Nimi: Samoissa ajatuksissa
Kirjoittaja: Odo
Genre: draama, romance
Paritus: Ron/Draco
Ikäraja: K-11
Varoitukset: alkoholin nauttimista reilustikin
Vastuunvapaus: J.K. Rowling omistaa Potterversumin ja minä vain lainaan hahmoja, enkä saa tästä rahaa.
A/N: Paritusgeneraattori heitti mulle aika helpon parituksen. En muista olenko julkaissut Dronia, mutta tykästyin siihen aikoinaan ja jotain vanhaa löytyy tietokoneeni syövereistä. Osallistuu siis Paritusgeneraattori haasteeseen ja FF50 aiheella luihuiset (036.Rikki.) Otssikko ei ole mikään kekseliäin, mutta ehkä hyvä ficci korjaa sen puutteen. (;
Sodan jälkeen kaikki oli muuttunut. Draco tunsi olevansa eksyksissä ja lyhyt tuomio Azkabanissa oli vienyt hänen voimansa. Maailma tuntui pyörivän, eikä mistään saanut oikein otetta. Draco oli kaivannut velhoyhteisöä. Tavallisia ihmisiä, arkisia ostosreissuja Viistokujalla, yksinkertaista elämää. Pimeyden lordi oli vienyt häneltä kaiken. Se oli vienyt isän, joka virui Azkabanissa. Äidin, joka kaipasi ainoastaan Luciusta. Dracon minuuden, eikä hän tiennyt enää, kuka oli. Se epätoivo kuljetti hänet Vuotavaan noidankattilaan ja tilaaman lasillisen miestä vahvempaa. Vain tämän kerran helpottamaan. Se oli valhe, jonka hän itsekin tiedosti. Ei se jäänyt yhteen kertaan vaan Draco palasi ja vanha baarimikko Tom tervehti häntä jo tuttavallisesti.
”Se tavallinenko?”
Draco istui nurkkapöytään, josta saattoi katsella ihmisiä. Mietti, oliko jonkun heistä ystävä tai perheenjäsen kuollut Pimeyden lordin ollessa voimissaan. Sen ajatteliminen kirveli, mutta jostain hän sentään sai olla kiitollinen. Draco ei ollut joutunut tappamaan kertaakaan. Vain kiduttamaan, vaikka sekin toi pahan maun suuhun, joka ei kadonnut edes viskipaukulla.
”Saako tähän istua?” Kukaan ei ollut puhunut kertaakaan Dracolle, lukuun ottamatta Tomia, kun hän oli ollut Vuotavassa noidankattilassa. Draco nyökkäsi ennen kuin vaivautui edes katsomaan, kuka puhui. Ron Weasley istui häntä vastapäätä näyttäen murtuneelta. Draco ei ollut huomannut punapäätä aiemmin, joten hän arveli tämän tulleen vain hetki sitten. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Weasley istui hänen pöytäänsä. Draco tiesi, että yksi veljeksistä oli kuollut Tylypahkan taistelussa.
”Tiedän, että sinulla ei ollut vaihtoehtoja. Harry vakuutti minut”, Ron totesi kuin arvaten Dracon ajatukset. Se selvitti hieman Dracon humalaista päätä. Sanat tuntuivat kirkkailta ja merkitsivät.
”Minä ja Hermione erosimme. Harrylla on kiiretä ja minä –” Ron aloitti, mutta piti tauon. ”Ajattelin tulla ryypylle.”
Näytti siltä, että Ron ei ollut ryypyllä ensimmäistä kertaa. Draco ei häätänyt Weasleytä pois pöydästään vaan nyökkäsi hänelle kertoen ymmärtävänsä.
”Niin minä ja Pansykin, vaikka enpä minä rakastanut häntä koskaan”, Draco totesi ja naurahti kolkosti. Hänestä tilanne oli omituinen, eikä hän voinut ymmärtää, miten he olivat siihen päätyneet. Ronin kurjuus tuskin olisi yhtä suurta kuin hänen. Kaikki halveksivat Dracoa – mutta niin, Ron oli menettänyt veljensä ja ystäviä. Ehkä Ron sittenkin tiesi, miltä kipu tuntui. Draco ei ollut todistanut ystäviensä kuolemaa, ei yhdenkään. Syyllisyys puristi rintaa, mutta sitten hän muisti Ronin ensimmäiset sanat:
’Tiedän, että sinulla ei ollut vaihtoehtoja’ ja se oli totta, mutta Ron ei voisi ymmärtää.
”Ikävää”, Ron tuhahti ja nosti lasin huulilleen. Väristä päätellen samaa viskiä kuin Dracollakin. Odgenin tuliviskiä, laadukasta, mutta kallista. Draco ei tiennyt Weasleyllä olevan varaa sellaiseen ainakaan, jos meinasi juoda monta. Eivät ne kai niin köyhiä olleet kuin Draco kuvitteli, mutta köyhiä silti.
”Mitä sinä teet nykyisin?” Draco pakotti sanat huuliltaan ihan vain keskustellakseen, koska he kerran istuivat samassa pöydässä.
”Olin aurori ja nyt –” Ronilla vaikutti taas olevan vaikeuksia jatkaa lausettaa. ”En ole mitään.”
”Harmi”, Draco sanoi, eikä tiennyt oliko oikeasti pahoillaan vai ei. Ron joi juomansa loppuun pitkin kulauksin.
”Minun pitää varmaan lähteä”, Ron totesi ja nousi ylös pöydästä.
”Minne sinä menisit?” Dracolta lipsahti, sillä hän oli saanut käsityksen, että Ronilla ei ollut ketään odottamassa.
”En minnekään”, Ron vastasi vastentahtoisesti, koska hän ei aikonut mennä kotiinsa, joka kaikui tyhjyyttä.
”Minä tarjoan seuraavan.”
~*~
Ronille selvisi, että Draco oli yhtä yksin kuin hän. He tapasivat silloin tällöin Vuotavassa noidankattilassa ja Draco oli ottanut tavakseen tarjota. Jäljellä oli vielä kultaa, vaikka he olivat joutuneet maksamaan paljon rikoksistaan ja Narcissa oli lahjoittanut rahaa lapsiperheille, jotka olivat menettäneet omaisiaan. Dracosta se oli oikein.
”Hiiskatti ja Dumbledoren villasukat, Draco! Mitä sinulle on tapahtunut?” Ron aloitti, kun he jälleen tapasivat. Draco saapui vasta Ronin jälkeen ja näytti kamalalta. Edellinen ilta oli venynyt normaaliakin pidemmäksi ja hän kärsi krapulasta, jonka aikoi parantaa viinalla. ”Sillä se lähtee, millä se on tullutkin”, oli yksi hänen uusista lempilauseistaan, vaikka se ei ollut ihan paikkaansa pitävä. Sen sijaan, että Draco olisi vastannut hän purskahti nauruun, joka kuulosti vieraalta, mutta aidosti huvittuneelta. Ronkin hymähti huvittuneena, kun Draco vain jatkoi nauramistaan istuessaan alas. Meni hetki ennen kuin Draco rauhoittui ja näytti uupuneelta ilonpidosta, johon ei ollut valmistautunut. Ei sen kaiken kurjuuden jälkeen.
”Dumbledoren villasukat”, Draco toisti ja Ronin kasvot punehtuivat.
”Niin, se on sanonta tai sellainen”, Ron sanoi vaivaantuneena siitä, että se oli naurattanut niin paljon Dracoa. Hän oli kuitenkin pitänyt siitä naurusta. Draco oli hetken aikaa näyttänyt ihan tavalliselta ihmiseltä, jolla on iloja ja suruja. Sitä paitsi Ron ei ollut koskaan uskonut, että hän voisi pitää Dracon naurusta. Tällä kertaa siinä ei ollut pilkkaa vaan se oli puhdasta huvittuneisuutta ja se kuulosti hyvältä.
”Anteeksi, mutta se oli hauska”, Draco sanoi. Ron vitsaili, että hän oli oikea huumorin ruhtinas, joka nauratti Dracoa entisestään. Draco ei ollut edes ehtinyt vielä juoda, joten hymyt olivat aitoja, jotka hän antoi Ronille. Se oli tapahtunut aivan yllättäen ja vahingossa, mutta Ron oli hälventänyt sitä harmaata verhoa, joka erotti hänet elämästä.
”Hyvä, että viihdyt”, Ron naurahti itsekin. ”Minä tarjoan ensimmäisen kierroksen.”
~*~
Ron vaikutti toipuvan nopeammin kuin Draco. Ron vitsaili enemmän ja joi vähemmän. Dracokin hillitsi juomistaan Ronin seurassa ja he kävivät keskusteluita lapsuudestaan, vaikka eivät tienneet, miten he olivat siihen ajatuneet. Ron oppi tuntemaan Dracon heikkoudet, jotka olivat muuttuneet vuosien varrella. Draco oli itse maininnut itsekkyyden, josta Ron oli vahvasti samaa mieltä. Nyt se piirre oli kuitenkin hiipunut lähes olemattomiin. Ei kokonaan, mutta vähiin. Se johtui siitä, että hän oli murrettu mies. Draco oli alkanut nauttia niistä yhteisistä illoista, joita oli kokoajan useammin.
Kun Ron jätti tulematta Vuotavaan noidakanttilaan jo viidentänä iltana peräkkäin, Draco huolestui. Tai turhautui. Hän puri huultaan, puristi kätensä nyrkkiin. Eihän Ron ollut hänelle mitään velkaa, mutta Draco oli tukeutunut jotenkin niihin yhteisiin hetkiin. Ne olivat ainoa rutiini, joka hänelllä oli. Aina puoli seitsemältä, Vuotava noidankattila, nurkkapöytä. Nyt hän istui yksin.
”Herra, teille on kirje”, Tom sanoi. Draco ei ollut huomannut Tomin lähestymistä ja hätkähti. Draco otti uteliaana kirjeen vastaan ja avasin sen.
Kukaan ei ollut aikoihin kirjoittanut hänelle, eikä käsiala näyttänyt tutulta. Draco ei muistanut koskaan nähneensä mitään niin onnetonta kirjoitusta, kun hän alkoi lukea.
Olen flunssassa. Tavataas taas, kun paranen. Olen pahoillani.
RonDraco tunki paperin palan taskuunsa ja hymyili. Ron tulisi taas takaisin jossain vaiheessa, eikä hän voinut kieltää itseään ilahtumasta edes vähän.
~*~
”Mennään minun kämpälle”, Ron totesi, kun saapui seuraavan kerran Vuotavaan noidankattilaan. Draco oli ollut odottamassa siellä joka ilta. Se oli tuntunut oudolta, kun kyse oli Weasleyn odottamisesta. Ronista oli kuitenkin tullut tukipilari, joka toi vähän valoa, hymyjä ja naurua hänen elämäänsä. Se helpotti kuristavaa otetta, jota hän tunsi.
”Miksi?” Draco kysyi, vaikka ei aikonutkaan pistää ehdotusta vastaan.
”Eiköhän me olla istuttu täällä jo yhden elämän edestä”, Ron puuskahti. Draco joi juomansa loppuun ja laski lasin pöydälle.
”Mennään vain”, Draco sanoi hetken kuluttua ja nousi ylös pöydästä. Ron näytti tietä ulko-ovelle, vaikka Draco tiesi hyvin, mistä pääsi ulos. He kävelivät sivukujalle, mistä velhojen ja noitien oli tapana kaikkoontua kulkiessaan Viistokujalle ja takaisin. Ron tarttui Dracoa kädestä ja nyökkäsi merkiksi. Sitten he ilmiintyivät jonnekin Lontoon laitamille lähelle jästikylää. Heidän edessään seisoi pieni mökki, joka pimeänä ei näyttänyt kutsuvalta.
”Tuossako asut?” Draco sanoi turhan terävästi, mutta ei vetänyt sanojaan takaisin. Hän oli tottunut niin paljon parempaan.
”Jos ei kelpaa voit mennä hiiteen”, Ron sanoi, mutta Draco ei lähtenyt. Kun asia oli loppuun käsitelty vaihdetuilla katseilla he astuivat sisään mökkiin, joka oli viileänä tyhjillään olosta. Ulko-ovi vei suoraan pieneen tupaan, jossa oli pieni keittiö, sohva ja omituinen laatikko, jonka tarkoitusta Draco saattoi vain arvailla. Kirjahyllyssä oli vain pari kirjaa, mutta sitä useampi valokuva. Niistä vilkuttelivat Weasleyn perheen jäsenet ja joissain Harry ja Hermione.
”Kotoisa”, Draco sanoi tarkoittaen sitä. Se ei muistuttanut hänen kotiaan, mutta pienessä tuvassa oli tunnelmaa, jota hän oli kaivannut tietämättään. Ron ei vastannut vaan meni pienen takkansa luokse, johon heitteli puita ja sytytti sen taikasauvallaan. Tuli toi valoa tupaan ja savun kitkerä haju leijaili huoneeseen ennen kuin se kohosi ylös savupiipusta.
Ron kaivoi kaapistaan halpaa tuliviskiä ja kaksi lasia. Ron istui sohvalle ja Draco seurasi esimerkkiä.
”Tuossa”, Ron sanoi ojentaen lasin, jonka kaatoi puolilleen tummaa mallasjuomaa. He humaltuivat enemmän kuin viime kerralla. Draco avautui hallitsemattomasti elämästään ja kauheuksista, joita hän oli käynyt läpi. Ron kuunteli ja lupasi, että pitäisi Dracon salaisuuden itsellään.
”Kukaan läheisistäni ei sentään kuollut”, Draco mutisi pahoillaan. Se sattui Roniin, jonka mieleen nousi erityisesti Fred, mutta myös muitakin, jotka olivat hänelle tärkeitä kuolleita. Draco painautui vasten Ronin rintaa ja jäi nojaamaan siihen viskilasi vaarallisen näköisesti huojuen kädessään. Ron otti lasin laskien sen pöydälle ja samalla luopui omastakin juomastaan. Käden vapauduttua Ron kietoi sen Dracon ympärille ja taputti tätä tuttavallisesti selkään.
”Laitan television päälle”, Ron sanoi, koska ei enää keksinyt sanoja, jotka olisivat voineet lohduttaa Dracoa. Hän halusi myös muuta mietittävää kuin ruumiit, jotka olivat palanneet hänen mieleensä.
”Mikä on televisio?”
”Tuo laatikko. Katso”, Ron sanoi ja painoi kaukosäätimen virtanäppäintä. Sieltä alkoi pyöriä illan elokuva, jota Ron ei tunnistanut. Hän ei ollut nähnyt kovinkaan montaa elokuvaa, eikä seurannut mitään televisiosarjaa. Suurimmaksi osaksi sieltä tulikin visailuja, jotka Ronia eivät kiinnostaneet. Ja mainoksia, niitä Ron suorastaan vihasi.
”Se näyttää kuvia”, Draco sanoi kohottaessaan päätään ihmetyksen vallassa.
”Niin näyttää. Hermione osti sen meille”, Ron sanoi, eikä halunnut ajatella sen enempää entistä tyttöystäväänsä.
”Jästikeksintö”, Draco totesi itsestäänselvyyden, mutta ei kieltäytynyt television katsomisesta. Päinvastoin. Se oli vienyt Dracon huomion lähes kokonaan, mutta edelleen hän makasi aivan kiinni Ronissa, joka ei omaksi yllätyksekseen pannut pahakseen. Läheisyys tuntui hyvältä pitkästä aikaa. Ron vilkaisi ulos ikkunasta ja huomasi, että oli alkanut satamaan lunta. Se muistutti, että jouluun ei ollut enää pitkä aika.
Myöhään illalla Ron sijasi Dracolle pedin sohvalle, johon mies jäi nukkumaan.
~*~
”Aiotko viettää joulun kotona?” Ron kysyi, kun he nauttivat viinan sijasta glögiä. Se oli piristävää vaihtelua, vaikka molemmat potivatkin enemmän tai vähemmän krapulaa.
”En”, Draco vastasi ja nosti glögimukin huulilleen. Häntä ei huvittanut puhua kodista. Ron pysyi vaiti, koska huomasi sen. Hän oli oikeastaan alkanut pitää Dracosta, joka ymmärsi hänen huumoriaan ja ei enää ollut niin kylmäkiskoinen. Dracollakin oli teräviä näpäytyksiä, joille saattoi nauraa ja heitä molempia yhdisti huispaus. Humalapäissään he olivat kumpikin myöntäneet, että eivät olleet niin eteviä kuin kuviteltiin. Draco oli itse kylvänyt sellaista kuvitelmaa ja Ron saanut osakseen, kun Harry oli valinnut hänet joukkueeseen.
”Sinä varmaan vietät”, Draco sanoi laiskasti. Ron mietti hetken aikaa ennen kuin vastasi.
”Joulupäivän. Haluaisitko tulla tänne aatoksi?” Ron ei miettinyt oikeastaan perimmäisiä syitä pyynnölleen. Hän ei kuitenkaan halunnut, että Draco olisi yksin ja pohjimmiltaan hän oli reilu kaveri. Harry ja Ginny viettäisivät jouluaaton kahdestaan ja Ron epäili Billin ja Fleurin tekevän samoin. Hän oli myös kuullut, että George tapaili nykyään Angelinaa, vaikka hän ei käynytkään usein veljensä luona, vaikka hänen olisi pitänyt. Draco ei heti vastannut vaan näytti miettivän vastaustaan pitkään, vaikka ei hänellä muitakaan suunnitelmia ollut.
”Joo”, Draco vastasi lyhyesti, ehkä se oli ihan hyvä ratkaisu.
”Selkääni koskee”, Draco valitti sen jälkeen osittain kivusta ja toisaalta siitä, että ei halunnut vielä jatkaa puheenaiheesta sen enempää. Heillä joulunvietto erosi varmasti paljonkin Weasleyden joulusta, jossa talo oli täynnä vilinää ja melskettä.
”Sohva ei taida olla paras paikka nukkua. Ehkä seuraavalla kerralla nukut sängyssä”, Ron naurahti pahoillaan siitä, että Draco oli joutunut nukkumaan epämukavasti. Hän ei miettinyt sanojaan aivan loppuun asti, kun ne olivat jo lipsahtaneet huulilta. Draco kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Sinun vieressäsi?” Draco täsmensi ja Ron punastui korvia myöten. Hän tiesi näyttävänsä typerältä, mutta yritti työntää sen ajatuksen sivuun.
”No joo, ei kai siitä haittaakaan olisi”, Ron sanoi lopulta, kun Dracon kysyvä katse ei hellittänyt.
”Minulle se käy”, Draco vastasi Ronin yllätykseksi ja ilmapiiri rentoutui takaisin normaaliin. Se oli ollut hassu keskustelu, jos sitä siten saattoi kutsua. Ron tuli kuitenkin siitä hyväntuuliseksi, vaikka ei myöhemmin osannutkaan kertoa miksi. Hän jopa ajatteli, että voisi vihdoin kertoa Harrylle Dracon olevan ihan hyvä tyyppi. Harry kyllä ymmärtäisi, sillä olihan Harry alun perin vakuuttanutkin, että Draco ei ollut läpeensä paha.
~*~
Jouluaatto tuli nopeasti. Lumi ei ollut jäänyt maahan pysyvästi ja se harmitti Ronia. Hän oli tottunut siihen, että perheen kesken saattoi olla lumisotaa vielä vanhemmallakin iällä. Se oli vapauttavaa omalla tavallaan. Hän ei tosin hetkeäkään uskonut, että Draco sellaiseen leikkiin lähtisi, mutta silti. Parhaansa mukaan Ron oli kuitenkin yrittänyt tuoda joulua kotiinsa, vaikka se oli lähinnä kömpelö yritys.
Draco astui sisään tupaan ja näki, että sinne oli ahdettu joulukuusi, joka vei ison tilan huoneesta. Siinä oli siellä täällä koristeita, jotka eivät sopineet yhteen ja huurreloitsu oli saanut ainoastaan neulasten päät valkoisiksi. Draco tuli siitä silti iloiseksi. Hän oli päivällä käynyt kotonaan ja Narcissalle joulu tarkoitti vain lisää surua, kun Lucius ei ollut kotona. Hyvänä poikana Dracon olisi kuulunut olla äitinsä tukena, mutta hän ei ollut tarpeeksi vahva sellaiseen. Oli siinä mukana itsekkyyttäkin, koska hän halusi edes yrittää nauttia joulusta. Ikkunalaudalla oli kynttilöitä.
”Mitä pidät?” Ron kysyi melkein heti, kun Draco oli ripustanut takkinsa naulaan.
”Se on… omalaatuinen”, Draco vastasi, eikä halunnut loukata toista. Kuusesta näki, että Ron oli yrittänyt, vaikka hänen visuaalinen silmänsä tai loitsutaidot eivät olleetkaan parhaimmat kuusen koristeluun.
”Leivoin itseasiassa myös pipareita, mutta ne paloivat. Glögiä minulla kyllä on”, Ron naurahti vaivaantuneesti, kun kertoi leipomuksistaan. Draco naurahti myös, eikä pistänyt asiaa pahakseen.
”Glögi riittää”, Draco sanoi kohteliaasti ja meni pöydän ääreen istumaan, jonne Ron oli laittanut jo kaksi mukia valmiiksi. Kattilassa lämpiävä juoma olisi pian valmista, ainakin Ronin sanojen mukaan. Dracon makuun Ron lämmitti glögin aina liian kuumaksi, mutta toisaalta Ron ei ollutkaan kotitonttu.
Pian he saivat höyryävää juomaa mukeihinsa ja maistoivat niitä varoen. Draco poltti taas kielensä, joka huvitti Ronia. Draco mulkaisi häntä, mutta se nauratti Ronia entisestään. Hän oli oppinut olemaan Dracon seurassa rento johtuen siitä, että he olivat käyneet niin paljon läpi omia elämäntarinoitaan. Kumpikaan ei tiennyt, oliko hyvä asia muistaa se kaikki, mistä he olivat puhuneet.
”Minulla ei ole sinulle joululahjaa”, Ron sanoi, kun ilta alkoi jo hämärtyä. He olivat taas jutelleet niitä näitä. Ron oli kertonut vihdoin aikovansa hakea takaisin töihin. Tällä kertaa hän kysyisi Georgelta, voisiko auttaa pilailupuodissa. Se sopi Ronille, Dracon oli myönnettävä.
”Minulla on sinulle, tavallaan”, Draco sanoi punehtuen kevyesti. Hän oli harkinnut seuraavaa tekoaan pitkään, mutta ei oikein tiennyt, miten toteuttaisi sen. Oli ehkä viisaampaa jättää se ’oikeaan’ hetkeen, mutta Draco tiesi, että sellaisia oli vain saduissa. Jos halusi jotain, sen eteen oli tehtävä jotain. Se Malfoyn perheessä opittiin jo pienenä, sillä Narcissa oli pitänyt siitä huolen.
”Aion antaa sen myöhemmin”, Draco lisäsi, kun Ron näytti yhtä aikaa hölmistyneeltä ja odottavaiselta. Draco toivoi, että he ottaisivat edes yhdet lasilliset sitä halpaa viskiä, jota Ronilla tuntui olevan kaapissa loputtomasti. Se ei ehkä kuitenkaan olisi sopivaa, joten Draco päätti ottaa itseään pian niskasta kiinni.
”Mennään sohvalle. Takapuoleni puutuu näissä penkeissä”, Ron ehdotti, eikä Draco pistänyt vastaan. Kieltämättä Ronin puupenkit eivät olleet mitkään mukavimmat, joissa mielellään istuisi ateriaa pidempään. Draco arveli, että Ron ei syönyt edes niitä ruokapöytänsä ääressä, sillä pöytää oli peittänyt ohut pölykerros, jota Ron ei ollut pyyhkinyt ihan joka kohdasta siivotessaan. He istuutuivat sohvalle ja Ronin käsi lepäsi rennosti Dracon vierellä. Draco kertasi mielessään, mitä aikoi tehdä, mutta päätti muuttaa suunnitelmaa. Hän tarttui Ronin käteen ja odotti reaktiota. Ron näytti yllättyneeltä, mutta virnisti sitten Dracolle vetämättä kättään pois.
Ron aukaisi television, josta alkoi jokin jouluohjelma, jota he eivät katsoneet kovin tarkasti. Heidän kätensä lepäsivät päällekäin ja Dracosta se alkoi tuntua hölmöltä. Hän ei ollut tyyppiä, joka pitelee hempeästi toista kädestä, vaikka aluksi se oli tuntunutkin ihan hyvältä. Malfoy sai mitä halusi, Lucius oli opettanut ja Draco ryhdistäytyi. Ron huomasi kireyden ja jännittyneisyyden, joka Dracon kehoon oli yllättäen ilmestynyt.
Draco tarttui kädellään Ronia leuasta ja käänsi kasvot kohtaamaan omansa. Mies tunsi, miten sydän jyskytti hänen rinnassaan koko ajan vain lujempaa ja hän pelkäsi Ronin jopa kuulevan sen jyskeen, vaikka tuskin se oli mahdollista. Ron näytti epäröivältä, mutta tiesi, mitä oli tulossa. Hän ei siitä huolimatta perääntynyt vaan kohtasi Dracon, joka painoi huulensa vasten hänen huuliaan ja suuteli pehmeästi. Se ei ollut kokeilevainen suudelma vaan rohkea ja tottunut, eikä heistä kummallekaan suuteliminen ollut vierasta. He olivat tehneet niin monet kerrat, mutta tämä oli ensimmäinen kerta miehen kanssa. Tai ainakin oli Ronille, joka ei tiennyt entuudestaan Dracon mieltymyksistä. Se tuntui jatkuvan pienen ikuisuuden, mutta lopulta he erkanivat toisistaan ja ruskeat silmät kohtasivat harmaat. Niissä oli vastauksia vaativa pilke, johon Ron ei osannut vastata. Lopulta se oli Draco, joka rikkoi hiljaisuuden.
”Hyvää joulua. Minä taidan lähteä”, Draco sanoi ja nousi ylös sohvalta. Se oli hieman hajamielinen toivotus, josta paistoi läpi pettymys. Draco ei kuitekaan aikonut jäädä kerjäämään tai selittelemään mitään, koska Ron oli jo aikuinen mies ja varmasti ymmärtäisi toisen tekemän virheen. Ron kuitenkin tarttui Dracoa kädestä ja veti itsensä ylös sohvalta pitäen Dracon paikallaan. Ron otti vuorostaan kiinni Dracon kasvoista, vastasi nyt suudelmaan omalla tavallaan.
”Hyvää joulua, Draco”, Ron toivotti reippaammin. Se oli omituinen hetki, jota kumpikaan ei osannut selittää. Se tuntui kummastakin täysin normaalilta. Kahden ihmisen väliseltä kiintymykseltä, jonka he näyttivät fyysisin tavoin toisilleen.
”Jää yöksi, otetaan viskiä”, Ron ehdotti rikkoen erikoisen tunnelman, jota ei voi sanoin kuvailla. Ronin sanat tuntuivat monesti rentouttavan tilanteita ja veivät pois murheen, joka oli yksi syy siihen, miksi Draco oli ihastunut. Se oli tosin väärä sanavalinta, sillä hän ei ollut tuntenut kertaakaan perhosia vatsan pohjassa tai haaveillut mistään suuremmasta. Hän vain oli alkanut välittää pikkuhiljaa enemmän.
”Hyvä on”, Draco naurahti vastaukseksi ja halasi veljellisesti Ronia taputtaen tämän selkää. Ron vastasi taputtamalla takaisin ja he nauroivat, vaikka eivät keksineet sille oikeastaan mitään syytä. Molempien harteilta oli karissut kiellettyjen tunteiden paino ja he tiesivät olevansa samassa tilanteessa, samoissa ajatuksissa.
Kun lasit kilisevät toisiaan vasten ja he toivottivat hyvää uutta vuotta, he tiesivät viettävänsä tulevan vuoden yhdessä.
