Jo toinen teksti jonka sinulta luen, ja ihan lyhyen ajan sisään! En tiedä miten en koskaan aiemmin ole tullut tarttuneeksi, edes vilkaisseeksi kai.
Tästä tuli sillä tavalla tyhjä olo, että oli kamalan vaikea aloittaa tämän kommentin kirjoittaminen. Yritän nyt edes jotain kuitenkin, koska olisi väärin jättää kommentoimatta sen jälkeen, miten paljon tekstistä pidin.
Percy on aina ollut mulle hirveän etäinen hahmo. Nuorempana vieroksuin ihan tunnontuskitta, mutta sittemmin olen kauheasti halunnut saada siitä jotain irti. Tässä tuntuu että sain, eikä vain lopussa (joka särki sydämen ja näytti Percystä sen puolen, jonka tietää olevan siellä jossain, vaikkei siihen aina ihan uskokaan) vaan tekstin läpi.
Ärtymys Georgea kohtaan oli aitoa, samoin ne suudelmat Audreyn olkapäälle maanantaiaamuna ja yrttiteen keittäminen, vaikka työpäivät venyivätkin liian pitkiksi. Oikeastaan Percy oli ehkä jopa suosikkini.
Audreysta mulla ei oikeastaan ole pahemmin ennakkoluuloja tai mielipiteitä, koska harvemmin imen ficeistä itseeni pysyviä mielikuvia, eikä kirjoissa Audreyhyn päästä käsiksi.
Oli ihanaa, että annoit Percylle vaimon, joka on ihminen ja tekee virheitä. Tuntuu, että useat eivät anna ja minusta se luo vähän yksiulotteista kuvaa molemmista hahmoista.
Vaikka Audrey ei kertoja ollutkaan, tuntui silti, että näkökulma on hirmu vahvasti hänen ja siitä pidin. Tuntui luonnolliselta ja antoi sopivasti.
Georgesi, hmh. En tiedä. Pidin inhorealistisuudesta. Siitä, että kun juotiin, juotiin kunnolla, eikä silloinkaan lopetettu kun vähennettiin. Et viilaillut alkoholismista ja ihmisrauniosta haluttavaa renttua, vaan likaisen ja pimeän. Se oli hienoa.
Se, että yrittää nähdä kirjojen Georgen tuollaisena on mulle hirveän vaikeaa ja sitten toisaalta Fredin menetyksen valossa todella luonnollista. Tämä pakahdutti:
”Mistä tiedät, etten ole Fred?” mies kysyy heti ja hymyilee kolkosti toisella suupielellä.
Ja kaiken kaikkiaan hahmokuvaus oli oiva. Vaikea, mutta silti. Tuntui samaan aikaan pahalta ja hyvältä, ettei George jättänyt kertomatta vaan vei itsekkyyden loppuun asti.
Kirjoitustyylistäsi pidin tässäkin kuten 4ever youngissa. Iski. Lyhyet luvut ovat mulle helppoja seurata ja pysyvät sopivan intensiivisinä. Yleensä moniosaisia vähän kammoksun, koska ne eivät pidä mielenkiintoa yllä ja tekstin taso kärsii. Sulla ei tunnu kärsivän.
(Rakastan myös tapaa jolla käytät enteriä)
Sun teksti ei anna liikaa, mutta tarpeeksi (vaikka pidän kyllä suoranaisesta piilottelustakin) ja sitä rakastan.
Tapahtumien toistaminen suluissa ja sitten kursiivilla oli hieno yksityiskohta, siitä erityisesti kiitosta.
Onnistuit hyvin tuomaan kuvaan eron Audreyn rakkauksien välillä. Sen, miten hän todella rakasti Percyä ja sen, miten ei voisi koskaan kuvitella rakastavansa Georgea, mutta jotain siellä silti oli aina ja olisi jatkossakin varmasti.
Tämä oli kaiketi lempikohtiani:
”Älä viitsi juoda”, Audrey äkkiä kuiskaa. Pullonkorkki ratisee avautuessaan, mutta nielaisuja ei kuulu. ”Älä viitsi juoda kun muistelet häntä.”
Koska se tuntui erityisen aidolta ja sattui. Oli niitä monia muitakin, hyviä kohtia, esimerkiksi samassa kappaleessa erot Georgen ja Percyn käsien välillä. Percy ja yksi lasillinen tuliviskiä Fredin hautajaisten jälkeen. Ja tämä:
”Luoja, jos olisin yhtään vähemmän itsekäs, antaisin hänen mennä. Mutta minä rakastan häntä.”
Oikeastaan koko kohtaus siellä pihamaalla.
Pelottavaa on ajatella miten nuoria kaikki lopulta tässä vaiheessa vielä ovat. Ja silti sekin sopii ja on luonnollista.
Yhdeksännen osan viimeinen puolisko, se oli pysäyttävä. Sydäntä särkevä kuten aiemmin sanoin.
Percy nipistää nenänvarttaan ja kun hän vetää käden kasvoiltaan, hänen silmänsä ovat punareunaiset, vaikka yhtäkään kyyneltä ei ole vuodatettu.
Kuulostaa hyvin percymäiseltä ja aidolta ja kipeältä ja tuntui tänne asti ainakin.
Kiitos taas kun ihastutit ja vihastutitkin hahmoillasi ja muulla, se on parasta.
- Nau
