Nimi: Valkoinen hame ja kissankorvat
Kirjoittaja: KatieB
Beta: Swizzy ♥
Tyylilaji: femme, fantasia (?)
Ikäraja: S (?)
Yhteenveto: Oliko tämäkin vain sitä outoa unta?
A/N: No hej taas. Tuli kauhee inspis kirjottaa femmee (ja söpöilyy) ja sit olin saares jos oli ihana hiekkaranta ja ah kaikki oli täydellistä (tapojeni vastaisesti kirjotin tän ulkona vihkoon käsin. Ja kirjottaessani näin noi hahmot animehahmoina 8DD jännää. Tää on saman tapanen ku mun yks toinen originaali, Pidän susta huolta... No mut hei, ilmotelkaa jos ikäraja on liian korkee. En nyt sepusta mitään romaania tähän, nauttikaa ja kommentoikaa ♥ sekä ylistäkää Swizzyä like always. ja ää, miksen osaa keksiä hienoja nimiä?
"Eihän tuo ole edes mahdollista!" Jyrki Aho - perheen isä - huudahti yllättäen saaden Piia "Paprikan" heräämään. Tyttö oli taas nähnyt unta jostain. Hän muisti unesta vain pieniä osia, ja sen, että uni oli toistunut ja muutaman viikon ajan.
Ahot olivat veneellään tulleet yhdelle Suomen saariston hienoimmista hiekkarannoista viettämään lomaa. Äiti, Päivi, oli ottanut lomaa töistään, jotta kolmihenkinen perhe voisi nauttia yhteisestä ajasta.
Ranta todella oli hieno. Hiekka oli vaaleaa ja mukavan pehmeää, vesi oli kirkasta ja lämmintä. Rantaa ympäröi mäntymetsä ja pienet kalliot.
"Katsokaa! Noiden puiden välissä", Jyrki sanoi ja osoitti ylöspäin. "Jotain hohtavaa leijuu puiden latvojen korkeudella."
"Joku on heittänyt sinne siimaa", Paprika sanoi ärtyneenä keskeytetyistä unistaan. Hän venytteli vaaleita käsivarsiaan levitellen ja päästi ne sitten rojahtamaan alas.
"Aika pirun hyvä heitto on ollut", siilitukkainen Jyrki mutisi ja katsoi leijuvaa esinettä tarkasti harmahtavia silmiään siristellen. Hänen huomattavan kokoinen kaksoisleukansa värähteli sanojen tulviessa ulos. Hoikka mies ei ollut, päinvastoin.
"No, jos mä käyn katsomassa lähempää?" Paprika ehdotti noustessaan auringon lämmittämältä kalliolta, joka tosiaan oli ollut ihan mukava nukkumapaikka.
"Sulle tulee äkkiä puolen kilometrin kävely", Jyrki vastasi kohauttaen sitten olkiaan. "Mutta miten vaan. Huuda jos jotain sattuu."
Paprika nyökkäsi, oikaisi valkoista toppiaan ja loikkasi kalliolta alas kuumalle hiekalle. Hän nappasi varvastossunsa ja sujautti sirot jalkansa niihin. "Oon pian takaisin", hän sanoi ja hänet vanhempansa hymyilivät hyväksyvästi. Paprika pani merkille, että hänen äitinsä oli huomattavasti palanut. Tyttö ei kuitenkaan jaksanut huomauttaa tästä, vaan pakotti kuusitoistakesäisen kehonsa liikkeelle.
Ylhäällä leijuva esine oli pieni ja neliskanttinen ja sen hehku oli jo vähän hiipunut. Esine erottui kuitenkin selvästi ja sitä oli helppo seurata. Paprika pysytteli polulla niin kauan kuin suinkin pystyi, mutta lopulta hänen oli poikettava siltä.
Viiden minuutin tarpomisen jälkeen esine oli kohtisuoraan hänen yläpuolellaan, ja edessäpäin näkyi jonkun ruumis. Tai no, se ruumis näytti kyllä hengittävän, mutta Paprika ehti silti säikähtää. Hän juoksi varvastossut kantapäitänsä vasten läiskyen "ruumiin" lähelle.
"Ootko kunnossa?" Paprika kysyi hiljaa, kuin varoen, että tyttö, kyllä, se oli tyttö sievässä valkoisessa hameessaan, hajoaisi hänen äänensä voimasta. Tyttö nojasi vatsallaan ja hänen päänsä oli kääntynyt poispäin Paprikasta. "Hei?"
Tyttö nousi yllättäen käsiensä varaan. Hän käänsi päänsä Paprikaan, joka huomasi (ja kauhistui), että tytöllä oli päässään aidot kissankorvat, eikä lainkaan tavallisia ihmisen korvia.
"Missä mä olen?" tyttö kysyi maailman kauneimmalla, kimeähköllä äänellä, ja Paprika tajusi tunnistavansa sen. "Kuka sä olet?" Tytön ääni muuttui itkuiseksi ja pelokkaaksi.
"M-mä oon Paprika", tyttö sopersi, eikä tajunnut tuijottavansa kissankorvia epäkohteliaasti. Oliko tämäkin vain sitä outoa unta? Paprika ei saanut sanaa suustaan, vaan osoitti omia korviaan. Tyttö hänen edessään nousi - huterasti kylläkin - seisomaan ja kurtisti ruskeita kulmiaan.
"K-korvat" Paprika sanoi sanotuksi ja unohti hetkeksi kaiken muun paitsi tytön kauniit, lähes täydelliset kasvot, jotka sillä hetkellä olivat pelokkaat ja viattomat. Tyttö haroi punaisiksi värjättyjä hiuksiaan ja törmäsi johonkin pehmeään ja karvaiseen normaalin ihmiskorvan sijasta. Hän uikahti ja alkoi tunnustella korviaan kaksin käsin. Sitten hän valahti polvilleen (sääli, niin puhtaan valkoinen hame likaantui) ja purskahti itkuun haudaten kasvonsa käsiin.
Paprika ei tiennyt mitä tehdä. Juostako pakoon, vai suloisimman tytön, jonka hän oli ikinä nähnyt (ja jonka hän oli varmasti nähnyt jossain muuallakin, ei vain muistanut missä) syliin?
"Älä itke, kaikki järjestyy", Paprika lohdutti ja kuroi muutaman askeleen välimatkan heidän välillään umpeen. "Mikä sun nimi on?" Paprika kysyi ja laski kätensä tytön värisevälle olkapäälle. Hän vilkaisi epävarmana ruskeakarvaista korvaa, mutta antoi asian olla ja kumartui tytön ylle.
"Mä - mä en muista. Ei, en todellakaan!" Nyyhkytys kaikui metsässä.
"Ei se haittaa... Mä voin kutsuu sua Juliaksi, jooko?" Paprika ehdotti ja jokin hipaisi hänen pohjettaan. Häntä. Julialla oli häntä.
Hetken he vain olivat ja lojuivat polvillaan kuin unohdetut nuket (nukkemaisen kauniita kummatkin tytöistä olivat) keskellä metsää. Linnut lauloivat ja ötökät pörisivät. Pilvet liikkuivat hitaasti tuulessa ja muuttivat muotoaan. Paprika henkäisi syvään ja haistoi metsälle ominaisen, raikkaan tuoksun. Julia hänen edessään pyyhki kyyneleitä vaaleansiniseen neuletakkiinsa. Sitten hän käänsi itkuiset kasvonsa Paprikaan.
"Miten sä löysit mut?" hän kysyi ujosti ja Paprika henkäisi nähdessään taas epäinhimillisen kauniit kasvot. Tytölle oli selvästi tehty jotain, ja pyyhitty sitten muisti... Tehtiinkö sellaista Suomessa?
"Isä näki taivaalla jonkin oudon esineen, seurasin sitä." Sen sanottuaan Paprika osoitti taivaalle, mutta esine ja sen hehku olivat poissa. Huomattuaan tämän Paprika laski sormensa. "Se on kadonnut."
Julia katseli Paprikan kasvoja, sitä, kuinka niiden ilme muuttui hämmentyneeksi, sitä, kuinka niiden silmät olivat täynnä huolta.
"Sanoitko sä, että nimes on Paprika?" Julia rikkoi hiljaisuuden ja vaihtoi aihetta.
Mainittu nyökkäsi tuijottaen kaukaisuuteen. "Mua on vaan pienestä pitäen kutsuttu Paprikaksi, vaikka mun oikee nimi, Piia, onkin niin lyhyt."
Hiljaisuus.
"Mulla ei oo ollut näitä korvia ennen. Mä en muista mitään, mutta mä tiedän että oon ollut normaali joskus. Tunnetaanko me?"
Paprika oli jo vastata myöntävästi. "Ei... kai. Mutta tuntuu kuitenkin siltä, että tunnettaisiin. Tää on hämmentävää." Paprika painoi päänsä alas ja näytti mietteliäältä. "Tosi hämmentävää, sillä mä en ikinä puhu vieraille."
"Paprika...", Julia kuiskasi ja Paprika kohotti katseensa.
"Mua pelottaa."
"Mä tiedän."
"Voitko halata mua?"
Paprika kohautti kulmiaan, mutta kaappasi sitten Julian syliinsä. Hän tunsi rinnassaan, kuinka tuntemattoman kissankorvatytön kyyneleet alkoivat taas virrata. Ne kastelivat Paprikan topin, mutta kumpikaan tytöistä ei välittänyt.
"Tiedätkö mitä", Paprika sanoi yllättäen. "Mä oon nähnyt susta unia. paljon. Kauan."
"Mitä?" Julia henkäisi, mutta pysyi silti liikkumatta halauksessa.
"En mä muista muuta kuin sut."
"Oikeesti? Oliko mulla nää... korvat?" Viimeisen sanan Julia sanoi epävarmuus hänen ääntään värisyttäen.
"Oli... ja sä olit iloinen ja leikit hännälläsi -"
"Hännälläni?!" Julia kauhistui ja hänen silmänsä rävähtivät auki. Paprika koski tytön kullanruskeaa häntää hellästi. Julia oli taas vähällä itkeä, mutta Paprika silitti hänen selkäänsä lohduttavasti.
"Mitä mulle on tehty?"
Paprika ei vastannut. Hän sääli tyttöä. Ja piti hänestä; piti hänestä todella paljon; oli tytöllä kissamaisia piirteitä tai ei.
"Miksi sä et juossut karkuun kun näit mut?" Julia mumisi hiljaa itseään pidemmän tytön rintaa vasten.
Paprika pysyi edelleen vaiti. Hän otti Julian pään käsiinsä, katseli luonnottoman vihreitä silmiä hetken, ja veti sitten Julian kasvot lähelle omiaan.
"Koska mä tunsin jotain." Paprika ujutti huulensa toisen huulille ja suuteli. Suudelma oli arka ja hapuileva, mutta tuntui ihanalta, luonnolliselta; kuin heidän huulensa olisi tehty samasta muotista.
Paprika tunsi Julian hännän kietoutuvan jalkansa ympärille. Se tuntui mukavalta; pehmeä turkki kutitti hänen paljasta ihoaan. Julia silitti Paprikan hiuksia ja hitaasti irrottautui suudelmasta. Heidän silmänsä olivat kiinni ja hengitykset muuttuneet raskaiksi. Tytöt olivat hetken hiljaa ja kuuntelivat toistensa hengityksiä, kädet kiedottuina toisensa ympäri.
"Mitä mä teen?" Mä en tiedä asunko mä jossain, mä en edes tiedä kuka mä oon tai kuka sä oot ja -"
"Hys", Paprika kuiskasi avaten silmiään.
"Tää on kuitenkin jotain unta", Julia vikisi ja avasi hänkin kostuneet silmänsä.
"Kuule, sä oot jo itkenyt tarpeeks." Paprika liu'utti käsiään toisen niskalta käsivarsia pitkin kämmenille ja puristi. "Mä oon tässä, mun täytyy olla tässä ja mä haluun olla tässä", hän sanoi yhteen pötköön ja hengähti.
"Vaikket sä edes tunne mua."
"Vaikken mä edes tunne sua."
Julia hymyili ja se sulatti Paprikan sydämen.
"Tule", Paprika kuiskasi toisen korvanjuureen ja nousi.
Tytöt kävelivät aurinkoiselle rannalle toisiaan käsistä pidellen. Kumpikaan ei epäröinyt yhtään, sillä he kuuluivat toisilleen.
