Nimi: Kuutamolla
Kirjoittaja: Seidig
Beta: -
Paritus: Elias/Riina (OMC/OFC)
Genre: Fluffy, drama
Fandom: Originaali
Ikäraja: S
Varoitukset: -
Disclaimer: Kerrankin omistan hahmot ja juonen.
Summary: ”Mä taidan olla vähän kuutamolla”, heitin ontuvan läpän liittyen juuri soitettuun kappaleeseen liittyen yrittääkseni keventää tunnelmaa. Jimi pudisteli päätään epäuskoisesti, Niko seuras pian perässä. Mua jokseenkin nolotti. Mitä ihmettä mulle oli just tapahtunu?
A/N: Päätin kirjottaa pitkästä aikaa jotain originaalia ja vielä puhekielellä. Jättäkää toki kommenttia jos luette. :>
Kuutamolla
Mä olin täysin uppoutunut juttelemaan parin kaverini kanssa, kun reksi ilmoitti että seuraavaksi esiintyy oppilaamme kahdeksannelta luokalta, Riina Havunen. Jotenkin automaattisesti mun pää kohosi uteliaasti edessä olevaa lavaa päin ja Niko ja Jimi katsoivat mua ihmetellen.
Meneillään oli joulujuhla, musiikkiluokan oppilaat esiintyivät sillä hetkellä peräjälkeen eikä mua hirveästi kiinnostanut. Vaikka musiikkia innokkaasti kuuntelinkin, klassinen ei ollut ihan mun makuun ja sitä ne suunnilleen kaikki kappaleet tuntuivat olevan. Kuitenkin, mä ihmettelin hiukan lyhyehkön tytön astellessa lavalle. Mä en tiennyt Riinalla olevan mitään erityisiä musiikillisia taitoja, mutta enhän mä sitä oikeastaan tuntenutkaan muuten kuin ulkonäöltä…
Sen hartioille ulottuvat, pörröiset hiukset oli auki, etuhiukset valahti toisen silmän päälle. Musta samettitakki päällysti ylävartaloa, jaloissaan sillä oli mustat farkut. Kenkien pohjat kolahteli melko äänekkäästi onttoa lavan lattiaa vasten ja mä en jostain syystä saanut silmiäni irti siitä. Sen olemuksessa oli jotain tosi rauhallista ja tyyntä, ihan kuin esiintyminen seitsemänsadan ihmisen edessä olis ollut jotenkin arkipäivää.
”Elias, mikä sulle tuli?” Jimi sihahti mulle hampaidensa välistä ja mä käänsin katseeni hetkeksi siihen ja kohautin hartioitani.
”Mä vaan mietin et mitä erityistaitoja tolla muka voi olla”, mä totesin kuiskaten mutta kuitenkin mun katse kääntyi saman tien takaisin lavalle, missä Riina oli näköjään istahtanut saliin tuodun pianon tuolille. Piano? Hetken mietittyäni mä ajatuksissani tulin siihen tulokseen, että se ei ollut niinkään suuri yllätys. Riina oli aika rauhallinen, pukeutui hillitysti ja vaikutti hieman ylimieliseltä, joten piano sopi sille erittäin hyvin.
Mä havahduin ajatuksistani kun pianosta lähtevä hento ääni kaikui salissa. Riina nojasi hiukan poispäin pianon koskettimista, vähän kuin olisi ottanut siihen etäisyyttä. Nuotit leijui pianosta ilmaan ja sekoittui samettiseksi yhdistelmäksi ja mä en voinut kääntää katsettani pois.
Riinan kasvoilta oli hävinnyt kaikki se ylimielisyys mitä mä joskus olin kuvitellut näkeväni sen kasvoissa, ne oli seesteiset ja rauhalliset, silmät puoliksi kiinni ja toinen jalka joka ei polkenut sitä jotain poljinta, naputti äänettömästi tahtia lattiaa vasten. Se oli selkeesti elementissään, se näytti tosi kauniilta ja rentoutuneelta, niin kuin olis raskaan päivän jälkeen päässyt vihdoinkin lepäämään.
Jopa mä tunnistin kappaleen, se oli Beethovenin Kuutamosonaatti. Sillä hetkellä mä en tosin sitä tiedostanut, tuijotin vaan valokeilassa istuvaa tyttöä ja kuuntelin jotenkin haltioituneena soittoa. Sen väri vaihteli, välissä soitto oli jollain tavalla intohimosta ja tunteellista, välissä tosi eleetöntä ja tavallaan kaukasta.
Mä havahduin transsistani vasta soiton loputtua ja Riinan noustua seisomaan pianotuolin viereen. Se kumarsi pienesti, taivutti niskaansa ja vastaanotti yleisön aplodit leveä hymy kasvoillaan. Mä olin yks innokkaimmista taputtajista, ja Riinan astellessa pois lavalta mä käännyin katsoon Nikoa ja Jimiä, jotka katso mua molemmat melko hölmistyny ilme kasvoillaan.
”Mä taidan olla vähän kuutamolla”, heitin ontuvan läpän liittyen juuri soitettuun kappaleeseen liittyen yrittääkseni keventää tunnelmaa. Jimi pudisteli päätään epäuskoisesti, Niko seuras pian perässä. Mua jokseenkin nolotti. Mitä ihmettä mulle oli just tapahtunu?
”Kuutamolla tosiaan joo”, Niko tokaisi. ”Mä en olis ikinä uskonu et sä lankeisit Havusen Riinaan.”
Nyt oli mun vuoro näyttää hölmistyneeltä. Lankeisin Havusen Riinaan?
”Näkihän sen”, se selvensi. ”Sun ilmeestä näki selkeesti et sä rakastuit siihen samalla sekunnilla kun se istahti siihen pianotuoliin.”
Mä lehahdin punaseksi, väittelin niiden kanssa aiheesta koko matkan salista pihalle ulkovälkälle. Kuitenki mun nähdessä puheenaiheena olleen tytön astelevan pihan poikki ja vilkaisevan muhun päin, mun sisällä hytkähti jotenkin omituisesti.
Niko ja Jimi loi muhun tietäviä katseita ja mä yritin parhaani mukaan piiloutua mustien hiuksieni taakse. Kuutamolla, tosiaan.
------
