Kiitoksia
Pics!
Samuraiden aika on kiinnostavaa, vaikka oma tietämykseni onkin ainakin vielä melko vähäinen. Ja Ichigohan nyt on vain sellainen, että hänen mielestään "vanhemmat ja viisaammat" voivat odottaa
AN: Eli tässä tulee toinen luku. Tämä ei kuitenkaan jäänyt viimeiseksi vaan julkaisen vielä kolmannen osan, joka on kirjoitettu mutta vaatii vielä hienosäätöä. Joten sen julkaisu jää joko huomiselle tai ylihuomiselle. Mukavia lukuhetkiä!
Luku
II
Kuusi vuotta oli pitkä aika. Niihin mahtui paljon huonoa, jatkuva sotiminen ei ollut vieläkään loppunut, mutta niihin mahtui myös paljon hyvää. Ainakin Byakuyan ja Ichigon omiin vuosiin.
Miehet olivat taistelleet monesti rinta rinnan ja pelastaneet toisensa kiperistä tilanteista. Kertaakaan Ichigon ote miekasta ei ollut horjunut. Byakuya oli kuuden vuoden aikana saanut nähdä, mitä todellinen luottamus aseeseen ja omiin taitoihinsa oli. Ichigo ei ollut ylimielinen, nuorempi ei vain suostunut hyväksymään häviötä, koska se johtaisi jonkun hänelle rakkaan ihmisen kuolemaan.
Jossakin vaiheessa se oli alkanut tarkoittaa Byakuyaa. Joskus myöhemmin se tarkoitti myös Rukiaa ja Renjiä sekä heidän kohtaloitaan. Siksi Ichigolla ei ollut varaa olla heikko. Nuori Kurosaki ei voisi pettää palvelemaansa sukua.
Ichigo ei aluksi paljastanut sisällään kyteviä tunteita vaan hautasi ne, kuten Byakuya hautasi omansa. Kumpikin mies oli kuolla kaupauksesta, turhautuneisuudesta. Ainoa asia, mitä he halusivat oli aivan heidän edessän, mutta silti kaukana tavoittamattomissa.
Yhden taistelun myötä kaikki kuitenkin muuttui.
Ichigo ja Byakuya olivat kummatkin vihollisten saartamina, alakynnessä. Vastustajat olivat saaneet erotettua kaksikon, ja vaikka miten Ichigo yritti ei hän saanut raivattua tietään takaisin Byakuyan luo. Jokaisen voitetun vihollisen jälkeen uusi otti paikkansa miesten välissä. Maassa lojuvat ruumiit eivät vähentäneet heidän taistelutahtoaan, jos jotain niin se vain lisäsi miesten verenhimoa.
Muutamassa kuukaudessa Kuchikista ja Kurosakista oli tullut kuuluisia taistelukentällä, heidän taitojaan kehuttiin niin Kuchikien hallitsemilla alueilla kuin muuallakin Japanissa. He olivat eläviä legendoja jo nyt, mikä teki heistä myös useimpien hyökkääjien ensimmäisiä kohteita.
Siitä oli tullut peli Kuchikien suvun vastustajille. Se joka saisi kaadettua molemmat tai edes toisen tästä uskomattomasta kaksikosta saisi osakseen kunniaa, hänen nimensä tunnettaisiin kaikkialla. Monet tahot olivat jopa luvanneet palkkion sille, joka saisi työn tehtyä, koska se heikentäisi Kuchikien valtaa, tekisi kyseisen aatelissuvun alueista helpommat vallata.
Kaiken kaikkiaan legendojen kaksikko taisteli elämiensä aikana lukemattomia kertoja erilaisia vihollisia vastaan.
Sillä kertaa eräs oli ollut lähellä saada nimensä kaikkien tuntemaksi. Nakasawa Mikami. Vaikka hän jäikin maailmalle tuntemattomaksi, Ichigo ei hänen nimeään koskaan unohtaisi, tai kasvoja. Kuinka hän voisikaan, kun Nakasawa oli lähellä tappaa Ichigon rakastaman miehen. Aivan liian lähellä, jos nuorelta soturilta kysytään.
Kaksikon nuoremmasta oli tuntunut kuin aika olisi pysähtynyt. Hieman ruostunut, muiden henkiä jo niittänyt terä lävisti Byakuyan vasemman kyljen. Veri valui kirkkaanpunaisena virtana, tahrasi aatelisen pahemmin kuin mikään muu siinä taistelussa. Harmaat silmät samenivat Nakasawan vetäessä miekkansa ulos Kuchikien suvun johtajan, legendan kyljestä.
Jalat pettivät aatelisen alta. Voitokas virne levisi vihollisen kasvoille. Riemunhuuto oli karkaamassa Nakasawan huulilta, mutta loppujen lopuksi mies sai aikaan vain pienen pihauksen. Vaaleanruskeat silmät laajenivat järkytyksestä, niiden katse laskeutui alemmas, vatsan tienoolle josta törrötti veren tahrima terä. Silmät, jotka olivat tummempaa ruskean sävyä, hohkasivat kylminä raivosta Nakasawan rojahtaessa kuolleena maahan.
Ichigo laskeutui pian Byakuyan vierelle ja teki parhaansa tyrehdyttääkseen verenvuodon, muut saisivat pitää huolen vihollisista. Silti oranssihiuksisen miehen ote punateräisestä miekasta ei heltynyt. Ei vaikka hän olikin hukkua mielessään vellovaan epätoivoon. Jos hän nyt päästäisi irti, hän menettäisi Byakuyan riippumatta jäisikö vanhempi mies henkiin vai ei.
”Byakuya”, Ichigo kuiskasi ääni särkyen.
Harmaiden silmien katse tuntui terävöityvän. Oli kuin hiljaisuus olisi laskeutunut taistelutantereen ylle, Byakuya oli kuuro maailmalle. Lähes sokeakin, koska hän ei Ichigon huolestuneiden kasvojen lisäksi nähnyt mitään. Hymy lipui aatelisen huulille. Mikä ihana tapa kuolla, suoraan rakastamansa ihmisen syleilyyn, lämpimät kädet vartalon ympärille kiedottuina ja maailman kauneimmat kasvot edessään.
”Ra-rakastan sinua, I-Ichigo Kurosaki”, aatelinen kuiskaa.
Ruskeat silmät leviävät, hiljaiset kyyneleet valuivat jo pitkin kalvenneita poskia. Niin surullinen ja silti niin kaunis, kuin surun murtama enkeli. Harmaat silmät painuvat kiinni. Ichigon kauhistunut huudahdus halkoo ilmaa: ”Byakuya!”
Taistelun äänet palaavat yhdellä rytinällä, ennen kuin kaikki taas hiljenee aatelisen menettäessä tajuntansa.
Kun aatelinen seuraavan kerran avasi silmänsä Ichigon ja hänen ensitapaamisen aikana koettu hämmennys ei ollut mitään verrattuna järkytykseen, jota Byakuya tunsi nyt. Hän oli uskonut kuolevansa kaupungin laitamille, sotatantereelle, vihollisten ruumiiden vierelle. Mies ei ollut odottanut jäävänsä henkiin, siksi hän olikin tunnustanut rakkautensa nuoremmalle miehelle. Byakuya ei tahtonut viedä rakkauttaan hautaan saakka, Ichigon piti saada tietää, niin aatelinen oli ajatellut ollessaan elämän ja kuoleman rajamailla. Mutta mitä nyt, kun hän olikin elossa ja Ichigo tiesi?
”Olet vihdoin hereillä, Byakuya.”
Oli vain yksi henkilö, joka puhutteli Byakuyaa sillä tavoin. Tuttavallisesti, ilman kunnioitusta osoittavia päätteitä. Ichigo.
Oranssihiuksinen soturi istui huoneen nurkassa, varjojen peittämänä. Kasvot olivat kalpeat ja silmänaluset tummat. Ruskeat silmät myrskysivät, lukemattomat tunteet velloivat rauhattomina, uupumus yhtenä niistä.
Byakuya tarkasteli Ichigon väsynyttä hahmoa, mutta silti mies ei huomannut helpotusta, joka loisti Ichigon silmien myrskystä muita tunteita vahvemmin. Byakuya oli liian huolestunut taistelun jälkeisistä tapahtumista ja pojan ilmiselvästä uupumuksesta.
Ichigo nousi ylös ja vaelsi hieman hoiperrellen Byakuyan vuoteen vierelle. Aatelinen huomasi nuoremman pitelevän vieläkin kiinni verisestä miekasta. Nähdessään vanhemman miehen kysyvän katseen, Ichigo lausui hiljaa: ”Sinä sanoit, etten saisi irrottaa otettani miekasta taistelun keskellä. Sinä kävit vielä taistelua elämästä ja kuolemasta, en olisi voinut päästää siitä irti rikkomatta sopimustamme.”
Pian miekka kuitenkin osui kolahtaen puulattiaan. Käsi joka oli pidellyt punateräistä asetta tarttui kiinni Byakuyan vaatteiden rinnuksista. Ichigo painoi huulensa vasten aatelisen omia. Lyhyt, pehmeä suudelma yllätti vanhemman miehen täysin. Suudelmaa seuraava ruskeiden silmien väsynyt ja surullinen mutta pehmeä katse oli aivan yhtä odottamaton.
Byakuya tuijotti enkeliään sanattomana, mikä oli hyvä, koska Ichigolla oli jotain tärkeää sanottavaa.
”Jos aiot vielä joskus yrittää kuolla käsivarsilleni, minkä estän jos minulla vain on siihen mahdollisuus, odota vastaustani”, nuorempi sanoi tuimasti.
Ichigo painoi huulensa vasten Byakuyan korvaa ja kuiskasi: ”Minäkin rakastan sinua.”
Aatelinen ei ollut odottanut samurainsa, palkkasoturinsa sanovan niin, mutta oli tyytyväinen. Hän ei edes murehtinut kaikkea sitä tuhlattua aikaa eikä epävarmaa tulevaa, nykyisyys oli se mikä merkitsi.
Sinä yönä miehet nukkuivat paremmin kuin pitkään aikaan, toistensa kädet vartaloidensa ympärille kiedottuina.
Se ilta oli Byakuyan elämän parhaimpia, kun taas nyt hän eli elämänsä hetkistä pahimpia.
Taisteluita toistensa jälkeen, niille ei vain näyttänyt tulevan loppua. Oli ihme, että Ichigo ja Byakuya olivat selvinneet elossa kaikki ne vuodet, tarpeeksi kauan tunteakseen toisensa kuusi vuotta. Miehet olivat useita taisteluissa saatuja arpia rikkaampina, mutta silti hengissä. He olivat olleet onnekkaita.
Onnetar ei kuitenkaan ole uskollinen rakastajatar vaan yksi julmimmista naisista maailmassa. Kyllästessään kiero kaunotar vaihtaa seuraansa välittömästi, ja nyt hän oli valinnut itselleen uuden kavaljeerin. Mutta oliko edes ihme, että hekin saivat vuoronsa nuorina?
Sotia, niin muita valtioita vastaan, kuin klaanien välisiäkin sisällissotia, toinen toisensa jälkeen. Taisteluita, jotka veivät niin hyvät ja uskolliset kuin pahimmat petturitkin mukanaan. Kahden vuosikymmenen ajan se oli jatkunut lähes taukoamattomana ja korjannut satoaan. Ei Onnetar niin yksitoikkoisesta elämästä kauaa välitä.
Yksikään taistelu ei ollut samanlainen kuin edellinen, ei täysin. Silti jokainen niistä täytti samat piirteet, joka ainoaa niistä seurasi samanlainen tuska ja kuolema. Se olikin yksi syy, miksi Byakuya oli saanut uskoteltua itselleen niiden kaikkien olevan samanlaisia. Aatelinen tahtoi uskoa niin, koska silloin Ichigo, Byakuyan sisar Rukia ja Rukian aviomies Renji pysyisivät elossa. Jos tämä taistelu olisi samanlainen kuin eilinen he selviäisivät myös tästä päivästä. Niin aatelinen oli alkanut ajattelemaan. Mutta yksikään taistelu ei ollut samanlainen kuin edellinen, ei täysin.
Byakuya tiesi häviävänsä, kuolevansa sillä hetkellä, kun vihollinen sai hänet irrottamaan otteensa miekastaan. Vuosia aatelista palvellut miekka lensi mustahiuksisen miehen ulottumattomiin. Vakavailmeinen vihollinen ajoi aseettoman Kuchikien suvun johtajan vaivatta kiperään tilanteeseen, josta aatelisen oli mahdoton selvitä elossa. Terä välkehti juuri ennen arpien peittämän ihon lävistämistä.
Harmaat silmät levisivät punaisen nesteen tahratessa miehen vaatteet. Aatelinen ei kuitenkaan välittänyt. Kauhu paistoi miehen kasvoista, kun oranssihiuksinen nuorukainen kaatui hänen syliinsä. Byakuya laskeutui maahan vetäen Ichigon paremmin syleilyynsä.
Veri virtasi nopeasti. Niin nopeasti, että aatelinen tiesi taistelun olevan jo hävitty. Terä oli koskettanut nuoremman sydäntä, lävistänyt rinnan ja jättänyt ammottavan aukon jälkeensä. Byakuya tunsi kuinka poika hänen sylissään muuttui hetki hetkeltä kylmemmäksi, kuinka kalpeaksi enkelikasvot muuttuivat kun veri pakeni rinnan haavan kautta.
Kyyneleet valuivat harmaista silmistä. Toinen tärisevistä käsistä oli kiedottu pojan kivusta vapisevan vartalon ympärille, toinen silitteli oransseja hiuksia rakastavasti. ”Miksi?” muuta aatelinen ei pystynyt kysymään. Isku oli tarkoitettu hänelle, hänen kuului maata karkeassa hiekassa ruumiiden ja kuolleiden lehtien keskellä, ei Ichigon.
”Mi-minä sa-anoin e-e-stävä-ni sen jos vain vo-isin”, Ichigo kuiskasi juuri ja juuri kuultavasti. ”Ra-rakastan sinu-a, Bya- Byak- Byaku-ya. A-an-”, poika yritti takellella. Kyyneleet valuivat myös nuoremman miehen poskia pitkin, ehkä kivusta tai sitten siksi, että rakastavaiset joutuisivat eroamaan liiankin pian, Ichigo suri hyvästejä.
”Shh, sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää”, aatelinen rauhoitteli parhaansa mukaan, vaikka tuska raastoikin hänen sydäntään. ”Minäkin rakastan rinua, Ichigo. Tulen aina rakastamaan”, mies kuiskasi ja suuteli nuorempaa pehmeästi huulille.
Heikko huokaus karkasi oranssihiuksisen nuorukaisen huulilta tämän sulkiessa silmänsä ja vaipuessa ikuiseen uneen. Byakuya suuteli vielä kerran rakkaansa päälakea, eikä päästänyt irti Ichigon ruumiista. Miestä ympäröivällä taistelulla ei ollut väliä, ei nyt kun hän oli menettänyt rakastamansa miehen.
Hämärästi aatelinen tajusi, että poika puristi yhä miekkansa kahvaa. Se oli kuitenkin yhtä tyhjän kanssa, Ichigon päättäväisyys ei ollut pelastanut poikaa. Miehen uskollisuus oli vienyt nuoremman vain hautaan. Ja sillä hetkellä aatelinen toivoi, että Ichigo olisi vain päästänyt irti aseestaan eikä taistellut turhalla terällä, kuin katkenneella miekalla.
Ja niin sodan keskellä Byakuya suri rakastamansa miehen kuolemaa Ichigo syleilyynsä kiedottuna, niin sanottu katkennut miekka yhä pojan käsissä. Tämä taistelu ei muistuttanut lainkaan edellistä.