Heipä hei taas!
Päätinpä tässä joulusta innostuneena kirjoitella pienen ficin.
En ole aiemmin pahemmin tällaisia One-shot tasoa kirjotellu, mut koitinpa sitä taas. Jotain sain aikaan.
Kirjoittaja: Irishe
Ikäraja: S
Tyylilaji: fluffy
Paritus: H/D
Vastuuvapaus: Rowling omistaa loistavat hahmonsa ja miljöönsä. Minä vain niitä hieman lainaan, enkä tästä kuin hyvää mieltä saa. Rahallinen tuotto ei ole minun maailmani.
Tiivistelmä: Joulu on lahja, jonka viettoa aloittaessaan Harry pohtii elämäänsä ja suhteitaan.
Lasinen enkeli
Huuruun minä piirsin sen – enkelin, valkosiipisen. Sädekehää en koskaan sille piirtänyt, sillä minä en usko enkeleihin, heidän hyvyyteensä, heidän puhtauteensa. Minun enkelini on kiero, kiero kuin valoa hakeva puu. Kiero kuin avaruus – musta.
Minä piirsin sille siivet kuvaamaan sinun saavuttamattomuuttasi. Sinun kykyäsi lehahtaa karkuun juuri silloin, kun maailma romahtaa yllesi upottavana massana toiveita ja leikillisiä sanoja. Minä piirsin siivet vain kertomaan sinun petollisuudestasi.
Minä en piirtänyt sille kasvoja, koska minun enkelini on kasvoton. Kasvot kertovat meille vain sen, mitä meidän annetaan nähdä. Ne kertovat meille ainoastaan oman ihanteensa näyttelijän ajatuksista. Ne eivät kerro meille siitä todellisesta ihmisestä, joka sisimmässämme on. Ne kertovat ainoastaan valheita valheiden perään.
Katson kuvan heijastumaa edessäni. Hennot viivat halkovat tasaista valkoisuutta saaden enkelin haurauden näkymään kaikille. Minun enkelini on hauras – hauras pelossaan. Hauras epätoivossaan.
Lasken käteni pehmeästi lasin jäiseen pintaan. Peitän enkelin lämmölläni, toivoen voivani tehdä samoin sinulle – saada sinut sulamaan.
Nostan käteni nähdäkseni sulaneen valheen, totuuden, jota ei koskaan ollutkaan. Hymähdän nyökäten kämmeneni jäljelle. Enkeli on poissa, kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Hauraat viivat ovat sulaneet, jättäneet jälkeensä ainoastaan pehmeät viivat epätietoisuutta.
Senkö minä tekisin sinulle? Saisinko sinut tuntemaan epätietoisuutta? Voisitko yrittää?
Käännyn pois ikkunasta. Piha kukkii valkoisuuttaan miljardeista ja taas sadoista miljardeista lumihiutaleista. Edes niiden kauneus, luonnon puhtaus ja tähtien tekemät helminauhat eivät saa minua tuntemaan joulun läsnäoloa. Jouluntähden kalpea loiste saa minut tuntemaan oloni ainoastaan pohjattoman yksinäiseksi ja surulliseksi. Surulliseksi siitä, etten tänäkään jouluna voi sanoa kenellekään niitä kolmea sanaa, jotka todella tahtoisin sinulle sanoa.
Minä rakastan sinua.
Askeleeni murskaavat lumihunnun, liaten viattoman morsiamen. Puiden humina moittii minua läsnä olollaan. Hymisen niille pahoitteluni tuntien vuosien painon olkapäilläni. Irroittamatta katsettani taivaalta minä kävelen pimeydessä.
Pakkanen horjuttaa hiuksieni mustaa väriä valkoiseksi – tehden minustakin enkelin. Poskia kirvelee kylmästä, eivätkä hanskattomat kätenikään riemuiten pakkasta tervehdi. Vedän kädet hihojen suojaan ja värisen. Kylmyys tuntuu tunkeutuvan sisimpään, jäädyttäen pienimmänkin toivonkipinän mielestä.
Kaiken sen vihan alla, sinä rakastat minua. Etkö rakastakin?
Tähtitaivas ivaa minua sinun kuvallasi – ivaa haaveitani ja toiveitani. Minä annan sen pilkata itseäni, sillä sen kohtalo on kulmikkaan maailmamme pehmentäminen, eikä sen tuomiovalta yllä minuun, vaikka se tahtoisikin.
Suuret ovet pysäyttävät etenemiseni. Olen liian kylmissäni välittääkseni aiheuttamistani äänistä, joten kiskaisen oven raolleen vähillä voimillani. Tuuli imee sen mukanaan paukauttaen sen vasten kivistä seinää. Sen kumea kaiku pyörii pakkasen täyteiseen yöhön kutsuen pahoja voimia luokseen. En jaksa vetää ovea perässäni kiinni, vaan jätän sen soittamaan tuomion kellojaan. Se sulkeutuu kyllä aikaan aivan itsestään – niin kuin minäkin.
Sinä tappaisit minut rakkaudesta, et vihasta. Eikö vain? Rakkaudesta.
Askeleeni eivät ole hiljaiset, niin kuin ei ole henkenikään. Se kulkee raskaana henkäysten kaikuessa toinen toistensa jälkeen kireinä sointeina pakkasen puremasta kehostani. Silmäni ovat sumeat minun katsoessani sitä kuvaa, jossa kiljut riemusta.
Pieni siiven isku vain ja näky on poissa. Poissa kuin enkeli ikkunasta. Poissa, niin kuin se ei olisi koskaan ollutkaan – eikä se ole. Se oli vain pieni hetki joulun taikaa, taikaa joka toi sinut luokseni.
Portaat vievät minut ylös päin. Eivät kohti taivasta, vaan kohti oleskeluhuonetta. Kuin ihmeenkaupalla selviän muotokuvalle ilman kohtaamisia Voron tai Norriskan kanssa. Selvisin koko reissustani kohtaamatta ketään. Enkelini oli seurassani, suojaten matkaani.
Sinä suojelet minua vihallasi.
Sinä et koskaan voisi olla rakastajani, sillä verisiteemme paljastaisi minut Voldemortille. Ja ystäväksesi minusta ei olisi. En voisi olla ystäväsi haluamatta sinua. Haluamatta sinua niin kuin rakastaja haluaa. Sinun vihasi suojelee minua virheeltä – virheeltä, joka veisi minulta kaiken.
Sinä ilmiantaisit minut rakkaudesta. Rakkaudesta luojaasi. Rakkaudesta Äitiisi.
Muotokuva heilahtaa edestäni pois. Sen vihainen katse ei tee minuun haavaa, sillä hän ei ole minun. Hän ei ole minulle kuin kuva seinällä, kuva jonka velvollisuus on väistää ja turvata tarvittaessa. Kiitokseni soi kuuroille korville, sillä loukkaantumisesi on suurempi kuin pahoitteluni voima.
Sinä antaisit minulle anteeksi. Etkö antaisikin.
Sänky houkuttelee minua puoleensa. Sen punainen peitto on kuin veri käsissäni. Kalpeana katson sen heijastumaa, enkä saa päästäni niitä sanoja, jotka joka päivä suustasi kuulen. Siitä suusta, jonka liikkeet lumoavat minut uudelleen ja uudelleen.
Minä vihaan sinua.
Ja joka kerta noiden sanojen kuuluessa, minä toivoisin niiden jatkuvan.
Minä vihaan sinua, koska saat minut rakastamaan sinua.
Pehmeä sänky upottaa minut huomaansa. Huokaus on toiveeni sinulle.Toive, jotta aamulla sinäkin olisit huomannut tämän kulissin turhuuden.
Uskoisitko minua jos kertoisin sinun olevan minun enkelini? Niin hauras ja lasinen kuva.
***
Aamu tervehtii minua kirkkaana. Se hohtaa toivoa kasvoilleni kuin maailma olisi vasta herännyt ja noussut. Joulutanssiaiset painavat mieleni maahan. Yksin ja paritonna käy tieni jouluun, tieni tanssiin kuin elämäänkin. Sillä sydämeni ja tieni ovat kuuluneet sinulle siitä asti kuin sinuun lankesin ensimmäisen kerran.
Puen puvun päälleni äänettömästi varoen herättämästä muita. Minun yksinäisen miehen pukuni on liian synkkä näihin tanssiaisiin, sen saumat eivät kestä tätä talvea ja hihatkin ovat liian lyhyet. Silti minä nostan en ylleni kuin se olisi olemukseni.
Hiivin ulos makuusalista ja oleskeluhuoneesta. Kävelen, kunnes saavun ulko-ovelle. Ovi on kiinni, eivätkä tuomiopäivän pasuunat enää laula minulle syytöksiään. Astun värjöttelemättä pakkaseen ja tungen kädet taskuuni.
Tupakka-asti kietoutuu sormieni väliin. Nostan sen rennosti taskusta ja liu'utan tupakan sormilleni. Ajatus napauttaa pään hehkumaan lumoavan punaisena. Tuijotan sitä hetken ennen kuin nostan sen kalvenneille huulilleni. Savu putoaa tahmeana huulilleni ja suuhuni. Maku ei ole hyvä, mutta tunne on. Sen kiemurat huuruilevat tiensä alas keuhkoihini. Ne kietoutuvat ympärilleni ennen kuin puhallan ne puhdistettuna ilmaan. Tunnen tervan kuohuvan keuhkoissani vetäessäni seuraavan henkäyksen.
Se olet aina ollut sinä.
Puhallan savun ilmaan ja katson sen haipumista. Pakkanen puree sen pois nopeasti. Sen varjo jää ilmaan vielä yhdeksäksi kuukaudeksi, pilaten ilman saasteillaan.
”Potter.”
”Malfoy.”
Hiljaisuus kietoutuu ympärillemme. Sinun läsnäolosi on enemmän kuin voin toivoa. Sen on silti vähemmän kuin ansaitsen. Vedän savun syvälle keuhkoihini ennen kuin ojennan tupakan sinulle.
Otat sen vastaan elegantein liikkein. Nostat sen huulillesi ja imet syvän nautinnollisen henkäyksen ennen kuin ojennan savukkeen takaisin minulle.
Lähtisitkö kanssani tanssiaisiin?
Mieleni leikittelee kanssani. Se pelaa pelejään saaden minut närkästymään itseeni. Minulla on sinut, vaikkakin ohimenevän hetken ajan. Minä en tarvitse enempää.
Sinä puhallat kauniita rinkuloita ilmaan. Ne nousevat ylös ja katoavat. Minun savuinen henkäykseni on muodoton kuin sisimpäni. Sinä käännyt poistuaksesi. Pysähdyt käsi oven karmilla kuin miettien.
”Lähdetkö?” Kysyt. Minä kohautan olkiani, sanomatta mitään. Pudotan tupakan ja katson sen liikehdintää. Se putoaa lumeen, sulattaa käytävän itselleen ennen kuin sammuu. Se hiipuu jättäen ympärilleen vain aavistuksen lämpöä.
Kävelen perässäsi tuntien kylmyyden hyväilevät sormet ihollani. Tungen käteni syvälle taskuuni. Sinä et luo minun katsettakaan meidän astellessamme ääneti Suureen Saliin.
Sinä olet minun Jouluenkelini.
Suuri Sali ei tee mitään muuta kuin hiljenee meidän astuessamme saliin. Katseet kiinnittyvät meihin, enkä toivo mitään muuta kuin sinun pitävän minua kädestä, mutta kätesi roikkuvat rennosti sivuillasi, etkä pelasta minua.
Minä rakastan sinua.
Kuiskaukset heiluttavat äänettömyyttä, räjähtäen valtavaksi sinfoniaksi riitasointuja. Minä kävelen pöytääni, sinä omaasi. Seuraan platinaisten hiustesi liikkumista väkijoukossa. Ylväät askeleesi eivät kerro mitään, mitä minä tiedän.
Musiikki alkaa soimaan uudelleen. Se henkii iloa ilmaan. Ihmiset sykähtelevät musiikin tahdissa tekohengittäen toinen toisiaan tukien. Minä kieltäydyn jokaisesta tanssikutsusta, jonka saan, sillä en tahdo tanssia kuin sinun kanssasi.
Hyvät herrat, hyvät naiset, voitte antaa tyylilleni tuomionne.
Askeleesi lähestyvät minua keinuen. Viettelevät liikkeesi saavat minut nuolemaan sinua katseellani. Hymy nousee kasvoilleni kysymättä lupaa. Se hehkuu olemuksestani, enkä voi olla tuntematta kiitollisuutta.
”Saanko tämän tanssin?” Kysyt minulta ihmisten tuijottaessa minua. Tuijottaessa sinua. Tuijottaessa meitä.
Minä nousen epävarmasti, peläten sinun pilkkaavan minua. Mutta en kuule pilkkaasi, en ivaasi, vaan tunnen kätesi ympärilläni sinun vetäessä minut tanssiin. Tanssiin, jonka en toivo koskaan päättyvän. Tanssiin, joka on kirjoitettu enkeleiden kielellä.
Minä liikun kanssasi läpi tanssilattian. Keinun vasten sinua hymyillen onnellisena, eikä kukaan voi enää kieltää rakkauttani – rakkauttani sinuun.
”Sinä saat juuri sen tanssin, jonka tahdot.” Sanon sinun korvaasi. Sinä hymyilet, vaikka ilmekään ei värähdä kasvoillasi.
Musiikki lakkaa ja ihmiset taputtavat. Minä toivon lisää. Toivon suudelmaa. Sitä suudelmaa, jota en ole vielä koskaan saanut. Toivon hyväksyntää.
Kumarrat minulle tyylikkäästi, minun vastatessa sinulle samoin. Enkelini on niin hauras. Illan kaunein tanssi on tanssittu ja sinun on mentävä, minä ymmärrän sen. Mutta en hyväksy.
Sipaisen karanneet hiukset takaisin korvasi taakse.
Olet niin kaunis. Minun lasinen enkelini.
”Älä.” Sanot hiljaa ja käännyt pois. Poskillasi lepää hento puna. En pahoittele tekoani, enkä puolustele. Hiljaisuus on minun aseeni.
Isäsi tappaa sinut.
”Isä tappaa minut.”
Hymähdän. Jos kunniasi on sinulle enemmän kuin minä, päästän sinut.
Lasken käteni rinnalleni ja kumarran sinulle ivaten.
”Minä ymmärrän.” Sanon ja käännyn. Sydämeni huutaa sinun perääsi, mutta en käänny. Minun joululahjani sinulle, on se mitä eniten toivot.
Sinä saat vapautesi.
”Harry.”
Hiljainen äänesi on minun enkelten kelloni. Se on minulle kutsu kääntyä takaisin, palata luoksesi.
”Draco.”
”Älä mene.”
”Minun täytyy.”
Hihani nousevat ylemmäksi minun kohauttaessa olkiani sinulle. Ei ole mitään, mitä voisit tehdä.
”Harry.”
Väkijoukko seuraa tilannettamme kuin tennisottelua – minä, sinä, minä, sinä.
Minä rakastan.
”Tule tänne.” Sanot minulle. Epäröin hetken, ennen kuin kävelen luoksesi. Sinä hymyilet epävarmasti. Naamiosi on murentunut pelkäksi tomuksi olkapäillesi, eikä sinusta ole jäljellä kuin avaruudellinen hahmo – katumus.
Kiedon kätesi hennon vartesi ympärillä.
Minun enkelini.
”Älä mene pois.” Sanot.
”Älä aja minua pois.” Sanon.
Sinä puristat minua lujaa ja tiedän, että et ole menossa minnekään. Sinun joululahjasi minulle on parempi kuin minun sinulle.
Minä sain sinut kiinni.
Kohotan katseeni olaltasi taivaalle. Jouluntähti loistaa minulle kauniina. Hymyilen sille kiitollisena. Vaikka uskoni oli niin hauras ja hento, se riitti.
Niin ihmeellinen jouluntaika on. Se valtaa rauhattomimmankin sydämen.
