Nimi: Rotta vastaan tomaatti
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: House M.D.
Tyylilaji: Pöljäilyä ja tuota... fluffya? One-shot.
Ikäraja: S
Paritus: Gregory House/James Wilson, mutta varsin viitteellisellä tasolla.
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Tämä on jo toinen
Älyttömät otsikot vol. 3 -haasteeseen tekemäni ficci, mutta ei ole kuitenkaan jatko-osa. Ihan omilla omituisuuksilla mennään, en edes tiedä miten näin ääliömäinen otsikko alkoi vain saman tien valtavasti inspiroida. Canonin kannalta tämä tarina sijoittuu siihen lyhyeen pätkään, jonka Wilson asui Housen luona Julien heitettyä ukon mäelle.
Rotta vastaan tomaattiYksi asia, jota Wilson ei tullut ottaneeksi lukuun muuttaessaan Housen luokse asumaan, oli rotta nimeltä Steve McQueen, joka asui metri kertaa kuusikymmentäsenttiä kokoisessa häkissä vierashuoneessa. Wilsonin mielestä ei ollut ollenkaan kohtuutonta suhtautua jyrsijöihin nihkeästi, eritoten jos hänen odotettiin sopeutuvan papanoihin ja jatkuvalla syötöllä poikki järsittyihin akkujohtoihin, mutta House ei ottanut kuuleviin korviinsa ehdotusta siirtää häkkiä esimerkiksi eteiseen. Tai olohuoneeseen tai käytännössä ihan mihin tahansa vähintään kymmen metrin päähän Wilsonista.
”Älä ole tuommoinen ämmä. Ei Steve mitään tee”, House vain tuhahti ja antoi ymmärtää, että jos hänen täytyisi valita Wilsonin ja Steven välillä, hän jakaisi joka tapauksessa mieluummin huushollinsa rotan kanssa.
”Steve ei ikinä föönaa aamuisin vaatimatonta karvoitustaan. Tai täytä vessankaappia tusinoittain ryppyvoidepurkeilla”, House selitti ja teki samaan aikaan liioittelevaa liikettä rasvaisella kädellään, lapatessa toisella kahmaloittain juustonaksuja ääntä kohti.
”Kosteusvoiteella. Minulla on
yksi purkki kosteusvoidetta”, korjasi Wilson jokseenkin tuohtuneena, vaikkei ollut edes ensimmäinen tai viimeinen kerta kun House morkkaisi hänen hygienianhoitorutiinejaan. Siitä huolimatta hän yritti vielä oikein pidemmän kaavan kautta perustella, että hoitoaineen voi teknisesti ottaen laskea shampooksi. Housea ei tosin enää vähäänkään huvittanut kuunnella, televisiosta alkoi katsos L-koodin pikauusinta. Wilsonin auttanut kuin alistua Steve McQueenin huonetoveriksi.
Käytännössä vaiva oli yllättäen varsin vähäistä, ottaen huomioon, ettei Wilson ollut missään vaiheessa uskonut Housen oikeasti pitävän lemmikistään huolta. Yhtäältä Wilson tiedosti Housen holhonneen rottaa jo useamman viikon sen jälkeen kun hän oli sen pyydystänyt entisen naisystävänsä Stacyn asunnosta, mutta toisaalta hän ei ollut kuvitellut todellisuutta, jossa House säntillisesti vaihtaisi häkkiin tuoreita möyheitä puruja päivittäin. Hieman liioitellen House piti rotastaan parempaa huolta kuin itsestään, jos Steven ruokavalion analysointia saattoi pitää varteenotettavana indikaattorina.
Kaikki meni ihan hyvin siihen asti, kunnes Wilson tuli erään raskaan työpäivän jälkeen kotiin vain todetakseen ilmeisesti aamukiireessä potkaisseen häkkiä lattialla niin, että kansi oli heilahtanut auki. Steve oli tipotiessään.
Äkkiä Wilsonin mieleen palautui pelottavan elävästi tuo yli kolmenkymmenen vuoden takainen vahinko isoveljen gekkoterraarion kanssa, kun pikkuveli-Jimmy uteliaisuuttaan oli käynyt rikkomassa lämpölampun ja tuominnut liskot kylmettymään hengiltä.
Danny oli ollut niin vihainen, että oli uittanut Jimmyn päätä kylpyhuoneen lavuaarissa ja uhannut lyövänsä keraamisella saippua-astialla pään halki, mutta äiti onneksi ehätti väliin. Kohtuuttomasta mukiloimisesta huolimatta Wilson oli tuntenut lähinnä syvää syyllisyyttä rakkaiden lemmikkien joukkomurhaamisesta.
House todennäköisesti ei Wilsonia löisi sen enempää keraamisilla kuin muillakaan esineillä, mutta Wilson ei ihan mielellään halunnut ottaa asiasta selvää. Tärkeintä oli vain löytää Steve ja olla kuin ei olisikaan. Eihän iso rotta nyt voi sillä tavalla vain kadota.
No, sängyn alla Steve ei ollut, eikä olohuoneessa sohvan tai pöydän tai television takana. Wilson oli niin tempautunut etsintöihin, ettei ollut muistanut ottaa edes päällystakkia pois päältään, joten hän konttasi hikisenä pitkin pölyisiä lattioita. Keittiön jalkalistan vierestä löytyi yhteensä neljä kuivunutta makaronia, yksi sipuli ja kuusi pyramidin muotoon pinottua kaljatölkkiä. Ne kolisivat kovaäänisesti kaaduttuaan.
Tuskastuneena Wilson vilkaisi kaappeihin siinä toivossa, että keksisi jotain millä houkutella, mutta Housen ruokakomerojen sisältö koostui lähinnä puoliksi syödyistä keksipaketeista, edellisenä vuonna vanhaksi menneistä säilykkeistä ja rusinoista. Wilson oli melko varma, että vaikka Steve enimmäkseen söi pellettejä ja porkkanoita, niin jollain ikivanhalla Doris-keksillä oli todennäköisesti ihan turha ruveta yrittämäänkään.
Jääkaapissa oli sentään jotain tuoretta – paketti jauhelihaa ja kaksi tomaattia. Wilson avasi jauhelihapaketin jä pyöritti sellaisen noin peukalonpäänkokoisen nokareen ja laittoi sen suurin piirtein keskelle keittiön lattiaa, vanhan kahvitahran viereen.
Ei vikinääkään.
Wilsonilla alkoi olla hyvät neuvot tarpeen. Vaikka Housella olikin äärimmäisen haastava potilas hoidettavanaan, niin hän kuitenkin harvoin jäi sairaalaan pitkäksi aikaa ennalta sovitun työaikansa jälkeen. Valittuja poikkeuksia tietenkin oli, mutta siinä tapauksessa potilaan oli tarvinnut kasvattaa tyyliin
kolmas käsi tai jotain muuta yhtä raflaavaa. Tavallisesti House lähti sillä sekunnilla kun kukaan ei enää estänyt häntä nilkuttamasta ulos pääovesta.
Hermostuksissaan Wilson puraisi toista tomaattia aikansa kuluksi, mutta jääkaappikylmänä se onnistui vihlaisemaan hänen hampaitaan. Punainen vihannes putosi ja kieri pitkin lattiaa, pysähtyen ihan sattumalta Steve McQueenin tuhisevan nöpönenän viereen. Wilsonilla ei ollut hajuakaan mistä rotta oli äkkiä siihen tupsahtanut, koska hän olisi voinut vannoa katsoneensa kaikki paikat moneen kertaan, mutta väliäkö sillä.
Valitettavasti Steve ei ollut vielä kiinnijäämisen tuulella, vaan juosta kipitti seinänviertä karkuun Wilsonin yrittäessä kurottautua kohti. Käteen jäi vain purtu tomaatti ja jalan alle liiskaantunut raaka jauhelihakökkäre.
”Tule nyt sedän luokse, tule, tule”, Wilson maanitteli tomaattinsa kanssa kyykkysillään lattialla, mutta Steve ei tullut. Ei vaikka Wilson uhkasi tehdä siitä paistin ja rotankarvannahkareuhkan.
Hikikarpaloiden puskiessa silmille Wilson vasta tajusi tallustelevansa päällysvaattesillaan ja kengät jalassa. Hän meni riipustamaan takin ja sulkeutui sitten pitkäksi aikaa vessaan ihan vain istumaan pöntöllä ja miettimään milloin hänen elämästään tuli yhtä lemmikkirotan perässä ryömimistä. Kuukausi takaperin hän oli sentään ollut iloisesti aviossa oleva menestyvä New Jerseyläinen ylilääkäri. Nyt hän oli mies, joka ei saanut edes tomaattia syödyksi ryssimättä.
Sikäli kun rotilla on mitään ilmeitä, niin Wilsonista tuntui, että Steve katsoi häntä ilkikurisesti pienillä mustilla silmillään. Wilson ihan kuvitteli sen nauravan ja ajattelevan pieniä wilsoninvastaisia rottamaisia ajatuksia. Mitä rotilla ylipäätänsä voi olla Wilsoneita vastaan oli suuri arvoitus, mutta ehkä tomaatit ja jauhelihat eivät Steveä järin vakuuttaneet humanoidin näennäisestä älyllisyydestä.
Vessasta tultuaan Wilson istahti sohvalle ja veti jalkansa vasten rintaansa. Se oli yllättävän hyvä asento murehtia oman elämänsä peruskysymyksiä. Samaan aikaan Steve kävi raivokkaasti uudelleen lattialle pudonneen, nyt pölyyntyneen ja vähän liiskaantuneen tomaatin kimppuun jokseenkin huvittavan tosikkomaisesti, mikäli rotat sitten ylipäätänsä voivat luokitella tomaatteja verivihollisikseen.
Aikansa Steven rötväystä seurattuaan Wilson päätti ihan ilman minkäänlaista ylimääräistä hätiköintiä yksinkertaisesti napata rottaa sen paksuimmasta kohtaa ja nostaa sen syliinsä ennen kuin se älyäisi juosta karkuun. Wilson oli melko varma, ettei käsitellyt sitä ollenkaan oikeaoppisesti, mutta kaikesta päätellen Steve oli tottunut kovakouraiseen kohteluun, eikä alkanut edes rimpuilla.
Siinä sitä sitten oli, Wilson ja rotta. Steve ei oikeastaan haissut yhtään sen pahemmalle kuin Dannylle gekkojen menehtymisen jälkeen tilalle ostetut marsut, sitä paitsi se näytti jossain määrin älykkäämmältä. Eipä marsuja tosiaan opeteta pelaamaan koripalloa. House oli vitsaillut jossain vaiheessa opettavansa Steven soittamaan lelupianoa. Wilsonista se oli vajaajärkinen idea.
”On se hyvä että minä sain sinut ryökäle kiinni. Olisin vielä lentänyt ulos kuin leppäkeihäs, jos olisit pysyvästi kadonnut”, Wilson sanoi rotalle, mutta se ei tuntunut kuuntelevan. Housella oli sellainen mystinen vaikutus eläimiin ja pieniin lapsiin, että jos niiden antaa pörrätä hänen välittömässä läheisyydessään liian pitkään ne kasvavat kieroon. Steve ainakin osoitti selvää kykyä sarkasmiin purressaan Wilsonia nenään.
Sittemmin Wilsonista ja Steve McQueenista on tullut ystäviä. Ehkä se alkoi siitä, kun tullessaan myöhemmin illalla kotiin House löysi Wilsonin torkkumasta sohvallaan, Steve kainaloon tehdystä pesästä kurkkien kuin nelisormimangusti. Wilsonista ei ollut välttämättä hauskaa, että hänen kauluspaitansa oli koko kylkeä myöten nakerreltu käyttökelvottomaksi hänen nukkuessaan, mutta Housen harvinaisen heltynyt ilme sai harmistuksen unohtumaan.
House nouti kaapista parit kaljat ja puljaili rottansa kanssa pitkän aikaa ihan sanomatta paljon mitään, eikä Wilson äkkiseltään muistanut Housen milloinkaan näyttäneen niin aidosti onnelliselta kuin Steven päätä rapsutellessaan.
”Kuka on isin kulta, kuka?” House pulisi pösilösti rottansa korvaan ja jotenkin Wilsonille tuli ensimmäiseksi mieleen tarkistaa oliko hän ylipäätänsä herännyt nokosiltaan ja tolkuissaan, vai näkikö hän vielä unta.
”Huh? Sinä... House, taidat ihan
oikeasti tykätä eläimistä”, Wilson rapsutti päätään ja yritti miettiä miksei ollut arvannut, ja toisaalta mitkä ovat tämän informaation mahdolliset käytännön hyödyt (koska House joka tapauksessa käyttää kaikkia Wilsonin heikkouksia törkeästi hyväkseen, niin miksei sitten toisinkin päin?). House rutisti naamaansa harvinaisella tavalla, joka kieli siitä, että hän oli olettanut Wilsonin osaavan pitää turpansa kiinni.
”Minkä takia täällä on tomaattia ympäri lattioita?” House vaihtoi tietysti puheenaihetta, mutta Wilson ei olisi halunnut jättää asiaa näin helpolla. Paitsi että joutui siitä huolimatta, koska televisiosta tuli taas jotain, mikä kiinnosti Housea enemmän kuin keskustelu ylipäätänsä mistään aiheesta.
Toisaalta Wilson oli kuitenkin omituisen iloinen. Jos hän ei ollut aikaisemmin ajatellut rotista mitään hyvää, niin Steve teki ehdottomasti poikkeuksen olemalla ainoa Wilsonin tietämä olento, joka sai Housesta esiin jonkun oikeasti inhimillisen puolen - ellei sitten Wilsonia itseään lasketa, eikä toisaalta voi.
Jos Wilson olisi ollut rotta, niin olisikohan hän ollut Steve McQueenia rakkaampi, ja kuinka outoa on - asteikolla yhdestä kymmeneen - ylipäätänsä sellaista asiaa miettiä?
”Jos kosket rottaani uudestaan saat vasurista hudaan”, totesi House ennen kuin kiikutti Steven takaisin häkkiinsä.
”Okei”, sanoi Wilson ja he katsoivat yhdessä telkkarista Lettermania, joivat kaljaa ja menivät sitten nukkumaan. Ja sellainen oli se ensimmäinen päivä, kun Wilson koskaan näki Housen ylipäätänsä kykenevän olemaan halutessaan hellä maan pieniä eläviä kohtaan.
FINA/N: Jotain ehkä kertoo se, että tämä on ehkä minun käsitykseni siitä kuinka söpöksi allekirjoittanut voi vakavalla naamalla tässä fandomissa mennä.
