Joenvarrelle jäänyt, S | Minerva/Pomona, LW12

[Kuurankukka]

Nimi: Joenvarrelle jäänyt
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: S
Paritus: Minerva/Pomona
Tyylilaji: Masentavaa tajunnanvirtaa onnettomalla kohtalolla
Vastuunvapaus: Ei rahallista hyötyä tästäkään, kunhan lainailen hahmoja
A/N: Ensimmäinen Minervakokeiluni, tungin tähän samalla kaiken mistä en pitkään aikaan ole kirjoittanut : D Osallistuu Lyrics Wheel 12 –haasteeseen, tällä kertaa lähdin tavoittamaan tunnelmaa enemmän kuin sanojen varsinaista seuraamista. Biisin sanat löytyvät lopusta, kiitos (ja anteeksi) niiden lähettäjälle!


Joenvarrelle jäänyt


Vuodenajat kierähtävät sinä vuonna ympäri kun kevät onkin yhtäkkiä syksyn kaltainen kirpeässä ilmassaan, eikä joki pääse jäistään irti, sen virta on tiukasti kahleissa. Hämärän heittäytyessä ylle hengitys höyryää valkoisena vaikka ollaan jo huhtikuussa, ei sellaista pitäisi tapahtua. Joen kuuluisi olla vapaa, iloinen koko luomakunnan puolesta ja kuljettaa hänet sortuvien jäälauttojen päällä pois. Jos Punurmio asuisi vielä ylhäällä tornissaan, hän antaisi miekkansa terän taipua: hän nousisi kierreportaita ja kysyisi, mitä myöhäinen kevät ennustajien mielestä tarkoittaa ja koska katkeruutta olisi vain jokunen tippa jäljellä, pyytäisi viimeisenä oljenkortenaan Punurmiota ennustamaan hänelle.

Aurinko paistaa muutaman viikon niin kirkkaasti että vuoden ensimmäiset kukat toipuvat raskaan routakuoren alta kunnes jokainen vastapuhjennut nuppu kuolee toisena halla-aamuna. Kasvihuoneissa on hiljaista; siellä herkinkin istukainen ja yrtti saa tarpeeksi valoa ja lämpöä uuden professorin johdolla. Kasvihuoneilla sisälle jäänyt tiukka solmu kiertyy aina hieman auki kun hän pujahtaa tuoksuvien kasvien sekaan ja upottaa kätensä kostean mullan sisään, hän tulee sinne nykyään yhä useammin. Professori Sagan on jo paikalla istuttamassa jotakin, uusia opettajia palkatessaan hän antaa juuri yrttitiedon opettajan valinnan kohdalla tunteilleen anteeksi tehden kuten sydän tahtoo – hän palkkaa Pomonan tilalle tuntemattoman miehen, joka ei koskaan ennen ole edes käynyt Tylypahkassa. Albus on tuntenut jokaisen työntekijänsä hyvin ja viettänyt kaikkien kanssa aikaa myös kahdestaan, mutta hänestä ei ole samaan. Välit yrttitiedon professoriin jäävät etäisen kohteliaiksi, onneksi muut opettajat sentään tulevat miehen kanssa paremmin toimeen.

Kyse ei ole siitä, että mies on tehnyt väärin häntä tai hitaasti toipuvaa koulua kohtaan, vika on hänessä itsessään. Hänessä, joka antaa jokaisen seitsemän kasvihuoneen kasvaa vähitellen umpeen ja lopettaa koko oppiaineen Tylypahkasta jos vain pystyisi, koska ei kestä nähdä niitä ilman Pomona Versoa. Vanhasta henkilökunnasta vain Huiski, Voro, Lipetit ja Hagrid jäävät lopulta jäljelle hänen kanssaan, Pomonan lähtiessä viimeisenä kun välitöntä apua ei enää tarvittu. Hän seuraa etäältä hapuilevaa pakkaamista, loputtomia jäähyväispuheita rakkaimmille kasveille ja epätoivon ilmeiden kirjoa. Vaikka Pomonan lähtö vaikuttaa kaukaiselta, hän tietää sen tapahtuvan silti eikä siksi pyydä naista jäämään. Kun päätös on tehty, hänellä ei ollut enää todellista valtaa tai oikeutta vaikuttaa siihen. Lopulta nainen lähtee tavalla, joka lyö keuhkot tyhjäksi useiden viikkojen ajaksi. Hän kärsii loputtomasta syyllisyydestä tahattomasta katseesta tai kosketuksesta jonka on saattanut antaa jatkua liian pitkään, kunnes sekin tunne kuluu ennen pitkää pois.

Filius puhuu tuntikausia hänelle järkeä muistuttaen uusista tuvanjohtajista ja muista opettajista, jotka on pakko löytää jotta lukukausi voisi taas syksyllä alkaa, kesä on jo pitkällä eikä kaikkia korjaustöitäkään ole vielä tehty. Kunnes muotokuvan Albus toteaa hänelle eräänä varhaisena aamuna ”Pomona on veistetty pehmeämmästä puusta kuin sinä Minerva, sellainen sydänkin toipuu yleensä nopeammin. Ehkä hän tulee vielä takaisin.” Edesmenneen rehtorin sanat vievät suurimman syyllisyyden pois, se ei ole vielä kokonaan poistunut eikä kai koskaan katoakaan. Kolmen vuoden jälkeen hän on vähitellen antamassa itselleen ja ennen kaikkea tunteilleen anteeksi, mitään tunnustettavaa ei varsinaisesti koskaan ollut sillä Pomona tiesi aina. Ja kun tilaisuus tulee, Pomona muuttaa pois Tylypahkasta jossa on opettanut kymmeniä vuosia, Irlantiin sisaren luokse eikä hän kysy tarkemmin. Ihmisten on vaikea sopeutua rauhaan samassa paikassa jossa sota käytiin, hän vakuuttaa itselleen, kirjoittaa sanat kerta kerran perään huurteiseen peilinpintaan eikä kipu lakkaa, ainoastaan kasvihuoneiden ovella se muuttuu kevyemmäksi.

Voldemortin kuoleman jälkeen hän jää yksin vastuun kanssa, jota ei todellisuudessa haluaisi kantaa, mutta totta kai se kuuluu hänelle, Tylypahkan kunnian ylläpito. Hänelle ei edes tarjota mitään muuta, ja mihin hän edes menisi: hän osaa muuttaa puolikkailla tavuilla, sauvan liikautuksilla tai äänenpainon muutoksilla minkä tahansa asian toiseksi, kaiken muun paitsi itsensä. Joskus ennen hän on ylpeä itsenäisyydestään ja horjumattomuudestaan, kunnes hiljaiset illat rehtorinkansliassa opettavat sen, että hän on juuri niin ohjailtavissa kuin kaikki muutkin. Velvollisuudentunto suitsii hänet, pitkään aloillaan olleet tunteet suitsuttavat hänet, muistotkin suitsuttavat hänet. Hän sitoo itse itsensä yhä tiukemmin Tylypahkaan eikä edes kirjoita Pomonalle tuntemastaan yksinäisyydestä tai kaipuusta.

Ensimmäisen uuden lukuvuoden alkaminen helpottaa verestävän arpikudoksen parantumista jonkin verran, häntä kiitellään Albuksen ansiokkaan työn jatkamisesta ja nopeasta toipumisesta: velhomaailma tarvitsee parannuksensa, ja Tylypahkasta tulee sen eräänlainen symboli. Monet entiset oppilaat tulevat takaisin suorittamaan tutkintonsa loppuun viimeistään seuraavana syksynä, heidän joukossaan on myös Hermione. Hänen on mahdotonta nähdä tyttöä alempiarvoisena opiskelijana ja jouluun mennessä he keskustelevat jo tasa-arvoisesti ilman opettajan ja oppilaan välistä asetelmaa; juuri Hermionelle Minerva saa kerrottua kuinka yksinäinen toisinaan on. Onhan Hermionekin menettänyt läheisiään kuolemalle ja omille virheilleen lähtien silti toteuttamaan suuria unelmiaan ulkomaille asti.

Huomaamattaan hän puristaa kätensä tiukkaan nyrkkiin, kasvin varsi napsahtaa poikki käden alla – hänkin on katkeamispisteessään lähes joka hetki, erityisesti nyt kun kevät on kylmä, kirpeä ja joki edelleen jäätynyt. Hän jättää kasvihuoneen taakseen ja kävelee tutun joen uomaan, virta on aivan toiselle suunnalla kuin Mustajärvi, niin syrjäinen ja hiljainen etteivät oppilaat löydä sitä milloinkaan. Aurinko ei nouse pilvien raosta sinä aamuna, lunta on siellä täällä kivikkoisella polulla ja hengitys höyryää aivan kuten syysaamuna, jota hän kaipaa ja pelkää samaan aikaan. Kevään ei kuulu tuntua syksyltä eikä muistuttaa niitä syksyn hallamaita, joiden yli Pomona lopulta kulkee takaisin tulematta. Hän saattelee naisen linnan rajalle itse, jokainen ele ja ilme huutaa jäämään tai edes katsomaan taakseen: hän ei osaa hillitä niitä eron kynnyksellä.  Kevyt hallainen usva takertuu jalkoihin ja karkottaa lämmön kosketuksesta, kun he hyvästelevät.

He kävelevät yhdessä joelle useita kertoja vuodessa, sen virta on niin voimakas, ettei jää pääse koskaan voitolle, ei ennen kuin Pomonan lähtiessä. Sinä vuonna talvikin saapuu pelottavan aikaisin. Hän astuu epäröimättä jään päälle, hukkumisvaara ei ole sillä syvyyttä on korkeintaan puolitoista metriä. Kyse onkin joen symboliikasta ja siitä, kuinka hän lopulta kuolee sen varrella.


Bruce Springsteen – The River

I come from down in the valleAnnotatey
Where mister when you're young
They bring you up to do like your daddy done
Me and Mary we met in high school
When she was just seventeen
We'd ride out of this valley down to where the fields were green

We'd go down to the river
And into the river we'd dive
Oh down to the river we'd ride

Then I got Mary pregnant
And man that was all she wrote
And for my nineteenth birthday I got a union card and a wedding coat
We went down to the courthouse
And the judge put it all to rest
No wedding day smiles no walk down the aisle
No flowers no wedding dress

That night we went down to the river
And into the river we'd dive
Oh down to the river we did ride

I got a job working construction for the Johnstown Company
But lately there ain't been much work on account of the economy
Now all them things that seemed so important
Well mister they vanished right into the air
Now I just act like I don't remember
Mary acts like she don't care

But I remember us riding in my brother's car
Her body tan and wet down at the reservoir
At night on them banks I'd lie awake
And pull her close just to feel each breath she'd take
Now those memories come back to haunt me
They haunt me like a curse
Is a dream a lie if it don't come true
Or is it something worse
That sends me down to the river
Though I know the river is dry
That sends me down to the river tonight
Down to the river
My baby and I
Oh down to the river we ride

[Letizia]

Minerva kiehtoo aina, ja minervakokeilu kiehtoo aina, onhan Minerva myös harmillisen vähän kirjoitettu hahmo ottaen huomioon että kirjoissa hän oli opettajista näkyvimpiä henkilöitä.

Olenhan lukenut sinulta useammankin tekstin, mutta myönnän että on vaatinut jonkin verran aikaa päästä sisään kirjoitustyyliisi. :> Pidän paljon tarkoista kuvauksistasi, vaikka runsaus asettaakin minulle lukijana haastetta. Tämäkin teksti on kuin kuvakudos, jossa aurinko ja halla punoutuvat toisiinsa samassa virkkeessä:

Aurinko paistaa muutaman viikon niin kirkkaasti että vuoden ensimmäiset kukat toipuvat raskaan routakuoren alta kunnes jokainen vastapuhjennut nuppu kuolee toisena halla-aamuna.

Muutenkin vuodenajat limittyivät tässä kiinnostavasti kerrontaan - niin kuin ne väistämättä rytmittävät sekä opettajan että kasvattajan (kasvien kasvattajan) elämää. Eihän luonnon merkkien luku ole pelkkää ennustamista, niistä voi nähdä mihin suuntaan vuosi on kierähtämässä.

Minua pohditutti, miksi Punurmio oli Punurmio, vaikka muita tuttuja opettajatovereita Minerva taisi useimmiten kutsua etunimellä - mutta ajattelin, että Minerva piti kuitenkin vähän etäisyyttä, vaikka periaatteessa olisi ollut jo valmis taipumaan Sibyllankin keinoihin jos tämä olisi ollut läsnä.

Minusta ote hahmoihin oli hyvällä lailla epätyypillinen siinä mielessä, että Minervasta oli otettu esiin heikkoutta, vaikka hän samalla oli vahvempaa puuta; kantaa vastuunsa mutta ei haluaisi eikä osaa hillitä tunteitaan. Toisaalta Pomonasta löytyi surua, ahdistusta, lähtemisen pakko ja tietynlaista kylmyyttäkin, vaikka elämä, kasvaminen ja lämmin multa ikään kuin häntä määrittävät. Hahmot olivat kaikkea muuta kuin yksioikoisia.

”Pomona on veistetty pehmeämmästä puusta kuin sinä Minerva, sellainen sydänkin toipuu yleensä nopeammin. Ehkä hän tulee vielä takaisin.”

Pidin kovasti siitä, että Albuksen kuva sanoi ehkä! Ei vakuuttele tietävänsä jos ei todella tiedä.

+ pidin siitä, että Minervalla oli oma joki, josta oppilaanketkut eivät tienneet... Se oli viehättävä ajatus, vaikka joenvartta kulkivat myös lähtö ja kuolema. Minerva oli juurtunut Tylypahkaan niin, että hänellä oli aikaa etsiä mutta lähteä hän ei voinut.

[Kuurankukka]

Renneto: Harkitsin hetken, mainitsenko tuosta Pomonasta rehtorina mitään, mutta koska sekoittelen ja jätän huomioimatta hyvin usein juuri tuollaisia asioita tarinoissani, jätin sen mainitsematta. Kukin uskokoon Pomonan mahdolliseen paluuseen, mutta kuten itsekin sanoit, ficci oli aika lopullinen, ja minusta Pomona ei nimenomaan koskaan enää palannut eikä Minervakaan kirjoittanut hänelle. Pohdintojasi oli todella mukava ja inspiroiva lukea, kuten aina; kaivoit taas esille valtavan paljon asiaa näinkin lyhyesti ficceröisestä. Varsin hienoa, jos meno oli mielestäsi luonnollista, se on aina kiva kuulla varsinkin "uusien" hahmojen kanssa. Lopun myös oli tarkoitus ikään kuin palauttaa lukija takaisin aika synkkään nykyisyyteen, ja katkaista kaikki kerralla, kuolema oli itselleni ainakin varsin konkreettinen maininta ja sellainen, joka oikeasti tapahtui. Mukavaa muutenkin, että tarina miellytti sinua taas, niin teki myös kommenttisi. Kiitos kovasti ajatuksistasi c:

Letizia: Minervasta kirjoitetaan kyllä ihan liian vähän, siinä olet aivan oikeassa. Olen kovin otettu ja ilahtunut siitä, että olet jaksanut lukea tekstejäni niinkin paljon, hauskaa jos tämä(kin) jäi mieleesi positiivisella tavalla. Olen kieltämättä runsauden ystävä vähän kaikessa, mutta ficeissä varsinkin. Punurmio oli Punurmio juuri tuosta sanomastasi syystä, Minerva oli silti vähän vastahakoinen naisen suhteen vaikka periaatteessa oli valmis pyytämään tältä apua. Minerva kuvataan kieltämättä yleensä melko vahvaksi ja horjumattomaksi hahmoksi, ja halusin itsekin tutkia, minkälaisia heikompia kohtia hänestä saa esille, jotenkin ajattelin tässä tapauksessa niin, että monen vuoden jälkeen Minerva on vähitellen antamassa periksi ja samalla ehkä jopa katkeroitumassa. Albuksen piti ehdottomasti sanoa ehkä, varsinkin taulun kehyksien takaa! Kiitos mielettömän paljon hienosta kommentistasi, oli piristävä yllätys <3

[DulzGraham]

Tämä sorti minut kirveleviin kyyneliin ja ajattelin heittää sua kommentilla.

En missään nimessä saa tässä mielentilassa fiksua aikaan, kuka sellaista muka kuvittelisikaan, yritystä kuitenkin piisaa ja katsotaan mitä tästä nyt tulee.

...vika on hänessä itsessään. Hänessä, joka antaa jokaisen seitsemän kasvihuoneen kasvaa vähitellen umpeen ja lopettaa koko oppiaineen Tylypahkasta jos vain pystyisi

Tässä pidätin itkua ja pahasti. Johtuen ehkä myös kaikesta mahdollisesta muustakin, mutta mutta rakastan tekstin tunnelmaa, salaperäisyyttä ja tavallaan irtonaista kaipuuta, kuulumattomuutta ja turtaa surua. (ps pitäisikö sanan antaa olla konditionaalissa eli antaisi?) Pari on ihana uutuus ja Minerva järkähtämättömän vetävä henkilö. (Jäänyt hienot mielikuvat niistä kelmificeistä, joissa Sirius leikittelee tuvanjohtajansa kanssa...<3) Pidin siitä, kuinka Punurmio on Punurmio, kuinka joki jäätyy keväällä taas uudelleen, ja koko ajaton luonnon kierto ja kronologisuuden hukannut, turhana karistanut "juonikaavio" on nautittava.

...velhomaailma tarvitsee parannuksensa, ja Tylypahkasta tulee sen eräänlainen symboli.

Tämä ajatus on hypännyt mieleeni aiemminkin, ennen sen lukemista mistään, joten totta kai sen lukeminen sykähdytti. Nuo kerronnat uuden lukuvuoden alusta, uudesta opettajasta ja Albuksen muotokuvasta (juuri näin, Dumbledoren muotokuvasta mieleeni maalautuu vain privateseinällään roikkuva öljyvärimaalaus arvokkaasta, sukkia neulovasta velhosta).

Ja jossakin kohdassa aloin ajatella, kuinka Minervalla ja Hermionella voisi olla suhde, mikäs siinä, kaunis pari<3

Tällaista tässä nyt... Toivottavasti tästä on iloa :> Syvempään syynäämiseen ei nyt mielenterveys riitä -_-"

Kiitos ja kumarrus,

-Duzku