Ficin nimi: Älä syö pesuainetta
Kirjoittaja: jossujb, JulietBeyondGothin avustuksella.
Fandom: BBC:n Sherlock
Genre: one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Sherlock/Mycroft
Vastuuvapaus: Conan Doyle loi nämä ihanat hahmot, modernisoinnista kumarrus BBC:lle ihanasta sarjastaan, minä se vain leikin vailla rahallista korvausta.
Varoitukset: Sisältää insestiä, tarkoittaen lähisukulaisten välistä eroottista latausta. Juokse karkuun tai paina takaisin nappia jos ajatuskin ällöttää.
A/N: Alkunsa tämä ficci sai minun ja Julietin välisistä kommenteista toisillemme deviantartissa, jossa meikäläinen leikki Mycroftin roolia ja hän Sherlockin. Joten Sherlockin repliikit noin puoleen väliin asti ovat mukailtuja versioita näistä insideläpistä, ihan luvalla otettuja kyllä. Minä lisäsin siihen sitten taustatarinan, kuvailun ja insestiä.
Voi luoja. Olen kyllä halunnut kirjoittaa Sherlock/Mycroftiä vaikka kuinka kauan, mutta olen ollut vähän nyhverö. Tämä fandom on niin pieni suomeksi, etten haluaisi menettää lukijoita oksettamalla jotakuta. Mutta mikä fandom se on, jos joku ei kaikkea pyhää pilkkaa?
Älä syö pesuainetta
Sherlock heräsi säpsähtäen oikein syvästä unesta. Kuvat vielä värisivät päässä niin voimakkaina, että hän olisi voinut vannoa perhosten olevan todellisia. Mutta äkkiä hän kuitenkin unohti unikuvansa kiinnittäen huomiota siihen mikä hänen oli oikein havahduttanut – joku terävä painoi hänen vatsaansa. Se oli pikimusta sateenvarjo hopeisilla metalliosilla. Sherlock erotti hopean kiillon milloin tahansa ruostumattomasta teräksestä, lisäksi hän pelkästä hipaisusta osasi päätellä kuinka tiheäsyistä ja kallista varjon kangas oli. Lisäksi keittiöstä kuului vaimeaa hyräilyä.
”Mycroft! Mitä sateenvarjosi tekee minun sohvallani!” Sherlock huusi ollenkaan ihmettelemättä mitä hänen veljensä oikein teki hänen asunnossaan tähän aikaan aamupäivästä, kun John oli täyttä häkää töissä Sherlockin sitä vielä murjottaessa. Hän ei ollenkaan ihmetellyt kuinka herra Universumin nama oli päässyt sisään, koska Mycroftille mikään ei ollut mahdotonta. Mikä sitten oli ajanut hänet ulos luolastaan... sitä sopi vain arvailla. Veljen huolella sidotuista kengännauhoista saattoi ainakin päätellä, ettei hänellä ollut tulenpalava kiire. Mutta sosiaalisista syistä yksikään Holmes sukulaistensa luona vieraile, joten Sherlock oli luonnostansa varuillaan.
”Jätin sen siihen siksi aikaa kun oli keittiössäsi keittämässä teetä. Mikroon katsottuani tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin”, Mycroft huikkasi käsiään yhteen hieroen. Sherlock tuhahti luomatta katsekontaktia, tuijottaen mieluummin tapettia kyljellään murjottaen, sotkuiset kiharat naamaa nuollen.
”Luulin, että kahvi keitetään pannussa, eikä suinkaan mikrossa”, hän tokaisi närkästyneenä.
”Mikrosta nouseva käry kiinnitti huomioni”, Mycroft jatkoi kuin rautalangasta vääntäen, tahallaan pottuillen. Keittiöstä kyllä levisi olohuoneeseen jokseenkin erikoinen haju. Rouva H ei todellakaan olisi mielissään.
”Mikä siellä oikein kärysi? Ei kai vaan pääkalloni!” Sherlock kivahti etsien kalloaan pitkin huonetta, mutta se ei sattunut silmään. Olisi kovin epäonnekasta nyt käryttää pitkäaikaisin ystävä nyt mirkroaalloissa, vaikka kuolemasta olikin jo kohta kolme vuotta. Älykäs kaveri. Testamenttasi ruumiinsa lääketieteen opiskelijoiden paloiteltavaksi. Aivoista tehtiin mikrometrin kokoisia makkaransiivuja. Sherlock oli huvikseen pöllinyt puhdistetun kallon kirjanpainoksi ja seuraksi.
”Taisi olla enemmänkin joku nestemäinen aines. Kaadoin päälle mukillisen vettä, ettei se olisi syttynyt palamaan ja vienyt koko taloa mennessään. Kun eihän sinulla roikaleella ole tietysti vakuutustakaan.”
Vastentahtoisena ja joustavana kuin vetelä spagetti Sherlock nousi pystyyn hipsutellen varpasillaan keittiöön. Muovilattia oli jalkojen alla kylmä, sitä paitsi kaikki patterit olivat kylminä. Asunto oli vetoinen ja viileä kuin kuin tuulikaappi pakkasella. Pah brittiläisiä asuntoja, ei kunnollisia eristeitä, ei kunnon lämmitystä. Sisällä nimenomaan oli aina koleaa. Ulkona ei ole ikinä kunnolla kylmä, eikä ole kyllä lämminkään, mutta olisi se nyt mukava jos sisällä ei tarvitsisi pukeutua kuin naparetkelle valmistautuva kotona lämmitellessään.
”Ah! Siellä se oli! Kestävää kahvia”, Sherlock mutisi katsoen mustuneen mikroaaltouunin jäännöksiä. ”Ei näytä toimivan kuten pitäisi.”
Mycroft otti muutaman askeleen lähemmäksi ja vilkaisi mustaksi korventunutta mukia olan takaa suutansa maiskauttaen.
”Kestävää kahvia?” Mycroft kysyi enemmänkin retorisesti kuin odottaen vastausta. ”Eli teit mitä, sekoitit kokaiinia sumpin jämiin ja keitit sen kasaan mikrossa?”
Sherlock kohautti vain olkiaan tökkien mönjää pikkurillillään.
”Täsmälleen. Vaikuttaa vain siltä että viisi vuotta vanhalla pirillä ei ajeta samaa kuin uudella.... Voikohan tätä silti juoda?” Sherlock pohti ääneen, pyöritteli kärsinyttä posliinikuppia käsissään ja nosti sen huulilleen maistaakseen hörpyn.
Mycroftin äkillinen raivostuminen oli Sherlokista perin yllättävää, hän nimittäin löi veljeään kämmenellä takaraivoon niin että Sherlock pakosta sylkäisi pahanmakuisen mönjän suustaan ja pudotti mukin lattialle.
”Älä edes ajattele tuollaisia, en aio kädestä pitäen saattaa sinua vatsahuuhteluun. Taas”, Mycroft totesi tavanomaista viileyttään järkyttyneempänä. Sherlock käänteli uneliasta päätään kuin pieni koira yrittäen lukea mitä hänen vanhemman veljensä päässä oikein liikkui. Mycroft ei juuri koskaan hermostunut. Oikeastaan, hän ei järkkynyt ikinä. Ainakaan yhtään maailmanloppua pienemmistä asioista.
”Älä nyt vain sano ettet muista miten kävi silloin kun lapsena söit pesuainetabletin?” Mycroft murahti hetken aikaa Sherlockin kysyvää ilmettä katsottuaan. Pienenä Sherlock oli ollut kerrassaan mahdoton: hiljainen, mutta täysin pitelemätön sille päälle sattuessaan. Lisäksi häneltä oli aivan turha kieltää mitään, sillä mitkään säännöt, rangaistukset tai palkinnot eivät häneen tepsineet. Itse asiassa isä ja äiti pitkään istuttivat iltatähteään lastenlääkärien tutkittavana yrittäen löytää sen kohdan mikä Sherlockin aivoissa oli kytketty väärin. Mutta lopputulokseksi ei osattu oikein tehdä muuta kuin kohautella olkia ja sanoa että ehkä kyseessä on joku neurologinen vamma. Kokeilkaa tätä lääkitystä, niin ehkä se sillä paranee.
Sherlock oli ollut ehkä kahdeksan tai yhdeksän kun Mycroft oli vastentahtoisesti suostunut lapsenlikaksi siksi aikaa kun vanhemmat olivat olleet poissa. Tympeänä hän oli jättänyt Sherlockin leikkimään huoneeseensa lukiessaan itse vain romaania olohuoneessa kuulematta tai näkemättä mitään.
Mikä sitten oli mokomaa kakaraa riivannut, mutta luonteelleen uskollisena Sherlock oli sinä iltana riehunut kuin pieni eläin, kolautellen kai päätään enemmän kuin on terveellistä ja lopulta se oli kai siirtynyt jonkin sortin kemistin leikkeihin. Vaikka Sherlock ei ollut mikään ihan pieni, oli hän kaiketi ollut niin fantasiamaailmansa lumoissa, että hän oli oikeasti syönyt testeissään kokonaisen astiakaapista löytämänsä kirkastus- ja puhdistusainetabletin.
Ikinä ei Mycroftia ole niin kovasti syyllistetty huolimattomuudesta kuin silloin. Sherlock tosin muisti tämän tapauksen vähän hämärästi, vaikka oli jokseenkin tietoinen viettäneensä joskus pienenä joitakin päiviä sairaalassa. Mutta kuten kaikki lapsuusmuistot, niin ne olivat väistyneet paljon tärkeämpien asioiden tieltä aivojen olohuoneessa.
”Miten sinuun voi enää ikinä luottaa? Kyllä noin ison ihmisen pitäisi osata pitää pikkuveljestään huolta!” oli isä raivonnut, ja raivoamista oli jatkunut vielä kauan sen jälkeen kun Sherlockin pienestä myrkytystilasta oli selvitty pelkällä säikähdyksellä. Sen jälkeen välit kotona olivat ymmärrettävistä syistä hyvin kireät ja syyttävät. Ehkä siksi Mycroftia ei sitten lopun Sherlockin lapsuutta ja nuoruutta paljoa kotona nähtykään.
”Kaikkia vanhoja asioita sinäkin jaksat muistaa”, Sherlock huomautti närkästyneenä astuen ylitse haljenneen muin. Hän ei vaivautunut sitä siivoamaan, siivotkoon John tullessaan. Tai liukastukoot.
”Hm, katsohan Sherlock...” aloitti Mycroft pysähtyen harkitsemaan sanojaan silti hetkeksi. Hän asetti kätensä aivan hetkeksi toisiaan vasten kuten Sherlockillakin oli usein tapana ajatellessaan. Jos heitä ei erilaiselta habitukseltaan muuten olisi tunnistanut veljeksiksi, oli tuo ole niin pistävän holmesmainen, ettei siitä voinut erehtyä.
”Toin sinulle jotain”, Mycroft sitten sanoi hymyillen kädet selkänsä takana aivan kuin olisi kääntänyt puheenaihetta. Hään viittasi eteiseen. Sherlock ei ollut aivan varma siitä oliko hän kiinnostunut vai ei, mutta häntä kyllä kiinnosti veljen jokseenkin omituinen käytös. Ainakin se oli parempaa viihdettä kuin mitä Johnin odottelu nukkumalla reseptilääkkeiden voimalla. Enemmän tai vähemmän laittomien reseptilääkkeiden voimalla...
Toki Sherlockiin vähän sattui hyväksikäyttää ystävänsä asemaa päästäkseen käsiin erilaisiin kemiallisiin yhdisteisiin joihin vain lääkäreillä on asiaa, mutta toisaalta, mistä John ei tiedä, siitä John ei voi suuttuakaan.
Eteisessä peilipöydän päällä oli musta viulukotelo. Sherlock oli itse asiassa hukannut omansa käytännössä saman tien soittopelin saatuaan, eikä hän muutenkaan pitänyt soittimesta hirvittävän hyvää huolta, vaikka pitikin sitä vireessä. Naarmuja se oli kuitenkin kerännyt.
”Avaa se vain”, Mycroft kehotti. Sherlock empi.
Sisällä oli ihka oikea Stradivarius. Ei ollenkaan muutaman sadan punnan bulkkisoitin, vaan ihkaoikea taide-esine, jota Sherlockin osasi kunnioittaa niin paljon että henki salpautui.
”Mistä sinä tämän olet saanut? Aito Stradivariushan on kalliimpi kuin... kalliimpi kuin...” Sherlock henkäisi nostaen soittimen käsiinsä tarkistaen kaikki aitouden merkit aina puun kaiverruksista sointiin asti. Kaunis, kirkas sävel.
”Jos kertoisin, joutuisin valitettavasti eliminoimaan sinut. Tieto on äärimmäisen salaista”, Mycroft hymähti, mutta lisäsi sitten:
”Sanottakoon, etten vain voinut katsoa kuinka noin kaunis esine salakuljetetaan rikollisesti pois maasta... joten kröhöm, siirtelin muutamia nappuloita suotuisasti ja kappas, kaunis instrumentti tipahti syliini. Mutta, mutta... enhän minä sillä oikein mitään tee. Soitankin nykyään niin vähän.”
”Ja huonosti”, Sherlock lisäsi. Mycroft irvisti.
”Hmh. En ole ikinä edes pitänyt viulusta. Huilu on paljon kauniimpi.”
”Jota et sitäkään osaa nakkisormillasi soittaa”, Sherlock siihenkin huomautti nappaillen viulua kädet melkeinpä täristen. Tällaista esinettä ei todellakaan pantaisi lattialle pölyä keräämään.
Jonkun aikaa Sherlockin pulssi oli korkealla ja hän hyppi melkein seinille kävellen huoneesta toiseen veljensä seuraillessa, kokeillen kaikkia mielisävelmiään ihmeellisen Stradivariuksen soinnilla. Jopa ”Maijalla oli karitsa” kuulosti jumalaiselta. Sitten mieleen hiipi kuitenkin epäilys – mikä taka-ajatus Mycroftilla oikein oli?
”Mitä haluat tästä hyvästä?” hän kysyi omistushaluisena viuluaan halaten aivan kuin se voisi kadota ilmaan.
”Tsk, tsk, etkö luota veljeesi?”
”Luottaisitko itse?
Mycroft hymyili kun Sherlock ihaili lahjaansa sorvannurkkaan käperryttyään. Hän kumartui toinen käsi taskussa nipistämään laihaa poskea.
”Kaikkien mielestä sinä olit aina se söpö.”
Varsin harvoin Sherlock oli missään tilanteessa avoimesti hämmentynyt, mutta Mycroftin virnistys oli kyllä täysin käsittämätön muutenkin rajallisen ilmeentulkinnan omaavalle, itse itsensä diagnosoineelle sosiopaatille.
”Mycroft?” Sherlock kysyi, mutta ei ollut oikein varma siitä mitä. Hän hypisteli viuluaan rutistaen kulmansa.
”Hmph”, Mycroft kähisi kuin painien vaihtoehtojen välillä. ”Se mitä tulin sanomaan oli kai vain, että älä ikinä syö enää pesuainetabletteja”, hänsanoi silittäen Sherlockin kiharaa tukkaa. Enemmän vain kulmat menivät kurttuun.
”Taidat kierrellä nyt jotain?” Sherlock kysyi nyt hyvin hitaasti ja selvästi artikuloiden.
”Kieltämättä”, Mycroft myönsi hypistellen tavallisesti piilossa kiehkuroiden alla olevaa vähän ulkonevaa korvaa. He katsoivat toisiaan kuin yrittäen lukea ajatukset suoraa aivoaalloilta siinä kuitenkaan erityisemmin onnistumatta. Mycroftin käsi siirtyi vähän kerrassaan poskelle ja täyteläisille huulille. Pulssi kiihtyi nyt uudemman kerran rummuttavaksi meteliksi. Sherlock painautui vaistomaisesti vasten veljensä sormenpäitä, aivan hieman vain kielellä niitä hipaissen.
Sitten, aivan kuten unesta uudemman kerran heräten, he molemmat säpsähtivät. Sherlock pystyi vaikka vannomaan nyt muistavansa aikaisemmin nähneensä unen perhoset paljon aikaisempaa paremmin.
”Oikeassahan nuo ihmiset olivat”, Mycroft rikkoi sitten hiljaisuuden. ”Olet kyllä meistä se tavattoman suloinen”, hän kuittasi nauraen, ottaen sateenvarjonsa ja lähtien yhtä salamyhkäisesti kuin tulikin, keittiön kautta karaten. Sherlock huomasi odottaneensa jo monta minuuttia häntä takaisin ennen kuin tajusi jääneensä taas viettämään päivää yksin uuden lelunsa kanssa.
Selällään silmät kiinni ja Stradivarius sylissäan Sherlock vain istui ja hengitti syvään. Kihelmöinti tuntui varpaissa asti. Pisteli. Mycroftin hyväilemä korva oli punainen kuin palovamman jäljiltä. Eikä hän pistänyt merkille Johnin tulemista kotiin, tai television pauhaamista, saati rouva Hudsonin marmatusta. Aivan äkkiarvaamatta hän alkoi soittaa viuluaan kuin vimmattuna, hyvin vielä, mutta oikein paholaisen riivaamana.
John oli kyllä tietoinen siitä, että joskus Sherlockin ajatukset purkautuivat lyhyinä sävelkulkuina, joita ei juuri musiikiksi voinut kutsua, vaan ennemminkin äänellisiksi tunnetiloiksi, mutta äkillinen räjähdys poksautti melkein korvat. Lopetettuaan Sherlock oli kuitenkin punakka, hengästynyt, ja tyytyväinen, kuin perustavanlaatuiseen ongelmaan ratkaisun viimein löytäneenä.
”Olen söpö! Söpö! Ha!” Sherlock huusi Johnin ollessa aivan ymmyrkäisenä saamatta yhtään selventävää vastausta sinä päivänä, tai koskaan sen puoleen.
FIN
