Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta!
Teki mieli sukeltaa seuraavaksi Housen pariin, kun en aikoihin muista tästä fandomista mitään lukeneeni, vaikka itsekin sarjasta kovasti pidin.
Voi että, tämä sananvaihto on kyllä pohjavireeltään hyvin haikea, ainakin näin lukijan näkökulmasta. Tuttuun tapaan naljaillaan ja leikitellään ja sätitään toista, mutta elämän rajallisuus ja sen realiteetit ovat kaiken takana koko ajan läsnä, ja se jotenkin kuultaa läpi humoristisistakin heitoista. Kivun lievittämisen ja avustetun itsemurhan tarjoaminen puhuvat nekin omaa kieltään siitä, miten vaikeaa täytyy olla seurata läheisen kärsimystä ja viimeisiä aikoja, vaikka Housella onkin tuttuun tapaan omanlaisensa keino ilmaista tunteitaan.
Minua puhuttelee erityisesti se, miten Wilson alkaa puhua rakastumisesta ja siitä, mitä olisi voinut (ja pitänyt) tapahtua. Housen vähän vastahakoinen reaktio aiheeseen tuntuu heijastelevan sitä, miten vaikeaa on käsitellä mennyttä ja kenties myös ohi vilistäneitä mahdollisuuksia, ja miten vääjäämätöntä on kaiken loppuminen: joskus koittaa se hetki, kun ei voi enää edes jossitella tai leikitellä mahdollisuuksilla, sillä niitä ei kirjaimellisesti ole. Wilson taas on vakavasti sairaana ehkä paremmin sinut sen faktan kanssa, että kaikki saattaa pian loppua, ja siksi hänelle on luontevampaa käsitellä myös haikeita tunteita ja menetettyjä mahdollisuuksia. Riipaisevaa. Lohtua tarjoaa tässä tapauksessa onneksi se, että juuri nyt kukaan ei ole kuolemassa. Vielä on aikaa, ja vielä voi vaikka... no, vaikka sitten harrastaa seksiä ja korjata sen vääryyden, ettei joskus aikoinaan kännin takia edes seissyt.
Minua huvittaa se, miten
seksistä puhumisen kanssa House on ihan ok, vaikka
rakastelu saa hänet käskemään Wilsonia lopettamaan. Se on jotenkin niin inhimillistä ja ymmärrettävää, ikään kuin itsesuojelua. Riipaisevaa jälleen, mutta samalla myös hymyilyttävää, ja minusta on ihanaa, miten tästä dialogista löytyy myös himpun verran valoa ja iloa!
Kiitoksia tästä iltalukupalasta, pidin! -Walle