Nimi: Ehkä jonain päivänä isänsä vertainen
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Genre: angst
Päähenkilö: Neville
Yhteenveto: Ehkä syvällä sisimmissään Alice ja Frank Longbottom tunsivat poikansa.
Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni
A/N: Osallistuu haasteeseen Ficlet300 sanalla rohkeus
Neville tuijotti poimittaislinjan ikkunasta ulos. Talot, autot ja ihmiset vilahtivat ohi niin nopeasti, että kaikki sulautui yhdeksi massaksi, vain muutaman katulampun ja satunnaisen ikkunassa loistavan valon erottuessa hämärtyneen illan keskeltä. Hänen mumminsa istui viereisellä penkillä ja valitti kovaan ääneen siitä miten poimittaislinjan kuskin pitäisi käydä ajotestissä. Neville kosketti hajamielisesti taskussaan olevaa Drooblen parhaan purkkapallopurkan käärepaperia. He olivat vierailleet vanhempiensa luona Pyhässä Mungossa, jossa hän oli sattumalta törmännyt Harryyn ja muihin. Neville katui sitä, että hän oli nolostunut ja muuttunut punaiseksi. Hän ei mielellään puhunut kenellekään vanhemmistaan, eikä siis ollut kertonut kenellekään siitä, miten hänen vanhempansa hädin tuskin osasivat sanoa sanaakaan hulluuteen kidutuksen johdosta. Ei se johtunut siitä, että hän häpeäisi vanhempiaan. Hän vain ei osannut puhua heistä.
Heidän saavuttuaan kotiin, mummi päivitteli eteisen siivottomuutta ja käski Nevilleä siivoamaan. Neville nyökkäsi, mutta kiirehti ensin portaat ylös omaan huoneeseensa. Kuten mummi oli sairaalassa sanonut, hänellä oli käärepapereita niin monta, että hän pystyisi päällystämään huoneensa seinät niillä. Silti hän säästi jokaisen niistä.
Neville avasi vaatekaappinsa ja nosti ruskean pahvilaatikon sängylleen. Hän avasi sen ja tuijotti sekalaista tavarajoukkoa hetken aikaa. Purkkapapereita, kiviä, sanomalehdenpalasia, kyniä… Lukemattomia täysin turhia ja tyhjänpäiväisä esineitä. Roskia, voisi joku sanoa. Mutta ei Neville. Nevillelle pienet arkiset tavarat olivat muistutus siitä, että hänen vanhempansa välittivät. Välittivät sen verran, että he halusivat miellyttää Nevilleä kykenemällään tavalla, pienen lahjan antamisella. Syvällä sisimmissään heidän tietoisuutensa takana, he välittivät. Ehkä he tajusivat, että Neville oli heidän poikansa, ehkä ei. Mutta hänen vanhempansa yrittivät omalla kykenevällä tavallaan antaa hänelle jotain, sillä muuta he eivät kyenneet antamaan.
Hän kaivoi äidin antaman karkkipaperin taskustaan ja silitti sen suoraksi. Neville asetti sen siistin purkkapaperipinon päällimmäiseksi. Neville ei voinut tehdä mitään auttaakseen vanhempiaan. Mutta hän teki silti kaikkensa. Hän istui sairaalassa heidän sänkyjensä välissä ja luki päivän uutisia, toi heille kukkia ja kertoi tapahtumista Tylypahkassa. Hän kertoi siitä, miten hän piti yrttitiedosta ja oli kehittynyt loitsuissa. Hän kertoi mitä oli ollut ruokana sillä viikolla ja siitä kuka oli voittanut hiuspauspelin. Vaikka parantajat sanoivat, ettei toivoa ollut, eivätkä hänen vanhempansa varmaan edes tajunneet hänen läsnäoloansa, Neville ei luovuttanut. Hän ei suostunut uskomaan, että hänen vanhempansa eivät tunteneet häntä. Neville oli varma, että syvällä tietoisuudessaan, hänen vanhempansa olivat kiitollisia hänen vierailuistaan. Ehkä syvällä sisimmissään Alice ja Frank Longbottom tunsivat poikansa.
Neville tiesi, että hänen pitäisi olla onnellinen siitä, että hänen vanhempansa olivat ylipäätään elossa. Ja olihan hän. Hän pystyi puhumaan heille, näkemään heidät ja koskettamaan heitä, mutta hän itse ei ikinä voinut tietää mitä hänen vanhempansa ajattelivat hänestä, eikä hän ikinä voinut hakea heistä turvaa.
Neville kuuli mummiltaan jatkuvasti, ettei hänellä ollut isänsä lahjoja. Silti hän yritti. Joka päivä, hän yritti olla se henkilö, josta hänen vanhempansa voisivat olla ylpeitä. Hän yrittäisi kaikkensa ollakseen rohkea, jopa silloin kun hän pelkäsi. Sillä hänen vanhempansa olivat olleet rohkeita. Rohkeampia kuin kukaan voisi ikinä olla. Ehkä jonain päivänä mummi voisi katsoa häneen ja nähdä Frank Longbottomin.