10.
”Kuutamo, olisi hyvä jos tulisit tänne. Taidan tarvita Iristä nyt.”
Oli lokakuun loppu, sade piiskasi ikkunoihin, ja minä silitin puolihuolimattomasti valkoisen pöllön märkiä sulkia. Siriuksen viesti oli ensimmäinen, jonka olin saanut häneltä sen jälkeen, kun hän ja James aloittivat aurorinopintonsa. Minä olin hautautunut historiankirjoihin, istuin ministeriön kellarissa sijaitsevassa laajassa kirjastossa lähes yhtä usein kuin aikoinani Tylypahkan kirjojen keskellä. Aamuisin join teetäni liian hitaasti, se kylmeni ennen kuin ehdin maistaakaan, ja kesän jäätyä taakse minun kouluaikojen ystävätkin tuntuivat eksyneen toiseen elämään. Teemuki oli pöydällä jäähtymässä silloinkin, kun sain Siriuksen hätäisin kirjaimin kirjoitetun viestin. Jokin kaukainen tulvahti mieleni läpi, sai ajatukseni sekoamaan ja eksymään, ja se toivo, jonka olin monta kertaa piilottanut ja tukahduttanut, palasi yhtä kipeänä kuin silloin teini-ikäisenä poikana, joka halusi, mutta ei olisi halunnut haluta. Minä lähdin kävellen, koska ilmiintyminen juovuksissa, sairaana tai kiihtyneessä mielentilassa saattaa johtaa taian epäonnistumiseen kohtalokkain seurauksin, tiedättehän, ja kun nousin metrotunnelista sille kadulle, jossa Sirius asui, minun sydämeni alkoi hakata ja kädet täristä. Ei Jamesia, ei Jamesia, ole kiltti ei Jamesia tällä kertaa, minä hoin noustessani raput toiseen kerrokseen ja painaessani ovikelloa, ja kun Sirius avasi oven (eikä James seissyt hänen takanaan eikä istunut sohvallakaan) minä uskaltauduin hymyilemään leveästi.
Iris istuu taas penkillä edessäni ja hänkin näyttää hymyilevän. Kai hän tietää, että ajattelen häntä, tietää minun muistavan jokaisen hetken aivan liian tarkkaan. Jos olisin viisas, jos osaisin ajatella selkeästi, lopettaisin nyt ja keskittyisin johonkin muuhun, mutta en pysty, en osaa; tästä muistojen labyrintista on vain yksi tie ulos.
Siriuksen kasvoilla oli ilme, jonka olin nähnyt vain harvoin, eksynyt ja kipeä ja jollakin tapaa suuttunutkin. Hymyni tukahtui ja me jäimme katsomaan toisiamme hiljaisina, kunnes Sirius työnsi oven kokonaan auki ja väistyi hieman.
”Hei, Remus.”
”Hei. Tuli ikävä Iristä?”
Seurasin Siriusta olohuoneeseen, jossa oli hämärää, ja jostakin syystä olisin halunnut ravistella häntä, pysäyttää, käskeä puhumaan, ei kai hänkään voinut jaksaa sitä kaikkea ääneen lausumatonta meidän välillämme.
”Tuli ikävä”, Sirius totesi lyhyesti keittiöön mennessään. Hän jäi seisomaan jääkaapin ovelle hieman liian pitkäksi aikaa. ”Kermakaljaa. Ei ole. Punaviiniä siis.”
”Onko jokin hätänä?”
Maistoin viiniäni ja istuin sohvalle. Siriuksen katse kiersi hänen käsiään, toisiinsa sopimattomia verhoja, tummaa mattoa.
”Ei oikeastaan.”
Huomasin hymyni palaavan hieman.
”Älä viitsi, Antura. Mikä on hätänä?”
Sirius sulki silmänsä ja nojasi sohvan selkänojaan.
”Sain postia äidiltäni. Serkkuni Narcissa on menossa naimisiin. Kutsuivat minut häihin.”
”Etkä aio mennä?”
Nauru oli lyhyt, haukahtava.
”En. En halua nähdä heitä, ikinä, koskaan. Kyllä sinä tiedät, Remus. Ja luulen tietäväni, mihin se johtaisi. Nyt olisi aika paikata mennyt, Sirius, jos ryhtyisit meidän kanssamme tukemaan Valedron aatteita, helvetti.”
Hän tuijotti eteensä ja kääntyi sitten katsomaan minua.
”Ja isäni, voi Merlin, jos minä näkisin isäni, niin minä varmaan käyttäisin jotakin anteeksiantamatonta häneen. Kaikkien lyöntien ja repimisien ja ruhjomisien takia.”
Juuri sellaisina hetkinä Siriuksen silmät upposivat jonnekin paljon syvemmälle kuin missä minun omat haluni ja toivoni olivat, jonnekin, josta ne eivät koskaan lähteneet (eivätkä lähde, kyllä minä tiedän, että saan yrittää ja yrittää, mutta ne eivät lähde). Minä muistin Siriuksen ilmeen silloin joskus vuosia sitten, muistin, kuinka hänen naurunsa pysähtyi ja katosi sillä hetkellä, kun Ludovic Mustan ääni kantautui meidän korviimme.
”Joskus tuntuu, että he onnistuivat siinä, mitä yrittivätkin. Pilasivat elämäni.”
Minä pudistin päätäni, nojasin eteenpäin ja vein käteni Siriuksen harteille. Hän reagoi välittömästi, nojautui minua vasten ja tuntui pieneltä, heikolta, ja minä tajusin, että me olimme siinä nyt toisinpäin kuin ennen; aikaisemmin minä olin ollut se, joka tärisi ja pidätti itkuaan, ja jonka hiuksia silitettiin ja johon yritettiin siirtää lämpöä ja voimaa niin kovasti, että en kai ole koskaan muistanut kiittää Siriusta siitä.
(Miksi minä tahtoisin kiittää häntä yhtään mistään?)
”Älä, Sirius. He eivät onnistuneet pilaamaan yhtään mitään. Katso nyt itseäsi.”
”Niin?” Sirius mutisi olkapäätäni vasten.
”Esimerkiksi: sinusta tulee aurori, ja se on koko velhomaailman himotuin ammatti. Ja sinä olet Sirius Musta, hitto vie, et mikään kuka tahansa verenperintöönsä takertunut Musta. Sinä olet…”, vaikenin äkisti, pelkäsin sanovani jotakin, mitä en ole vielä valmis sanomaan.
Sirius huokaisi, saatoin tuntea hänen hengityksensä vaatteiden läpi, ja nousi sitten seisomaan.
”Lisää viiniä?”
Pudistin päätäni. Sirius täytti lasinsa ja istui takaisin sohvalle. Yö ympärillämme jatkoi kulkuaan, ja keskustelu palasi takaisin Tylypahka-aikoihin ja yhteisiin muistoihin. Me nauroimme vedet silmissä ja tyhjenevän viinipullon kannustamana pitkään sille kerralle, kun Peter oli ensimmäisen kerran uskaltautunut varastamaan keittiön kotitontuilta seuraavan päivän jälkiruokaleivoksia, ja sille, kun me ensimmäisen kerran ryömimme Norriskaa pakoon Jamesin näkymättömyysviitan alla, ja sille kesäiselle päivälle, kun me vakoilimme Kartan avulla Lipetitiä ja McGarmiwaa ja olimme varmoja, että heillä oli suhde.
”…vaikkakin”, Sirius nauroi ja yski vuorotellen. ”Minä en tiedä, miten he selviytyisivät erinäisistä parisuhteisiin kohtalaisen olennaisista kuuluvista asioista, voi Merlin, onkohan Lipetit McGarmiwaa edes polveen asti?”
”Ei, Sirius, tuo on mielikuva, jota en välttämättä olisi kaivannut.”
Olin jo melkein ehtinyt unohtaa, kuinka koiramainen hänen hymynsä oli. Naurumme tyrehtyi vähitellen ja minä jäin raukeana katselemaan Siriuksen tupakasta kohoavaa savua.
”Missä sinä olet nykyisin täysikuut?”
”Veronassa useimmiten. Jos jaksan ilmiintyä. Mökki ei ole hormipulveriverkossa, valitettavasti.”
”Onnistuisikohan se täällä?”
Tuijotin Siriusta.
”Naapureitasi saattaisi häiritä, jos täällä melskaisi koira ja ihmissusi aina silloin tällöin.”
Sirius kohautti olkapäitään.
”Häiritköön. Sitä paitsi, jos sinä et jaksa ilmiintyä sinne Italiaan niin pakkohan sinun on tänne tulla. Hyvä, päätetty”, hän nyökkäsi. En osannut muuta kuin hymyillä hänen päättäväiselle ilmeelleen ja naurulle hänen silmissään ja taas meidän katseemme lukkiutuivat hetkeksi. Tällä kertaa en kääntynyt pois, en väistänyt, eikä hänkään tehnyt niin.
”Remus”, hän sanoi, ja minä pidin tavasta jolla hän lausui nimeni.
”Sirius”, minä sanoin ja yritin kerätä rohkeutta, jota en sitten loppujen lopuksi tarvinnutkaan, sillä hän oli rohkeampi, kuten aina.
”Hittoon kaikki väistelyt nyt; minä haluaisin suudella sinua. Haittaako?”
Tiedättehän sen tunteen, kun ajatukset tyhjenevät ja sydänkin melkein unohtaa lyödä, ja kun se sitten taas muistaa tehtävänsä, alkaa se hakata niin valtavalla voimalla, ettei olisi ihme jos se riistäytyisi täysin ja rynnisi ihon lävitse?
Minä päästin äänen, joka oli kuiskaus ja henkäisy yhtä aikaa, ja joka etäisesti saattoi muistuttaa sanaa ”ei”. Hänen kysyvä ilmeensä muuttui varovaiseksi hymyksi, aivan toisenlaiseksi kuin olin hänen kasvoillaan tottunut näkemään, ja hän kumartui sen verran lähemmäksi, että ylettyi suutelemaan minua. Se oli kaikkea mitä en osannut kuvitella, pehmeää ja kovaa, ujoa ja rohkeaa, ja kun Sirius työnsi kielensä kokeilevasti suuhuni, minä ynähdin kuin sudenpentu ja valuin selälleni sohvalle. Sirius kohottautui päälleni nyt jo rohkeammin hymyillen.
”Arvasin sitten oikein.” Hän painoi huulensa taas omiani vasten. ”Sinun sydämesi hakkaa aika kovaa.”
”Sirius”, minä kuiskasin hänen suuhunsa kevyesti, hengästyneesti. ”Ehkä tämä onkin Iris, tämä, me.”
Siriuksen nauru oli juuri oikea, lämmin ja pehmeä. Siitä yöstä minä muistan vain Siriuksen silmät, ihon, kädet vartalollani, hengityksen kaulaani vasten ja sen kaukaa järjen ja mielen takaa tulevan vaikerruksen, jonka hän päästi lauetessaan syliini.
Eivät nämä ole kyyneleitä, eikä muisto hänestä saa minua liikuttumaan, sillä enhän minä välitä enää.
Aamulla hän istui vuoteessa kahvimukin kanssa. Avasin silmäni ja tunsin kuinka hänen katseensa juoksi vartaloani pitkin.
”Huomenta”, hän kuiskasi, ja jokin valtava onni minussa heitti volttia tajutessani, etteivät hänen varpaansa koskettaneet reittäni aivan vahingossa. ”Kerrankin herään vierestäsi niin, ettet ole täysikuun runnoma.”
Uskaltauduin hymyilemään.
”Huomenta. Puhuttaisiinko?”
”Remus”, Sirius hymyili ja venytti nimeäni kutkuttavasti. ”Aina sinä haluat vain puhua.”
Yritin löytää katseeseeni vaadittua vakavuutta.
”Jotkut ihmiset sattuvat pitämään siitä, että tietävät missä mennään. Vaikka kyllähän minä tiedän, että sanojen muodostus saattaa olla sinulle joskus hirmuisen hankalaa.”
Sirius suuteli minua (ja minä olisin ollut valmis lopettamaan puhumisen iäksi) ja joi sitten lisää kahvia.
”No niin, mistäs puhutaan? Saitko sen Etelä-Euroopan kotitonttuja käsittelevän kirjan jo luetuksi?”
Kohottauduin myös ylemmäs.
”Puhutaan siitä, mitä oikein tapahtui. Älä näytä noin yllättyneeltä, Sirius. Mitä sinä… mitä sinä haluat minusta?”
Siriuksen ilme vakavoitui.
”Minä haluan sinut.”
”Hyvä”, minulta pääsi ja hän nauroi.
”Ja jos en ihan väärin ymmärtänyt, saatat sinäkin haluta minua, ihan vähän ainakin?”
”Minä… minä olen…”, sanat tuntuivat takertuvan kurkkuun, epäröivän, pakenevan, vaikka kehomme olivatkin juuri kertoneet saman asian omalla kielellään. ”Minä luulen, että olen ollut rakastunut sinuun jo… vuosia, jo silloin koulussa.”
(Siriuksen silmien pehmeys syvällä minussa.)
”Mutta minä en tiennyt, että sinäkin olet… tarkoitan, sinulla oli niin paljon tyttöjä. Natalie ja Susan ja nyt kesällä se tyttö, mikä hän nyt oli nimeltään?”
Hän kohotti kättään.
”Niin. Olihan niitä. Mutta, Remus, oikeasti, en oikein tiedä milloin huomasin tämän, tai sinut, nyt kun emme ole nähneet niin paljon, ja minusta ihan oikeasti on ruvennut tuntumaan siltä, etten osaa elää ilman sinua.”
Olin kuvitellut nuo sanat liian monta kertaa mielessäni. Nyt osasin vain hymyillä, hymyillä, hymyillä. Hän hymyili takaisin, hymyili suudellessaankin ja nousi sitten mennäkseen suihkuun. Minä jäin sänkyyn makaamaan, tuijotin kattoon ja olin, tai uskoin olevani, juuri niin onnellinen kuin kukaan voi olla. Hymyni ei sammunut vielä silloinkaan, kun kävelin ikkunalle ja päästin siellä odottavan harmaan pöllön sisään. Vasta, kun pergamentille kirjoitetut sanat upposivat tajuntaani, muistin maailmassa olevan muutakin kuin vain minä ja hän.
”Sirius. Bonesit ovat joutuneet Voldemortin uhreiksi. Tule Prewetteille. AD.”
Huomaan itkeväni. Nämä ovat ensimmäiset kyyneleet sitten Kings Crossin, jolloin seisoin matkatavaroineni kelmeästi valaistussa vessassa, itkin ja toivoin, että minussa olisi tarpeeksi voimia hajottaa jotakin, mieluiten jotakin itsessäni. Nyt istun autiossa junavaunussa silmät kiinni ja annan kasvojeni kastua samalla, kun yritän unohtaa ajatukset Siriuksen huulista poskillani, kaulallani. Iriksen hymy on haihtunut. Hän istuu minua vastapäätä kapeat kasvot vakavina ja minä puren huultani kunnes maistan veren maun suussani.