Joulumyrskyjä || slash || K-11 || Joulukalenteri (2/24)

[Pohjantähti]

Author: Pohjantähti
Ikäraja: K-11
Genre: Romance (slash), angst, vähän sitä sun tätä
Paritus: Pääparituksena Aarni/Ren, muista saatetaan mainita.
Varoitukset: Kiroilua. Siinä se taisi sitten ollakin.

Summary: Aarni ei koskaan ollut kuvitellut, että mokoma lapsenvahdiksi palkattu kummajainen saisi hänessä aikaan minkäänlaista tunnetta. Ei varsinkaan sellaista myrskyä.
Aarni ei ole koskaan potenut ikävää, ei, ennen kuin Ren lähti. Vanhemmat eivät vaivaudu olemaan kotona, joulukuu tuntuu tavallistakin kurjemmalta eikä mikään tunnu enää onnistuvan. Ja silti hänen pitäisi esittää että kaikki on hyvin, ettei hänellä ole mitään hätää. Eihän hän voi rypeä ikävässä kuin mikäkin tyttö.

A/N: Teksti tullaan julkaisemaan joulukalenterimaisesti pätkä päivässä. Voin sanoa jo suorilta, etten välttämättä ole kykeneväinen joka päivä päivittämään, mutta yritän pitää välit mahdollisimman olemattomina. Tarinassa on kaksi ulottuvuutta - toinen kertoo siitä, mitä ''tällä hetkellä'' tapahtuu ja toinen pureutuu paremmin Aarnin ja Renin suhteeseen. Tulen kuitenkin ilmoittamaan tästä luukkujen alussa, jotta sekaannukset jäisivät mahdollisimman vähiin.
Teksti on osa Joulukalenterihaastetta.

Joulumyrskyjä

Kaiken kaikkiaan hänen elämänsä oli ollut täydellistä. Jos siis ei laskettu sitä pientä tosi seikkaa, että vuodesta toiseen hänen vanhempansa olivat matkustaneet hänen koko ikänsä ympäri maailmaa, eikä hän oikeastaan edes nähnyt häitä enää vanhempinaan. Ennemminkin vain elättäjinä.

Ja koskaan Aarni ei ollut kaivannut heitä. Ehkä joskus lapsena, mutta silloinkin ennemmin tunnetta. Tunnetta siitä, että hänestä välitettäisiin ja että hänellä olisi jotain arvoa. Mutta koskaan hän ei ollut kaivannut vanhempiaan. Hän ei ollut edes uskonut, että hän voisi potea ikävää sen varsinaisessa muodossa.

Tai niin hän luuli, ennen kuin Ren astui kuvioihin. Aarni ei koskaan ollut kuvitellut, että mokoma lapsenvahdiksi palkattu kummajainen saisi hänessä aikaan minkäänlaista tunnetta. Ei varsinkaan sellaista myrskyä. Jos tunteet olisivat olleet materiaalia ja ne olisivat voineet palaa, olisivat hänen omansa roihunneet hänen päänsä sisällä.

Hän tosiaankin kaipasi sitä idioottia.


A/N: Siinä pientä introa! Ensimmäinen, virallinen luukku tulee huomenna.

[Pohjantähti]

Luukku 1.
Se ensikohtaaminen

Aarni ei olisi väittänyt elämäänsä helpoksi. Kaikki olivat aina huomauttelemassa, että kyllä hänellä oli helppoa kun porukat ei olleet kotona ja sai tehdä mitä halusi. Olisikin ollut niin helppoa.
Kyllä hän uskoi, että hän olisi pärjännyt itsekin, mutta ehkä vanhemmat eivät yleensä halunneet jättää lukioikäistä poikaansa yksin pariksi kuukaudeksi putkeen. Niin ne palkkasivat aina lapsenvahdin. Tai eivät ne lapsenvahteja olleet, taloudenhoitajia ennemminkin, mutta Aarni oli oppinut pitämään jokaista elämäänsä kyllästynyttä keski-ikäistä naista joka sinne tunki vain ärsyttävänä lapsenvahtina.

Viimeisin oli häipynyt pari viikkoa sitten. Ei Aarni tiennyt miksi, eikä häntä edes kiinnostanut. Pointti kuitenkin oli, että uusimman pitäisi saapua sinä nimenomaisena päivänä.
Hän makasi suuren omakotitalon olohuoneen sohvalla ja selaili kanavia, joiden määrää hän ei ollut koskaan jaksanut laskea. Niitä oli paljon kuitenkin, suurin osa oli täysin turhia. Katsoiko niitä edes kukaan? Aarnin kanavasurffailu keskeytyi ovikellon vaativaan ääneen.

Aarni kampeutui pystyyn ja haroi jo ennestään sekalaisia hiuksiaan laahustaessaan etuovelle. Kello soi toisen kerran juuri kun hän saavutti eteisen ja häntä alkoi jostain syystä ärsyttää. Koska ihan oikeasti, kuka ei kuulisi ovikelloa? Ei sitä tarvitse useaan kertaan painaa.

Jos katse olisi voinut tappaa, niin oven takana seisonut mies olisi kuollut heti sen avauduttua. Aarni ei ollut odottanut ketään muuta, kuin sitä uutta taloudenhoitajaa, mutta vieras olikin aivan muuta.
Ovella seisova mies oli aavistuksen häntä pidempi ja todennäköisesti muutaman vuoden vanhempi, korkeintaan kahdenkymmenen viiden. Vaaleatukka oli aseteltu siististi aavistuksen pystyyn ja huulilla oli kohtelias hymy.
’’Anteeksi, etsin Eija ja Tuomas Härmää?’’ miehen äänensävy oli aavistuksen kysyvä, mutta siinä ei kuitenkaan ollut epäröintiä.
Härmä. Aarni oli aina vihannut sukunimeään. Aarni Juhani Härmä. Ihan oikeasti, hän kuulosti nimensä perusteella joltain kyrpiintyneeltä seitsemänkymppiseltä papalta.
Ties mikä kaupustelija tuokin oli, ei todellakaan sohvalta nousemisen arvoinen.
’’Eivät ole kotona’’, Aarni vastasi tylysti, saaden tällä kertaa vieraassa aikaan jokseenkin häkeltyneen reaktion.
’’Ai? Minulla pitäisi alkaa työt tänään’’, mies vastasi kummastuneena.

Hei hetkinen. Siis tämä oli heidän taloudenhoitajansa? Eihän hänen edessään seissyt mikään vanha muori, vaan nuori mies. Miten tuon ikäisellä saattoi olla sen vertaa kokemusta, että hänen vanhempansa edes harkitsivat palkkaamista?
’’Taloudenhoitaja?’’ Aarni päätti kuitenkin vielä varmistaa ja sai vastaukseksi nyökkäyksen.

Hän olisi voinut läimäistä oven miehen kasvoille ja sanoa, että heillä oli jo taloudenhoitaja ja että tämä oli erehtynyt. Ehkä hän olisi sitten saanut olla muutaman päivän lisää yksin ja ehkä kutsua jonkun kylään. Aarni saattoi kuvitella happaman ilmeen kasvoillaan kun hän väistyi, jotta mies saattoi kävellä sisään.
’’Ren Elomaa’’, mies esittäytyi hymyillen ja tarjosi kättään.
Aarni ei tarttunut siihen. Toisti vain oman nimensä monotonisesti ja lampsi keittiöön. Kaikista pahinta uusissa lapsenvahdissa oli se, että niille piti esitellä taloa ja kertoa täysin turhia asioita. Ja se tarkoitti, että piti olla sosiaalinen.

[MaryBella]

Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

MaryBella

[Pohjantähti]

A/N: Kiitos kommentistasi, MaryBella!

Melkein tekee pahaa tämä kliseinen kaakaosäätö, mutta kun kyllä minun sydän ainakin kaakaolla vietäisiin!

Luukku 2.
Vaahtokarkkikaakaota

Aarnille selvisi myöhemmin, että Ren oli kaksikymmentäneljä. Miehellä ei kuulemma ollut varsinaista koulutusta, mutta kokemusta kylläkin. Yhä useammin hän löysi itsensä pohtimasta miksi hänen vanhempansa olivat edes palkanneet juuri hänet. Ehkä kukaan muu ei vain ollut suostunut, vaikka ei se kamalan todennäköistä ollut.
Sitä olettaisi, että kun asuu sen ikäisen miehen kanssa kahdestaan, elämä olisi varsin helppoa. Vaan ei. Ren oli aivan yhtä paha huolehtimaan asioista kuin kaikki edellisetkin, aina huomauttelemassa läksyistä ja myöhään valvomisesta. Kaikista pahinta Renissä oli se, että mies kuulosti oikeasti siltä, että tätä kiinnostaisi. Ja tavallaan se sai Aarnin vihaamaan miestä entistä enemmän.

Se päivä oli ollut kamala. Sen lisäksi, että opettajat yrittivät tappaa hänet koulussa, myös sää näytti pyrkivän samaan. Syysmyrskyjen sateet piiskasivat maata ja tuuli ujelsi korvissa, ihan niin kuin siellä ei olisi ollut jo muutenkin kylmä. Aarni ehti katua hetken ohutta takkiaan ja sitä, ettei hänellä ollut minkäänlaista pipoa, saatikka sitten hanskoja, mukanaan.

Päästessään viimein eteiseen suojaan rajuilmalta, Aarni tunsi itsensä uitetuksi koiraksi ja kirosi maailmaa. Märkä takki nakattiin lyttyyn eteisen lattialle ja kengät potkittiin sen viereen. Hänellä oli helvetin kylmä, vaikka eihän helvetti edes ollut kylmä, joten vertaus taisi olla ylimaallisen typerä. Vesi oli läpäissyt takin ja vettä tippuva huppari heitettiin hetken epäröinnin jälkeen käytävään matkalla keittiöön.

Ren oli aina siihen aikaan kokkaamassa ja Aarnia ärsytti myöntää, että mies oli siinä aivan liian hyvä. Eikä hän tiennyt tekikö se tämän vihaamisen helpommaksi vai vaikeammaksi.
’’Hei!’’ Ren toivotti pirtsakkaan tyyliinsä Aarnin laahustaessa ohi, aivan kuten jokaisena sitä edeltävänäkin päivänä, eikä Aarni vastannut. Hyvähän toisen oli olla hyvällä tuulella, tämä ei ollut juuri kävellyt kahta kilometriä rankkasateessa.
’’Odota Aarni hetki!’’ Ren huikkasi, kun hän oli jo ohittanut keittiön.

Aarni olisi halunnut jättää sen huomiotta, painella yläkertaan ja työntää kuulokkeet korviinsa. Poistua kokonaan siitä maailmasta ja musiikin pauhatessa leikkiä, ettei Reniä ollut olemassakaan. Silti hän kääntyi ympäri ja palasi pari askelta taaksepäin, vain saavuttaakseen keittiön oviaukon.

Ren oli jättänyt kattilan hetkeksi omaan arvoonsa ja kääntynyt hänen suuntaansa, kädessään huomattavan korkea lasi.
’’Tein kaakaota’’, blondi sanoi, laskien lasin sitten pöydälle.
Kaakaossa ei ollut mitään vikaa. Etenkään, kun puhuttiin puolen litran lasista ja siinä oli päällä kermavaahdon lisäksi pari vaahtokarkkia. Siltikään Aarni ei osannut myöntää toisen yllätyksen mieluisuutta, vaan nyrpisti nenäänsä.
’’Mä en ole kakara’’, hän totesi.
Niin, sitä toinen varmasti yritti. Lahjoa hänet täydellisellä lasillisella kaakaota pitämään itsestään. Tai niin Aarni yritti kovasti uskotella itselleen. Hän ei ollut valmis myöntämään edes itselleen, ettei hän itsekään uskonut siihen.
’’Koskaan ei ole liian vanha kaakaolle’’, Ren huomautti, hymyn kaventuessa aavistuksen. ’’Jos sinä et juo, niin minä juon sen.’’

Se sai Aarniin liikettä. Hän rojahti istumaan keittiön tuolille ja nappasi lasin käteensä. Nuorempi kuitenkin piti huolen siitä, että hänen asentonsa viestitti, ettei hän olisi oikeasti halunnut. Ei helkkari, miksi Renin piti osata tehdä täydellistä kaakaota? Koska ihan oikeasti, jos olisi ollut kaakaon teon maailmanmestaruuskisat, niin Ren olisi voittanut.

Katsellessaan tympääntyneenä eteensä ja hörppiessään kaakaotaan Aarni ei edes huomannut Renin pehmeää, tyytyväistä hymyä.