Author: Sieppeli
Fandom: BBC Sherlock
Rating: K11
Genre: Draama
WARNING: Spoilaa ERITTÄIN PALJON kolmatta tuotantokautta, ja sisältää hahmon kuoleman.
Summary: John Watson saapuu Baker Streetille asiakkaana ja pakottaa Sherlockin pelaamaan etsivän roolilla ilman ystävän tunteita.
A/N Mie vielä varoitan: Hahmokuolema. Oikeastaan kahden hahmon. Ei muuta erityisen pahaa, tunteita ei tuoda esille ja jee. Ei muuta varoitettavaa. Tässä tarinassa tahdoin oikeastaan vain päästä kirjoittamaan Sherlockin päättelyjä, ja niillä mennään.
Ready? Go.
* * *
Tänään jälleen satoi. Britanniassa sataa toisaalta melkein aina, varsinkin nyt, kun oli talvi. Ei lunta, vaan ihan itse kylmää vettä, joka valui hiuksista niskaan ja sitä myöten alas kohti selkää. Jos sadetta voisi luonnehtia, niin tämä sade oli luultavimmin sitä surullista. Tunnin päästä sää olisi jälleen luultavimmin erilainen, mutta tähän kyseiseen tilanteeseen sade sopi hyvin, luoden ilmasta jopa jokseenkin katkeran, jos sitä niin kykeni kuvailemaan.
Sade oli kylläkin asia, johon Sherlock Holmes ei sillä hetkellä keskittynyt. Hän oli sillä hetkellä juuri palaamassa kaupungin toiselta puolella taksilla, ja sateen tuijottaminen oli hyvä veruke pysyttäytyä omissa ajatuksissa. Mielensä sisällä Sherlock Holmes kävi läpi tuhansia muistoja sekunneissa, joista jokainen kertoi samasta henkilöstä, jota hänellä oli epäonni kutsua vihollisekseen - ja samalla syyksi, mikä oli päästänyt hänet pois karkotuksesta.
Baker Streetin kohdalla hän muisti jäädä pois taksista vain, kun hänelle huomautettiin kolmesti: "Baker Street". Vasta silloin hän muisti palata takaisin normaaliin maailmaan mielensä syvyyksistä ja maksaa kuljettajalle pyydetyn hinnan. Taksista noustessaan hän jo osasi päätellä, että jotain oli tapahtunut. Joko kyseessä oli ollut rouva Hudson, joka oli muuten vain käynyt siirtämässä verhojen paikkaa, tai sitten joku oli ollut vasta vähän aikaa sitten muuten vain räpelöimässä hänen olohuoneensa verhoja. Joka tapauksessa: Joku oli luultavimmin hänen asunnossaan.
Entä kuka uskaltaisi mennä Sherlock Holmesin asuntoon ilman lupaa? Tämä oli liiankin helppo päätelmä, siitä ei tullut niinkään mielenvaivaa. Rouva Hudson saattaisi päästää jonkun asiakkaan sisälle mikäli tämän asia oli äärimmäisen tärkeä, mutta Sherlock oli moneen kertaan jo sanonut, ettei asuntoon saisi päästää ketään ilman hänen lupaansa (tähänkin syypäänä oli hänen aina niin ihastuttava veljensä, sekä eräs tapaus Scotland Yardin kanssa parisen vuotta sitten). Joten kuka olisi niin tärkeä, että marssisi luvatta sisään? Väärä kysymys, kuka ei tarvinnut lupaa kävellä Baker Street 221B:n ovista yläkertaan?
Ah. John Watson oli palannut kotiin. Ehkä asian voisi ilmaista paremmin sanomalla, että John oli tullut käymään, mutta asia oli aika yhtä lailla turha kuin sekin, että Englannilla ei ollut edelleenkään kuningasta.
Sherlock ehti jo hetkeksi innostua asiasta: Nyt hänen ei ehkä tarvitsisikaan keskustella ajatuksiaan selväksi kallokaverinsa kanssa, vaan hänellä oli oikea ihminen jolle puhua. Sisälle astuessaan hän haistoi ilmassa teen, sekä Johniksi tunnistettavan ihmisen haju, josta erottui erityisesti hiki. Tästä päätellen John Watson oli joko ollut urheilemassa, tai jossain erityisen stressaavassa tilanteessa. Alakerrassa ei näkynyt ulkovaatteita (varsinkaan märkiä sellaisia), joten mies oli luultavimmin kävellyt suoraan ylös, josta päätellen tällä oli ollut jotain muuta mielessään kuin ystävällinen tervehdyskäynti. Sherlock Holmesin mieleen hiipi epäilys. Oliko jotain vakavaa sattunut?
Hän saapui olohuoneeseen. Huone oli suhteellisen samassa kunnossa kuin Sherlockin lähtiessä, mutta yksi huomattava muutos oli hänen ystävänsä, joka istui keskellä olohuonetta tuolilla, joka ei ollut hänelle ominainen. John Watson oli vetänyt alleen asiakkaan tuolin, jolla yleensä istuivat ne, jotka tulivat pyytämään apua tai neuvoja mahtavalta Sherlock Holmesilta hassussa hatussa.
Unohdettu teekuppi lojui yksinäisenä työpöydällä ja vaikutti siltä, kuin siihen ei oltaisi oikeastaan edes koskettu sen jälkeen, kun se oli keitetty, haudutettu ja kaadettu kuppiin. Jos huoneiston koneiden hurinaa ei laskettu, niin koko asunto oli täysin hiljaa.
John Watson ei selvästikään ollut kotiutunut entiseen asuntoonsa, sillä hän istui suoraselkäisenä märissä vaatteissa tuolilla, joka ei ollut hänen omansa. Märistä vaatteista päätellen hänellä ei ollut ollutkaan ulkovaatteita, vaan hän oli tullut... Jostakin kiireellä ja säästä välittämättä, tai näköjään vaatteistaankaan, sillä hänen housuilleen oli selvästi kaatunut kahvikupillinen, jota oli heikolla menestyksellä yritetty pyyhkiä pois. John oli ihminen, joka oli tarkka omasta ulkonäöstään, kuten sotilaalle kuuluikin.
Sotilaasta puheen ollen, John Watson istui kuin sotilas. Hänen katseensa oli tiukka kuin kuoleman kohdannut, silmänaluset tummat kuin ihminen, joka oli itkenyt ja hengitys tasainen, kuin jokainen hengenveto olisi sattunut jonnekin syvemmälle. Kädet hän oli puristanut nyrkkiin reisiensä päälle, puristaen kovaa, sillä Sherlock näki miten hänen rystysensä olivat valkoiset. Miehen iho oli kalpea, kaikki veri oli paennut jonnekin muualle, kuin missä sen pitäisi olla.
Kaikesta päätellen Sherlock kykeni ymmärtämään, että John ei ollut tullut tapaamaan parasta ystäväänsä, vaan Sherlock Holmesia, konsultoivaa etsivää ja tarjoamaan tälle ratkaistavaksi tapausta, joka ehkä häntä voisi kiinnostaa. Joten kun hän astui seuraavan askeleen, hän poisti olomuodostaan ja käyttäytymisestään parhaan ystävän eleet ja käyttäytyi, kuin tuolissa istuisi kuka tahansa asiakas, jonka tarina häntä tulisi kiinnostamaan - tai sitten ei.
He eivät kumpikaan edelleenkään sanoneet mitään. Sherlock löysi tiensä läpi tuntemattomalta tuntuvan olohuoneen omalle tuolilleen ja istuutui sille kuin ensimmäistä kertaa elämässään. Samalla John Watson liikahti ensimmäistä kertaa tuolissa, vain avaten nyrkkinsä hetkeksi, sulkien ne taas heti.
Sherlock yritti keksiä ensimmäistä lausetta, mutta kaikki sanat kuulostivat loukkaavilta hänen päässään. Vaikka John oli ottanut asiakkaan aseman, ei Sherlock kehdannut silti lähteä töksäyttämään: "No niin, ala kertoa tarinaa ja yritä olla tylsistyttämättä minua." Jos hänen ystävänsä asia oli näin vakava miltä se näytti, ei Sherlockilla ollut yhtään varaa suututtaa miestä.
Vakava tilanne? Kyllä, se näytti olevan. Sherlockin silmiin John oli poissa tolaltaan ja pyrki pitämään itseään kasassa. Housuilla oleva kahvi oli kuivunut jo aikoja sitten, mutta se oli tämän päiväistä: John ei laittaisi uudelleen likaisia housuja jalkaansa. Mahdollisesti päiväkahvi, mutta oli tiedossa, että hän joi kahvia vain työpäivinään ja nyt oli hänen vapaapäivänsä. Kahvi siis ei ollut hänen juomaansa, vaan jonkun muun joka joi kahvia, joka mahdollisesti ei ollut britti: Mary.
Sherlock vilkaisi ystäväänsä kasvoihin ja hetkessä hän kykeni lukemaan sen kaiken tuskan, minkä John silläkin hetkellä parhaansa mukaan yritti piilottaa. Vakava tilanne liittyi jollain lailla Maryyn.
Takaisin kahviin. Lika oli vain housuilla, hieman myös paidalla, joten sitä ei oltu heitetty Johnin päälle vaan kuppi, joka oli sisältänyt juoman, oli pudonnut. Luultavasti se oli pyyhkäisty pöydältä, sillä roiskeet ylsivät kuitenkin paidalle asti, vaikka pääosin kahvia oli housuilla. Millaisessa tilanteessa Mary voisi pudottaa kahvikupin? Vahingossa, aina mahdollista, mutta konteksti huomioon ottaen jotain vakavampaa oli sattunut. Kyse oli lapsesta tai jostain muusta. Synnytyksen laskettu aika ei ollut vielä. Keskenmeno? Epätodennäköistä. John ei tulisi siitä kertomaan Sherlockille, varsinkaan, jos lapsen äiti olisi vielä kunnossa. Ei, jotain on tapahtunut Marylle itselleen.
Sherlock nojasi tuolin selkään ja painoi kämmenet käsinojille. Hän käyttäytyisi nyt kuin tämä olisi vain asiakas kertomassa tarinaa. Ei tunteita, ja mahdollisimman vähän tuskaa Johnille, hänen asiakkaalleen tässä tapauksessa, oli se mikä olisi. Hiljaisuus alkoi tuntua jo ahdistavalta. Hän, Sherlock Holmes, ei keksinyt ensimmäistä sanaa sanottavaksi. Rooli tuntui liian vaikealta pelattavaksi.
Hetken näytti siltä kuin John Watson aikoisi puhua. Hän henkäisi, painaen samalla silmänsä kiinni ja puristaen käsiään tiukemmalle nyrkkiin. Uloshengityksellään hän vapautti kämmenensä vapaaksi uudemman kerran ja samalla hänen päänsä painui alas.
Lopulta se kuitenkin oli John joka sai laukaistua jännityksen vain yhdellä sanalla.
"Moriarty."
Samalla hetkellä Sherlock nojautui eteenpäin, asettaen kätensä leukansa alle. Ehkä hän teki sen huomaamattaan, mutta reagointi ainakin osoitti Johnille, että hän oli kiinnostunut tapauksesta. Sitä Sherlock olisi ollut joka tapauksessa, mutta jo pelkkä Moriartyn nimi avasi tilanteeseen uusia näkökulmia. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän oli tehnyt mitään julkisen piilosta tulonsa jälkeen, ja heti hän hyökkäsi Sherlockin kimppuun - eikä vain Sherlockin, vaan tämän lähipiirin. Mitä sitten olikaan tapahtunut, Moriarty oli pistänyt pelin käyntiin äärimmäisellä tavalla. Sherlock oli jo ehtinyt päätellä, miten Magnussenin kuolema oli pakottanut pelikaverin esille. Ehkä Magnussen oli ollut yksi Moriartyn pelinappuloista, ja ehkä Moriarty oli vastannut liikkeeseen poistamassa Sherlockilta yhden nappuloista, haavoittaen samalla pelikenttänsä kuningatarta. "Lähetti lähetistä," näytti olevan Moriartyn viesti.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Sherlock puhui.
"Mitä tapahtui?"
Kysymys ei näyttänyt hajottavan John Watsonin asiakkaan maskia, vaan enemmänkin vahvisti sitä. Mies vetäisi jälleen henkeä nostaen samalla ryhtinsä suoraksi ja hän katsoi jonnekin kauas takkaa kohti.
"Minulla piti olla tänään vapaapäivä. Aamulla oli kaunis sää, joten minä ja vaimoni Mary Watson päätimme lähteä aamupalalle ulos. Maryn ystävätär oli ehdottanut aiemmin erästä paikkaa hieman keskustan ulkopuolella, josta kuulemma oli mahdollista ostaa “herkullisia välipaloja”, tai jotain siihen suuntaan. Joka tapauksessa, hänen ehdotuksestaan menimme kyseiseen paikkaan. Minä en tuntenut oloani juurikaan nälkäiseksi, joten tilasin kupin teetä. Mary puolestaan tilasi-”
“Kahvia, “ Sherlock täydensi vahingossa. Se ei missään tapauksessa ollut hänen tarkoituksensa, tällä kertaa sana vain lipsahti hänen suustaan. John oli hetken hiljaa, kuten keskeytetty ihminen yleensäkin oli, mutta jatkoi lopulta aivan normaalisti eteenpäin. Epäilemättä hän nyt tiesi, että Sherlock oli lukenut jo hänen tarinansa kuten normaalistikin, mutta hän ei antanut sen häiritä.
“Ja kunnon aamiaisen: Pekonia, paistetun munan, paistetun tomaatin ja päälle vielä appelsiinimehua. Ai, ja ateriaan kuului myös lämpimiä leipiä. Sisällä juustoa ja kinkkua. Mitään eriskummallisempaa ei tapahtunut koko ruokailun aikana, kaikki oli täysin normaalia loppuun asti. Kerran hän kommentoi leipien maistuvan kummalliselta, mutta hän söi toisen niistä siitä huolimatta. Toinen jäi syömättä kokonaan, vaikkakin hän yritti tarjota sitä minulle.”
“Joten?” Sherlock Holmea pyrki kehottamaan kohteliaasti John Watsonia jatkamaan tarinaansa, kun tämä pysähtyi hetkeksi hengittämään. Puhuminen näytti tuovan muistot tapahtuneesta pintaan, minkä Sherlock olisi jotain toisena päivänä ajatellut olevan hyvä asia. Nyt kun kyseessä oli John ja Mary, asia oli hieman henkilökohtaisempi myös kuuntelijalle itselleen, eikä Sherlock itse myöskään tahtonut tuoda tunteitaan esille. Huoli, hätä, mahdollisesti suru… John oli omalla käytöksellään kieltänyt Sherlock Holmesia ja itseään tuomasta näistä mitään esille.
“En huomannut missään vaiheessa mitään erikoista. Mary söi hyvällä ruokahalulla ja aloin hiljalleen suunnitella siirtymistä pois. Kello oli siinä vaiheessa noin kymmenen kaksikymmentä.”
Sherlock tunsi salaa mielessään pientä ylpeyttä Johnia kohtaan, hänen bloggarinsa oli oppinut hyville tavoille ja kiinnitti huomiota erityisesti yksityiskohtiin, sekä kertoi niistä Sherlockille. Tämä helpotti huomattavasti päättely työtä, kunpa kaikki asiakkaat toimisivat samalla tavalla. Yleensä kaikki vain keskittyivät omiin tunteisiinsa tai siihen, kuinka he olivat särkeneet sydämensä siinä ja siinä tilanteessa. John keskittyi sentään selityksessään faktoihin, joista oli mahdollisesti hyötyä.
“Pöydämme luokse tuli tarjoilija. Aluksi hän kysyi siitä, pidimmekö ruuasta ja hän alkoi kerätä astioita pois. Sitten hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi: “Mies tuolla nurkassa pyysi välittämään viestin: Vatican cameos.”
“Ensimmäinen luonnollinen ajatukseni oli, että kyseessä olit sinä. Katsoessani tarjoilijan osoittamaan suuntaan huomasin nopeasti olleeni täysin väärässä: Se oli joku muu. Ei ihan kuka tahansa muu, vaan itse James Moriarty. En tiedä miten en ollut tunnistanut häntä jo aiemmin, hän istui ravintolan toisella puolella mutta tasan niin, että olisin voinut nähdä hänet jos olisin vain katsonut.”
“Istuiko Mary sinua vastapäätä, selkä Moriartyn suuntaan?” Sherlock päätti tarkistaa. John nyökkäsi.
“Sitten se ei ole yllättävää. Jos et pitänyt tilannetta millään lailla huolestuttavana, et tietoisesti etsinyt vaaraa. On täysin ymmärrettävää, ettet tunnistanut puolituntemattoman kasvoja jos et edes siihen suuntaan katsonut. Ole hyvä ja jatka, “ Sherlock toivoi kai, että hänen selityksensä olisi mahdollisesti helpottanut John Watsonin itsesyytöksistään, muttei nähnyt sanojensa vaikuttavan.
“No, hän se kuitenkin oli. Samalla hetkellä, kun tarjoilija sai sanottua varoituksensa, hän nousi ylös lähteäkseen. Ensimmäinen reaktioni oli lähteä hänen peräänsä.”
John Watsonin taito oli kuvailla tapahtumia ja Sherlock Holmes kykeni elämään tilanteen päässään sitä myötä, mitä sitä hänelle kerrottiin. Sherlock löysi itsensä katselemasta sivusta, miten John pyysi raskaalta vaimoltaan anteeksi pöydästä poistumista. “Vatican cameos”, pyöri molempien mielessä sillä hetkellä, mutta Mary ei syystä tai toisesta reagoinut varoitukseen.
“Palaan ihan kohta, “ John vannotti Marylle kulkiessaan pöydän ohitse.
“John, “ Mary Watsonin ääni oli heikko, mutta John ei huomannut sitä. Hän vain riensi kohti taistelua huomaamatta, miten pöydän reunalta kahvikuppi tipahti hänen jalkojensa juureen kun hän kulki siitä ohitse. Pelin kolmas osapuoli virnuili kääntäessään suuntansa ulos ovesta, poistuen paikalta ennen kuin kukaan huomasi minkään olevan vialla ja John Watson riensi hänen peräänsä. Ulkona satoi jo siinä vaiheessa vettä, mutta John ei välittänyt sateesta. Hänen tehtävänsä oli seurata Jim Moriartyä, joka riensi toiseen suuntaan.
Samaan aikaan kahvilassa ihmisjoukko alkoi kasaantua erään pöydän ympärille. Joku ymmärsi soittaa ambulanssin paikalle.
Ikuisuudelta tuntuneen jahdin jälkeen John Watson huomasi hävinneensä. Moriarty oli täydellisen kadonnut hänen näköpiiristään, eikä hänelle tullut ajatustakaan siitä, mihin mies olisi voinut kadota. Mistä tässä kaikessa oli oikeastaan kyse?
Silloin vasta hänen mieleensä muistui Maryn huomautus kummalliselta maistuneesta leivästä ja pieni ääni kajahti hänen korvissaan: “John.” Hänen vaimonsa epätoivoinen avunpyyntö, joka ei ikinä saanut loppua. Äkkiä Johnille tuli kiire lähteä takaisin kahvilalle.
Ambulanssi oli jo paikalla. Ihmiset katselivat kahvilan tapahtumia suurien ikkunoiden läpi, poliisit yrittivät pitää tilannetta hallinnassa. John Watson ymmärsi joka hetki valinneensa väärän suunnan, hänen olisi pitänyt olla välittämättä Moriartystä ja jäädä kahvilalle.
Joku kannettiin ulos. Johnille riitti, että hän tunnisti vaimonsa piirteet valkoisen kankaan alta ja hänen teki mieli huutaa. Jälleen kerran hänen maailmansa oli revitty hänen käsistään eikä hän voinut kuin seurata viereltään.
Sherlock ymmärsi huonosti ihmisten tunteita, mutta Johnin kertoessa päivän tapahtumia hän osasi kuvitella miltä hänen ystävästään milloinkin mahtoi tuntua. Mielensä sisällä hän näki miten John murtui, mutta Sherlock myös ymmärsi, että nyt ei ollut aika tunteille. Tämä oli työ, jonka John oli hänelle tarjonnut, eikä hän aikonut jättää yhtään pientä yksityiskohtaa huomaamatta. Hän antoi ajan mennä taaksepäin, hän palasi aikaan jolloin Mary ja John olivat vasta syömässä. Pöydällä kaikki oli vielä koskemattomana, Mary mietiskeli mistä aloittaa.
“En kuitenkaan jaksa tätä kaikkea yksin, “ hän huomautti.
“Itse tilasit noin paljon, “ John heitti kommentin takaisin ja otti teensä, mustana, kuten aina. Ei sokeria, ei maitoa. Sherlock yritti löytää asian, mikä oli lopulta päätynyt Mary Watsonin kohtaloksi. Se ei ollut teessä, Johnkin olisi menettänyt henkensä siinä samalla jos asia olisi ollut niin.
Näin suuren aterian syömisessä menisi aikaa, ja kaikesta päätellen kyseessä kuitenkin oli loppupeleissä ollut myrkky. Ehkä kahvissa? Ei, ei kahvissa, Sherlock katseli miten Mary joi siitä. Mahdollisesti Moriarty oli yrittänyt saada heidät molemmat samalla pois pelistä ja John ei juonut kahvia. Vielä oli otettava huomioon se, että myrkky oli vaikuttanut hitaasti.
Sherlock siirtyi lähemmäs pöytää ja tutki, mitä kaikkea oli tarjolla. Paistettu tomaatti, tasan yksi. Ei, ei se. Pekonia? John itse piti pekonista, mutta jos myrkky oli jokseenkinkaan näkyvässä muodossa, pekonin tai tomaatin päälle oli vaikea laittaa sellaista herättämättä entisen assassiinin huomiota. Myös paistettu muna tuntui väärältä vaihtoehdolta.
Sen sijaan Sherlock pysähtyi katselemaan lämmintä voileipää. Niitä oli kaksi, yksi neliön muotoinen leipä leikattuna kahtia. Selvästi tarkoitettu kahdelle henkilölle yhden sijaan. Juusto oli sulanut, ja sulan juuston sekaan tai alle oli helpompi piilottaa asioita, kuin pekonin päälle.
John ei itse ollut tilannut mitään, joten tämä oli ujutettu mukaan siltä varalta, että ystävällinen vaimo olisi tarjonnut miehelleenkin jotain suuhunpantavaa. Mikäli Sherlock oli päätelmissään oikeassa, Moriarty ei ollut tähdännyt Maryn kuolemaan, vaan myös John Watsonin.
John Watson on ehdottomasti vaarassa.
Tarina loppui ja Sherlock Holmes palasi takaisin Baker Streetille. Hän näki edessään Johnin yhä istumassa asiakkaan tuolilla, kalpeana ja tuskaisena… Ja vihaisena. Mieshän suorastaan kihisi raivosta nyt, kun oli saanut faktat ulos suustaan. He molemmat tuijottivat toisiaan ja Sherlock huomasi Johnin raivon päätyvän hiljalleen hänen omaan mieleensä. Nyt oli aika viimeiselle kysymykselle.
“Kuolinaika?” Hänen oli pakko tarkistaa.
“Kymmenen viisikymmentäkahdeksan.”
Hyvä. Tai siis ei hyvä, mutta silti hyvä. Myrkky oli siis imeytynyt ensin elimistöön ennen kuin alkoi vaikuttaa, sitä ei olisi voinut enää estää.
Jim Moriarty oli tarkoituksellisesti hyökännyt John ja Mary Watsonin kimppuun ja toivonut pääsevänsä eroon molemmista. Johnin oma haluttomuus syödä oli tällä kertaa pelastanut hänet. Koko jutussa ei ollut muuta ratkaistavaa, tämä oli päällimäiseksi ollut muistutus Sherlockille, että peli todellakin oli käynnissä, mutta Moriarty ei enää leikkinyt.
“Hyvä, kiitos, voit palata omalle paikallesi ”, Sherlock määräsi ja osoitti Johnin omaa tuolia. Nyt ei enää tarvittu asiakkaan ja konsultoivan etsivän rooleja, nyt tarvittiin John ja Sherlock istumassa omilla tuoleillaan keskustelemassa aiheesta.
John hätkähti pyyntöä. Kesti hetki, ennen kuin hän antoi olemuksensa rentoutua, mutta lopulta hän nytkäisi itsensä ylös kovalta penkiltä. Sherlock seurasi silmäkulmasta, miten John käveli huoneen poikki, yrittäen löytää omaa itseään roolinsa takaa. Hän istui omalle tuolilleen Sherlockia vastapäätä kuin ensimmäistä kertaa elämässään, eikä heti meinannut löytää siitä hyvää asentoa. Sotilaan ryhti paistoi liikaa hänen olemuksestaan. Selvästi Johnilla oli tällä hetkellä vaikeuksia ymmärtää tilannetta, syystäkin.
“Sinun on pakko napata hänet “, John määräsi, äänessään niin vihaa, raivoa kuin surua ja päättäväisyyttäkin, “sinun täytyy ottaa hänet kiinni.” Sherlockin oli pakko myöntää ihailevansa Johnin luonnetta. Tämä oli vasta menettänyt naisen jota rakasti eniten maailmassa, ja vain puoli päivää myöhemmin hän oli jo etsimässä mahdollisuutta kostaa ja saada oikeus tapahtumaan.
“Sinä puolestasi muutat heti Baker Streetille “, käsky, tämä oli käsky eikä tästä luistettaisi, “luulisin, että nurkista löytyy vielä niin paljon tavaroitasi, ettei sinun tarvitse ihan heti käydä hakemassa lisää.”
“Miksi?” John kysyi, mutta hänen äänensä paljasti, että hän oli osannut odottaa tätä ehdotusta. Hän selvästi odotti, että Sherlock kertoisi mitä oli päätellyt.
Sherlock laski kätensä käsinojille ja nykäisi itsensä ylös. John Watson seurasi hänen liikehdintäänsä huoneen poikki ikkunoille.
“Moriarty tähtäsi siihen, että te molemmat kuolisitte, eikä hän aio jättää työtään puolivalmiiksi.” Ulkona satoi edelleen. Ikkunan läpi Sherlock näki monta vuotta vanhan graffitin: “I O U.” Se muistutti häntä pelin todellisuudesta joka kerta, kun hän sen näki.
“Jaha “, John puoliksi naurahti, puoliksi huokaisi, “puolivalmiiksi. Hurmaavaa.”
Sherlockin oli pakko katsoa Johnia. Tämä ei edes yrittänyt tällä kertaa kysyä: “Miksi minä, miksi hän minun kimppuuni hyökkäisi.” Nykyään John tiesi jo tarkalleen kuinka paljon hän Sherlockille tarkoitti ja osasi epäilemättä päätellä myös sen, että Moriarty tiesi kilpakumppanistaan saman heikon kohdan. Sherlockista näytti, että John olisi hyväksynyt asemansa, eikä hän niinkään syyttänyt Sherlockia Maryn (ja lapsen) kuolemasta. Hän oli yksi pelin nappuloista ja tällä teolla Moriarty oli pakottanut kuningattaren laudalla liikkeelle ennen kuin se syötäisiin itse. Moriarty ei ehkä itse enää leikkinyt, mutta Sherlockin oman pöydän vahvin nappula oli nyt ärsytetty hereille. Johnin oma heikko kohta oli ollut Mary ja lapsi, mutta ne molemmat olivat poistettu pelistä: jäljelle jäin vain raivostunut kuningatar.
Moriarty ei ikinä tulisi huomaamaan mikä häneen iski, jos John Watson pääsisi häneen käsiksi.
Joko kohta kadut sitä, että palasit elävien kirjoihin?
Sherlock Holmes jätti ikkunan sikseen. Hänen piti päästä töihin.
* * *
John Watson seurasi tuoliltaan, miten Sherlock Holmes nosti läppärinsä kannen ylös ja teki jotain. Hetken päästä miehen käsissä oli puhelin, jolla hän lähetti oletettavasti viestin jollekin tai johonkin. Tilannetta olisi voinut kuvata näin: Sherlock löysi pelissään uuden tason ja lähti tutkimaan sen salaisuuksia innoissaan. Pitkään aikaan kumpikaan heistä ei puhunut mitään, ja John kuvitteli ymmärtävän miksi. Pelin uusi taso oli ensiksikin liian kiinnostava, mutta toisekseen tason avanneet faktat olivat Sherlockin aivotoiminnalle tuntemattomat. Hän mitä luultavammin ei uskaltanut sanoa Johnille yhtään mitään, Sherlockia pelotti toimia kuten ystävän kuului.
Johnin oli täysin turha toivoa pahoitteluja tai olkapään tarjoamista, Sherlock Holmes ei sellaisiin pakottaisi itseään.
Mutta jos John olisi tahtonut itkeä ja olla masentunut, hän olisikin lähtenyt suuntaamaan ihan eri suuntaan kuin tänne.
Hiljaisuus jatkui yhä. John tunsi olonsa turhaksi siinä tuolilla istuessaan, joten hän nousi paikaltaan ja käveli hakemaan teekuppinsa. Kupin suudelma ei ollut enää lämmin, ja teen maku oli jäänyt liian vähäisen hautumisen ansiosta laimeaksi. Sherlock pyöri tuolillaan, välillä etsien tiensä takaisin läppärilleen, välillä palaten puhelimelleen johon alkoi jostakin tulla viestejä.
John seisoi pöydän vierellä teekuppi kädessään.
Teekuppi.
Teetä.
Juo se. Alas kurkusta, kyllä se menee.
Ajatus teestä alkoi oksettaa häntä. Ajatus mistään ruuasta toi hänelle yllättäen hirveän olon. Miten hän oli voinut olla niin sokea?
Sherlock epäilemättä huomasi hänen jäätymisensä. Läppäri jäi paikalleen, kun Sherlock Holmes nopeasti nousi tuoliltaan.
Voi ei. Älä nyt rupea sanomaan, että sinä olet pahoillasi ja että voin milloin vain tulla puhumaan sinulle. Olen täällä siksi, etten kestä kenenkään pahoitteluja.
“Jos voisit kuvata kartalta minne asti sait jahdattua Moriartya, helpottaisit hänen paikantamistani hurjasti “, sen sijaan, että Sherlock olisi yrittänyt lohduttaa Johnia, hän heittikin työn. Johnilla kesti pieni hetki reagoida tähänkin asiaan.
“Ah, kyllä, toki “, hän havahtui ja huomasi vasta nyt, että hänelle työnnettiin karttaa.
“Ja jos meinaat keittää lisää teetä, laittaisitko minullekin? Edessä taitaa olla pitkä yö “, kuulosti siltä, että Sherlock ei edes välittänyt siitä asiasta, että Mary oli kuollut. John tahtoi suuttua, mutta ei osannut. Hänestä tuntui, että tämä oli Sherlockin tapa käsitellä menetystä: Hän oli kuitenkin mies joka ei antanut tunteidensa näkyä pinnalle. Se, että hän kävi heti hommiin tarkoitti oletettavasti sitä, että Sherlock käsitteli kuolemaa samalla mielessään ja yritti tällä tavalla päästä siitä yli.
John antoi raivon kulua ohitseen ja hän levitti kartan eteensä, laskien siinä samalla kylmän kupin teetä pois. Ensin työ, sitten tee. Hän pyöri hetken ympyrää etsien punakynää, siirtyen sitten pöydän ääreen muistelemaan reittiä, jonka Sherlock pyysi häntä piirtämään.
Piirtäessään viivoja kartalle John huomasi kivun sydämessään hellittävän. Hetkeäkään hän ei kyennyt olemaan ajattelematta Marya (ja lasta!), mutta hän tiesi, että Baker Streetillä työskenneltiin sillä hetkellä ja jatkossakin ahkerasti vain sitä tarkoitusta varten, että James “Jim” Moriarty saataisiin eräänä kauniina päivänä maksamaan kaikesta.
Tämä oli kuuluisan Sherlock Holmesin tapa lohduttaa ystäväänsä. Ei lohduttavia sanoja, ei halauksia, ei turvallista kädenpuristusta, hän laittoi heidät molemmat suoraan hommiin.
Ja se kävi John Watsonille täydellisesti.
Vahdi selustaasi, Jim Moriarty, sillä seuraavan kerran kun käännät sen maailmalle huomaat itse hyppääväsi katolta.
Mutta ennen kuin se tulisi tapahtumaan, John Watsonin piti keittää teetä. Sitruunaa vai tavallista? Hmm, sitruunaa. Kas, maitokin oli loppu. Eipä sillä, ei John maitoa teehen laittanutkaan.
Sitruunateetä ilman maitoa.
Kuulosti hyvältä.
* * *
A/N
Joo. Se loppui siihen. Ei, se ei enää jatku. Baibai.
