Tämä oli vähän erilaisella, haikealla tavalla jouluisen lämmin, koska näen Sibyllan melko yksinäisenä hahmona tornissaan. Jäi olo, että hänellä olivat joulunajan seuranaan vain Lavenderin heijastukset, vaikka tämä tahollaan ajatteli varmasti Sibyllaa. Jäi kuitenkin hyvä ja lempeä olo. Olit minusta kuvaillut suloisesti ihastuneen Lavenderin hermostusta, erityisesti
hymyilevien kasvojen hautaaminen käsiin oli mieleeni. Aivan eri asia kuin vain kasvojen hautaaminen käsiin. :>
Tässä oli ihania yksityiskohtia, kuten kaakaonväriset kiharat ja poskea sipaistessa kilisevät rannerenkaat. Ja kaikki tuoksut! Joissakin kohden kuitenkin kiinnitin huomiota siihen, että kuvailu tuntui jopa turhan spesifiltä, esim.
suurehko rusettisolki,
melkein hauraantuntuinen,
viimeisimmälle portaalle... eivät ne vielä minusta mitenkään syöneet tunnelmaa, mutta jos yksityiskohdista kerrotaan ihan kaikki, niin lukija voi juuttua ajattelemaan, että onko merkitystä sillä, oliko solki suuri vai melko suuri.
Mä en välttämättä oikein osannut lukea tätä romanttisena parina, vaan näin pikemmin
ihailua Lavenderin puolelta ja molemminpuolista tuntemusta sukulaissieluisuudesta, jota ehkä oli vaikea ilmaista ikäeron ja opettaja-oppilassuhteen vuoksi. Mutta niinpä, välillä ihailu ja ihastuminen voivat olla hyvin lähellä toisiaan, ja toki ajatukset voi ajatella myös tykkäämisenä. :> Onhan koru henkilökohtainen lahja, mutta se kuulosti juuri sellaiselta, mitä Lavenderin tapainen tyttö voisi ajatella antavansa. (En ajatellut äskeistä kirjoittaessani, mutta nyt tuli mieleeni se koru, jonka Lavender antoi jouluksi Ronille... auts. Taidan pitää sinun Lavenderistasi enemmän!)
”Siunattu tyttö”, hän hymisi kiinnittäessään korun kaulaansa. ”Siunattu tyttö.”
Tästä pidin erityisesti, se kuulosti Sibyllalta, ja mukava nähdä hänet tässä hetkessä yksinään eikä toisten hahmojen silmien läpi.
Kiitos tästä! Ja sori, ehkä joulufluffia ei pitäisi yrittää kauheasti analysoida.. :D
