Nimi: Sukupuolten välisiä suhteita
Kirjoittaja: Ulcus
Genre: Novelli
Paritukset: -
Ikäraja: S
A/N: Piti väntää kouluun, siitä tuli pidempi kuin oletin. Aika vaikea lukuinen ja selkoinen, odotan silti hyviä kommentteja.
Sukupuolten välisiä suhteita
“Itserakkaus ei ole niin suuri synti kuin itsehalveksunta”
-William Shakespeare
Tuijotan syvälle kahvi kupposeni syvyyksiin yrittäen määritellä minkä sävyistä ruskeaa se on. Kerma kelluu valkoisina kuohkeina pilvinä tyynellä pinnalla. Lasi tuntuu hauraalta ja samalla hyvin voimakkaalta oikeassa kädessäni. Tunne on voimakkaan hallitseva. Lasi sopii käteeni, kaikki siinä tuntuu oikealta; sen sopiva lämpö vasten sormiani, harmaansininen sävy, lievä karheus ja muotoilun pyöreys. Höyry nousee kupista ja kutittelee pehmeällä hajullaan houkutellen nenääni. Kerma on uponnut melkein kokonaan ruskeuteen ja kykenen näkemään oman peilikuvani sen hukkuvasta kuohkeudesta. Puhallan varovasti kuppiin. Ihastuttavat pyörteet ilmaantuvat kuin kutsusta väreillen ja leviävät kadottaen pienen hetken. Se ei tunnu hetkeltä ollenkaan,
“Te”
Päästän ynähdyksen joka kuulostaa sopivan kysyvältä ja nostan nopeasti pääni jonka olen tunkenut niin liki kahvikupposta, että nenäni pää oli melkein koskettanut kiehuvan kuumaa juomaa.
“Taivaaseen mennään suhteilla; jos sinne mentäisiin ansioiden mukaan, jäisitte portin taakse ja koiranne pääsisi sisään!”
Kyräilen hiljaisesti vastapäätäni istuvaa eläväistä tyttöä, jonka levottomat silmät ovat siirtyneet tarkkailemaan hiuksiani. Kutsun tyttöä hiljaa mielessäni draamankuningattareksi. Hän on niin eläväinen, että siitä vilkkaudesta riittäisi jaettavaksi monelle vähäosaisemmalle. Kuningatar ei hengitä sivellessään pitkiä hiuksiaan lievä turhamaisuuden juonne suunpielissään. Hento sitruunan tuoksu lehahtaa ilmaan. Sama tuoksu kuin hänen psykedeelisen näköisissä kirjeissään, jotka olen kaikki lukenut. Hän ei koskaan lähetä niitä, muttei siksi ettei olisi ketään kelle lähettää, mutta Kuningattarena hän kirjoittaa niihin niin paljon puolitotuuksia, ettei hän varmastikaan uskalla paljastaa itsestään niinkään paljoa.
Kuningattaren kirjeissä puhutaan lähestyvistä sadepilvistä, unettomista öistä, eilisen jäänteistä, hengettömistä ihmisistä ja monesta muustakin asiasta joista ihmiset eivät halua puhua ääneen, vaan keskustelevat itsensä kanssa omassa hiljaisuudessaan ja niin kuin Francois de La Rouchefoucauld sanoi: ”Itserakkautemme kestää kärsivällisemmin mielipiteittemme kuin makumme tuomitsemisen”.
Usein olen kuvitellut kuningattaren itkemässä vasten eteisen kokovartalo peiliä mutisten valheista, rakkaudesta ja läheisyydestä. Kaikesta siitä mitä hän näkee vain teatterissa, televisiossa ja elokuvissa, ja kaipaa epäinhimillisen voimallisesti.
Todellisuudessa hän on kaikkea muuta kuin voimakas. Kuningatar on sokea, ja elää satumaassaan yksin. Minä tiedän sen ja siksi kykenen vastaamaan noihin epävarmoihin hymyihin joita lähetetään pöydän yli.
Kuningattaren puuteroituihin kasvoihin on jäänyt kädenjälki siihen kohtaan mihin hän on nojannut kättään, ja nyt hän käyttää samaa kättään kaivaakseen kangasnenäliinan, joita vanhat ja ihmiskunnalle mielestään oikeutuksellisesti katkeroituneet ihmiset eivät enää käytä, taskustaan. Kahvin tuoksu sieraimissani sitruunaan sekoittuneena katselen miten Kuningattareni heiluttelee hoikissa sormissaan pitelemäänsä nenäliinaa kuin viiriä, ja pianomusiikki ryhtyy virtaamaan kuin heilautus olisi sen tilannut.
Hän tyytyy pyyhkimään pienten, mutta tarmokkaiden huuliensa pielet kevyesti painelemalla liinaa niitä vasten, kunnes suostuu katsomaan pyöreillä ja ulkopäistä terävämmiksi muuttuvilla silmillään pianistia kihisten varmasti sisäisestä kiukusta, jota jokainen huomiota hänen sijastaan saava saa osakseen. Kiukustumisen ensi oireet alkavat julman näköisiksi nypittyjen harmaiden, ja näin melkein näkymättömien väristen kulmien muodostaessa painauman otsaan, joka on korkea ja illuusiomaisen virheetön tarkan puuteroinnin ansiosta. Siirrän katseeni kahvilan pianistiin unohtamatta kuitenkaan kahviani täysin. Juoman tunnen vain lämpönä sormissani jotka pitelevät harmaansinistä kuppia ikään kuin peläten sen karkaavan. Oikeastaan verenkierto on vain niin heikkoa käsissäni, että mikä tahansa lämpö tällaisella kolealla säällä on niille tervetullutta vaihtelua.
Pianisti on keski-ikäinen nainen jonka hieman kumara ryhti alkaen lapaluiden kohdalta ei vähennä olemuksessa muuten vallitsevan arvokkuuden latautumaa tai vie sitä pois. Naisen polkkatukka on viimeiseenkin hiuskarvaan jo itsessään geometrinen teos. Syvän tummanruskea, hyvin paljolti mustaan vivahtava hiusväri vaikuttaa aidolta. Välillä huomaan itseni pelkäävän värjättyjen hiuksien massaa katuja tallaamassa. Aitous on kadonnut, ja huomaan miettiväni mitä he kaikki yrittävät niin kovasti peitellä itsessään. Se on kaikki kuollutta kudosta, eikö vain? Miksi minä pelkään punaisten, vaaleiden, ruskeiden, raidallisten, sinisten ja vihreiden kudosten massaa. Locke sanoi uusien näkemysten olevan aina epäilyttäviä ja useimmiten niitä vastustettavan koska ne eivät ole niin yleisiä.
Palatakseni naiseen täytyy sanoa ettei tämän suunpielen syvät rypyt ja ylähuulen yläpuolisella alueella nouseva vaalea luomimainen ihokudos eivät tee kasvoja mitenkään epämiellyttävän näköisiksi, vaikka kuvailuni perusteella niin luulisikin. Ne tuovat pikemminkin kaivattua inhimillisyyttä ulkonäköön, jota liian siististi leikatut hiukset ryöstävät. Silmien muotoa en erota hieman roikkuvien luomien takaa, jotka salaavat myös silmien värin. Arvelen naisen tarkastelevan koskettimia otsan rennosta asennosta hajamielisesti, tai sitten niihin oikeastaan kunnolla katsomatta. Kappale on wieniläisklassinen, eli noin 1760-1827 lukujen väliin sijoittuva. Beethovenin klassikkoja, kauniin surullinen Kuutamosonaatti. Oikeastaan Beethoven ei ollut puhtaan wieniläisklassinen säveltäjä, ja Kuutamosonaatista kuultaa romanttinen tyylisuunta. Yleisesti säveltäjä on kuitenkin luokiteltu wieniläisklassiseksi.
Olen jo uponnut mietteisiini suuren säveltäjän lyijymyrkytyksestä seuranneesta sairaudesta, joka aiheutti myös tämän kuuroutumisen ja mielialan heittelyt, kun Kuningatar potkaisee minua sääreen napakkaan tapaansa, ja joudun palaamaan nykyhetkeen saattelijanani tykyttävä kipu jalassa. Kuningattaren kiukkuiset silmänsä kavaltavat myrkylliset sanat jo ennen niiden muodostumista. Vilkaisen avautuvaa suuta. ja nousen valmiiksi ylös murheellisena ja haluamatta kuunnella mitä hänellä on sanottavanaan. Melankolinen melodia on saanut mielialani laskemaan.
Kuningatar juoksuttaa sormiaan hiuksiaan pitkin selvitellen niistä olemattomia takkuja. Kun hän ei jaksa ajatella tai on kyllästynyt, hänellä on tapana etsiä niistä kaksihaaraisia ja pureskellen repien niitä irti. Kestää hetken ennen kuin hän suvaitsee hiljentyä, ja nousee hitaasti irvistäen pilaten muuten täydellisen ulkoisen kuorensa.
Kuningatar on minua monta senttiä pidempi pitkillä koroillaan joita hän käyttää enemmän vaikutelman kuin muun kannattimen vuoksi. Valitettavasti tuo vaikutelma ei ole useinkaan ihailtava, sillä hänen tyttömäisen kömpelö tapansa kompastella ympäriinsä koroillaan on kaukana naisellisesta eleganssista jota tämä tavoittelee koskaan sitä oikein hallitsematta.
Asetan mustat aurinkolasit silmilleni suojellakseni silmäverkkojani heikentymiseltä. Rakastan kaikkia aistejani, sillä ilman niitä en osaisi tulkita outoa maailmaa ympärilläni. Suurin osa ihmisistä kasvaa ihmettelynsä yli jo varhaislapsuudessaan, mutta jostain syystä en kykene saamaan tarpeekseni outoudesta ja uutuudesta, jota muuttuva maailma minulle tuottaa. En etsi maailmasta kauneutta, hyvyyttä tai pahaa. Etsin kaikkea, haluan kaiken. Olen ahne ja nautin siitä täysin rinnoin. Itse haluan ajatella olevani vastaanottavainen maailman ihmeille, jotka eivät rajoitu seitsemään. Rajat ovat vain aineellinen asia, se on niitä elämänoppeja joita Kuningatar on minulle kantapään kautta osoittanut.
Nyt hän odottaa minun avaavan oven itselleen ja hehkuu ilmeestä päätellen kuvitelmissaan omasta paremmuudestaan ja miettii omaa kauneuttaan, joka näkyy hänen mielessään yhtä vääristyneenä kuin yksi niistä huvipuiston peileistä.
Avatessani vihreän oven, jonka keskiosassa on himmeät lasiset osat, kuuluu pieni kilahdus ja olen ulkona hengittäen paksua ulkoilmaa maailmassa, joka näyttää tummemmalta aurinkolasieni takaa. Pidän tunnollisesti ovea auki Kuningattarelle, joka horjahtaa hieman astuessaan kynnyksen yli likaisen harmaalle kävelytielle johon on liimautunut purkka kohtaan johon hän astuu. Päästän oven irti ja katselen odottavasti kuin uskollinen vanha koira mitä hänen korkeutensa seuraavaksi aikoo. Kaikista oletuksistani poiketen Kuningatar kyykistyy hyvin paljon tavoistaan poiketen maahan, ja näyttää leijuvan ilmassa korkeiden korkojensa ansiosta. Hän tuijottaa pitkät hiukset maata viistoten tienkivetystä keskittyneenä kuin maailman polttavimpiin kysymyksiin vastauksia haeskellen. Lyhyt, mutta kapea sormi koskettaa likaista purukumia. Kavahdan inhosta.
Saman aikaisesti kahvilan ikkunasta ulos vilkaiseva tyttö huomaa kuumailmapallon ja jähmettyy tuijottamaan sitä. Pallo on normaalin kuumailmapallon muotoinen ja väritykseltään vihreä päältä ja alhaalta, mutta keskeltä likaisen harmaa, harmaa joka oli joskus valkoinen kuin vanhat marmoripatsaat. Tuli roihahtaa ja hehkuu hetken pallon sisällä ennen kuin se katoaa puiden taakse ja herpaantumattoman tytön tuijotukselta pakoon kuin ujostelisi intensiivistä katsetta. Katson uudelleen tyttöä ja huomaan tämän tutuksi. Äkkiä tuntuu kuin maailma ympärilläni kiertäisi väärään suuntaan, sillä ymmärrän nyt kuka tuo tyttö on, ja ymmärryksen myötä tulee pelko, sillä havaintoani seuraa tieto ettei niin saisi olla. Ei voi olla. Tuo henkilö kuoli vuonna 1997, ja silti hän seisoo siinä nyt onnettoman ja ahdistuneen ilmeensä salanneena. Painajaisten riivaama pieni lapsi, laskemassa päätään pettymyksestä kumarana. Hetken ajan hän unohti kuka oli, mutta nyt kun huomion varastaja on jo poissa, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kestää itseään, istua alas pöytään pirtelön ääreen, ja jatkaa elämää.
Ja kaiken tuon minä tiedän vain katsomalla hänen ilmeitään.
Liian vanha mieli, mietin itsekseni ja riuhtaisen katseeni kuolleesta.
Liian varhain anastettu usko ihmisiin, sanon päässäni, sillä tiedän miten merkityksettömiksi asiat muuttuvat lausuttuani ne ääneen.
Pieni tyttö vetää kuitenkin katsettani magneetin tavoin puoleensa. Hän on kasvanut hieman ja lukee nyt koskematon halpa vaniljajäätelö edessään hyvin paksua kirjaa unohduksen tuoma rauha keskittyneissä silmissään. Hän ei usko koskaan pääsevänsä eroon demoneistaan, mutta minä voisin sanoa hänelle toisin.
”Ei”, minä sanoisin, ”Todellisuudessa tulet viemään pois merkityksen synnistäsi. Pois pelon, ja vielä pelottavamman tunteen, kun tajusit ansaitsevasi kohtelun. Kaksi sinua lähellä olevaa ihmistä pakottivat sinut kävelemään kädet sidottuna kaupungin halki. Pakottivat kaikessa nöyryytyksessään hymyilemään vastaantulijoille, jottet kuolisi vielä enemmän häpeään heidän katsoessaan teitä kolmea hymyillen. Pakottivat sinut sen saastaisen puulaatikon sisälle ja istuivat sen päälle päästämättä sinua pois. Paha. Paha. Tunnet olevasi säälittävä ja merkityksetön, mutta kyyneliä et vuodata, koska et tajua miten kaikki se arpeuttaa sinua sisältä päin. Niin, on vaikea nyt ajatella sinun jättävän sen pois. Tulet kokemaan pahempaa. Kipeitä sanoja, joiden myötä menetät uskosi muihin kuin itseesi, jota halveksit yhä. Jäänne lapsuuden synnistä. Koet miten sinua syytetään sairaudesta, ja tunnet aiheuttaneesi sen mikä arpeuttaa sieluasi yhä enemmän, varsinkin koska kyseessä on oma veresi, joka lopettaa puhumisen ja katsoo lävitsesi näkemättömänä. Kaksi vuotta kärsit salaisesti, painostuksenalaisena. Mykkä salaisuuksien kantaja. Sillä välin ihmiset tuottavat kipua teoillaan, mutta vielä enemmän sanoillaan, ja sinä teet samaa kaikessa raakuudessasi. Vuosi lisää epätoivoa, ja silloin joku, joka on toinen merkittävä ja ihmeellinen ihminen elämässäsi, katoaa narun heilahtaessa. Menetys riipii viimeisenkin esteen sisältäsi ja antaudut surulle josta et koskaan toivu.
Mutta sinä toivut.
Niin, pieni tyttö. Sinun on pakko toipua.
Menet seuraavaan laitokseen, sillä he sanovat sen olevan elämäsi kannalta oleellista. Tutustut uusiin ihmisiin, joihin kyllästyt nopeasti. Kukaan heistä ei ole sinä, ja joudut hyväksymään sen. Kartat muita, salaat itsesi. Verhoat olemuksesi salaisuuksilla samalla kuitenkin janoten vääränlaista huomiota muilta.
Olet korea kuin perhonen juuri kuoriuduttuaan, mutta sisälläsi oleva haava repeilee ja esiintyy mielesi synkentyessä silloin tällöin. Seurauksena sinä naurat ja raavit ihoasi kunnes siitä tihkuu verta, ja ryhdyt kuuntelemaan. Mietit satoja kertoja päivässä romanttisia tapoja tappaa itsesi, ja kaiken sen tekopyhän tuskan keskellä sinulla ei ole aikaa ajatella syntejäsi, pikkuinen. Ei kerta kaikkiaan ole...”
Kuningatar on noussut seisomaan vilkuillen minua ilmeellä jota on mahdotonta kuvailla. Hän on hyvin ilmeikäs, minkä vuoksi on vaikea aina tietää mitä hän todella ajattelee. Jotkut ovat uskaltaneet sanoa sen ääneen, mutta Kuningatar vain nauraa heille. Hänen räiskyvä persoonansa saa monet ärtymään, ja silloin he kysyvät itsekseen: ”Kuka hän todellisuudessa on?”
He eivät tunne Kuningatarta sillä hän ei kestä muita kauan. Hyppää kukalta kukalle varoen satuttamasta itseään. Heittelehtii itsetietoisuutensa syövereissä teennäisen iloisena, sillä on enää harvoja hetkiä jolloin todellinen iho pulppuaa hänen räjähtävästä maanisuudestaan, jolle nauravat monet ja sitäkin useammat sisimmässään inhoavat. Mutta kukaan ei inhoa enemmän Kuningatarta kuin itse Kuningatar, ja hän näkee unia joissa muut ihmiset inhoavat häntä enemmän kuin todellisuudessa inhoavatkaan, ja rypee näissä kuvitelmissaan usein jopa yömyöhään.
Minä palvon häntä, sillä ennen häntä elämässäni ei ollut paljoakaan väriä. Hänen loputtomat nokkelat kommenttinsa, leikinlaskunsa ja huumorinsa nostavat hymyn suunpieliini, tai laskee ne alas hänen loukatessaan minua tajuamatta pyörteensä keskipisteenä mitään. Kuningatar katsoo minua ilmeettömänä, jonka useimmat hänen maaniset kohtauksensa nähneet tulkitsevat surullisuudeksi, mutta todellisuudessa se on vain ilmeettömyyttä. On kuin verho olisi laskeutunut upean näytelmän eteen, ja mieleni teki muuttaa tuo ilme taas ja vapauttaa hulluuteen sekoittunut hullunkurisuus tähän maailmaan, jossa oli liian vähän naurua ja tarpeellisia kuolemia. Kuningatar kääntää minulle selkänsä, lähtee astelemaan niska kenossa eteenpäin ja tarkkailee harmaata taivasta. Lähden hänen peräänsä ja saavutan lyhyet ontuvat askeleet helposti.
Tiedän etten voi koskaan saada Kuningattarelta rakkautta, samanlaista jota itse tunnen vahvasti häntä kohtaan vastarakkautta odottamatta. Jos hänelle selviäisi kiinnostukseni, hän ei enää haluaisi nähdä minua, vaan katsoisi lävitseni kuulematta merkityksiä tai minua enää sanojeni takaa. Kuningatar sietää huonosti toista sukupuolta, ja vain vahvasti etäiset, saavuttamattomat olennot kiinnostavat häntä. Eivät siis todelliset ihmiset. Ei niin että Kuningattarella olisi mitään ihailua vastaan, hänhän suorastaan rypee ja elää siinä antamatta pisaraakaan takaisin, vaan tuhlaa jokaisen omaan turhamaisuutensa altaaseen.
Korot kopisevat rytmikkäästi vasten kadun kivetystä ja puotien ikkunat välkkyvät auringon viimeisten säteiden hyväillessä niiden ikkunoita. Kuningatar kävelee mielellään ja ajattelee. Hän uppoutuu toisiin ulottuvuuksiin joille olen mustasukainen, sillä minun on mahdotonta seurata häntä sinne. Siispä tyydyn katselemaan hänen naisellista ruumistaan ilman sielua, ja odottamaan elämän paluuta joskus pinnallisiin, joskus taas syvyyden vangitsemiin tummiin silmiin. Haaveilen voivani koskettaa ja tulla kosketuksi. Haaveilen rakkaudesta, jossa hän rakastaa jokaista osaa minussa ja minä häntä. Sellaista rakkautta tuskin saan koskaan maistaa, sillä tiedän jo etten elä tarpeeksi pitkään rakastaakseni ketään muuta. Olen Kuningattaren viehätysvoiman vanki, orja ja pitkäaikainen narri joka herää joka aamu pelkoa ja toivoa sydämessään miettien huomaako hän tänään raastavat tunteeni, jotka ovat enemmän kuin hän rakkauden väittää olevan. Tämä ei ole biologista viettiä, tämä on syvää, pakahduttavan aitoa ja välittömän riipaisevaa tunnetta yhtä ainoata eliötä, simpanssin lajia, eläintä, ihmistä, naista, Kuningatarta kohtaan. Ja niin minä kärsin pelon ja toivon rajamailla kituuttaen, peläten hylkäämistä ja lopullista halveksuntaa. Peläten päivää jolloin hän kyllästyy minuun ja jättää pois elämästään, joka kulkee nopeammin kuin elohopea joka kerran melkein imeytyi Kuningattaren käsivarteen.
Saavumme joelle, joka haarautuu kahteen osaan, ja Kuningatar istahtaa puistonpenkille ristien jalkansa uppotuen maiseman tarkasteluun. Minä näen vain ruman mutaisen joen ja talvesta hengissä selvinneitä puita joiden vääristyneet rangat kurottuvat joen yli kuin pakoon päästäkseen sitä mikä odottaa niiden takana.
Tarinan päättymistäkö? Ei, loppu kuuluu elämän kiertoon joten on turha pelätä.
Istun Kuningattaren viereen tarkkaillen miten hän sulkee silmänsä ennen kuin kohottaa ne aurinkoon sen laskiessa harmauden lomaan. Katson hänen roikkuvia suunpieliään, ja tarkkailen oikean silmän terävää ulkokulmaa, kun Kuningatar siristää silmiään ja ne muuttuvat viiruiksi kuin kissalla. Kuningatar piti kissoja upeina olentoina. Niiden ylpeys, itsenäisyys sekä oikullisuus yhdistettynä nopeuteen oli aina kiehtonut hänen turhamaista ja ylpeää luonnettaan, kunnes hän tapasi oikean kissan ja kuvitelma kuoli kuten useat muutkin harhaiset uskomukset ennen sitä. Kissojen oikullinen luonne on jäänyt ajoilta jolloin egyptiläiset palvoivat niitä jumalina, vaikkei palvojia enää ole. Oli aika, jolloin kerroin tämän Kuningattarelle, ja hän katsoi minua suoraan silmiin. Se oli kaunista. Yksi hetki jonka olen tallentanut alitajuntaani sitä varten kun hukkaan kaiken hyvän ja kauniin maailmasta. Se hymy. Se pehmeän valkoinen valaistus vasten Kuningattaren kasvojen oikeaa puolta, pienille rypyille hymystä mennyt nenä, luonnottoman suorat, mutta kellertävät hampaat, silmien pienet juonteet, tummat silmänaluset ja silmät täynnä tyhjää hymyä. Kuva on painettuna sinne turvaan, turvaan haalistumiselta joita vuosien vaihtuminen aiheuttaa. Turvaan nälältä, tuskalta, vanhuudelta ja kylmältä.
Likaisen joen pauhu keskeyttää ajatukseni, tai niin luulen kunnes huomaankin se olleen Kuningatar joka on noussut ylös. Katselen etäisyydeltä miten hän kerää maasta kiviä. Korkokengät on jätetty penkille kuin vartioimaan hänelle paikkaansa. Ilma viilenee, ja minä hytisen ohuessa takissani. Hän ei näytä huomanneen viileyttä, vaan jatkaa tunnollista keräämistään. Mietin aikooko hän rakentaa jotakin. Kenties padon?
Kuningatar pudistelee hetkien vieriessä eteenpäin päätään, kunnes on saanut suuren keon kiviä samaan kohtaan kootuksi. Sitten hän tulee minun luokseni. Katson häntä puoliksi hymyillen. Onkohan tämä taas yksi hänen lukuisista tempauksistaan? Tunnen oloni jo hieman pirteämmäksi kuin kahvilasta lähtiessämme, ja odotan innolla millaisesta pelistä on kyse. Kuningatar tulee niin liki minua, että kuumat pisarat kihoavat otsalleni viileästä ilmanalasta huolimatta. Hän kumartuu ja sitruunan tuoksuinen pilvi lehahtaa ympärille kietoen minut tunnelmiinsa, ja sitten jokin pehmeä ja lämmin koskettaa huuliani. Avaan silmäni ja huomaan Kuningattaren suutelevan minua. Olen yllätyksestä ja pelosta niin jäykkä etten kykene tekemään mitään, ja yhtälailla pettymyksekseni kuin helpotuksekseni hän lopettaa melkein yhtä nopeasti kuin aloittikin suudelmansa. Hänen huuliensa lämpö tuntuu raukeana omissani, ja suljen silmäni pitääkseni hetken vielä hetken luonani. ”Hyvä”, kuulen hänen sanovan hiljaa ja lämmin henkäisy osuu kasvoihini. ”Pidä silmäsi kiinni, niin saat toisenkin yllätyksen. Ennen sitä haluan sanoa kuitenkin yhden asian”
Pidän silmäni tottelevaisesti kiinni, ja aistin miten hän tulee vielä lähemmäs minua, ja kuiskaa ääni korvaani suloisesti kutittaen: ”Michael de Montaigne kerran sanoi: ”Jos minulta udellaan, miksi rakastin häntä, tunnen voivani ilmaista sen vain sanomalla: koska hän oli hän, ja minä olin hän”
En sano mitään, mutta tunnen hänen kaikkoavan. En uskalla vieläkään avata silmiäni. Kuulen kahinaa ja miten hän liikuttelee kivikasaa. Kestää kauan, mutta sanallakaan hän ei kehota minua avaamaan silmiäni, joten pidän ne kiinni, ja tyydyn kuuntelemaan.
Sitten kuuluu iso molskahdus.
Jokin pakottava hädäntunne saa minut avaamaan silmäni, ja ensimmäinen asia jonka huomaan on Kuningattaren katoaminen. Juoksen todellisuuden kadottaen aivan joen äärille, ja näen ajoissa miten tummat hiukset valuvat syvyyksiin kuin levä, ja ohut ranne jonka ympärille sain sormeni kepeästi viipyilee pinnalle kuin apua pyytäen ennen kuin katoaa itsekin mutaisen ruskean joen kuohuvaan pimeyteen.
Yritän kurkottaa ranteeseen, mutten saa siitä kiinni. Parkaisen tuskissani ja juoksen takaisin hakemaan apua, kun huomaan miten jäljelle jääneet kivet on asetettu.
Vaivun polvilleni maahan ja nyyhkytän katkerasti ja puran raivoni kirjaimiksi aseteltuihin kiviin sotkemalla ne. Aurinko on viimein kokonaan laskenut, ja hämärä on jo maassa. Kuningattaren korkea, hieman itsekeskeisen kuuloinen ääni soi päässäni kuin pirun mantra saaden kaiken näyttämään tukahduttavan pimeältä. Makaan tomuisessa maassa ja ulkoisesti rauhallisena vaikka silmäni ovatkin tuntien lakkaamattomasta itkemisestä turvonneet ja punaiset, mutta se on vain tyyneyttä ennen lopullista hulluutta, joka hiipii jo sisälleni kuin vaaniva kissaeläin lauman heikointa väijyen. Odotan Kuningattaren astuvan esiin puiden takaa, tai jonkin merkin ilmestyvän soittaen ettei hän ole kuollut, ennen kuin annan periksi pedolle.
Viimein tähdet ilmestyvät taivaalle, ja niiden kuulaassa valossa erotan kuumailmapallon, jonka yläosa ja pohja on vihreä ja keskiosa likaisen valkoinen. Tajuan viimein mitä kivikuvio esitti.
Käperryn samaan asentoon jossa elin ensimmäiset yhdeksän kuukautta elämästäni.
Suurin rakkaus on vailla puhetta.
