Nimi: Juoppolallit
Kirjoittaja: Minä
Beta: LaLuna
Ikäraja: S
Sana: Ja
Paritus: Lily/Alice
Tyylilaji: Angst, femme, oneshot
Yhteenveto: Silloin hän vihaa itseään ja tekoaan ja sitä, miten kaikki olisivat voineet päättyä hyvin. Nyt he kummatkin vain näkevät toisistaan sen toisen puolen, joka on paha ja upottava, mutta johon haluavat uudestaan vajota.
A/N: Tämmöistä tällä kertaa. Tekstiin eksyi matkalla puhekielisiä reploja ja niitä taitaa olla siellä vielä jotain, vaikka yritinkin ottaa kaikki pois. Olisi kivaa, jos voisitte huomauttaa niitä ja heittää muutakin kommenttia. =D
Kermakaljapullo kolahtaa vasten pöytää. Siitä loiskahtaa vähän pöydälle, kun kantaja istuutuu. Tämä sipaisee hiuksiaan syrjemmälle ja kohottaa pullon huulilleen. Toinen katsoo häntä pää kallellaan ja seuraa, kun kurkku nytkähtää jokaisesta nielaisusta.
"En tiennytkään, että juot", Alice toteaa latteasti.
"Ei tämä ole edes vahvaa aihetta", Lily huomauttaa ja juo taas.
"James ei siitä huolimatta pitäisi", Alice jatkaa.
"Älä aina mieti niin kuin aikuiset. Ei sitä joka hetki jaksa olla vastuullinen."
Alice nyökkää ja ajattelee mielessään, että raja on ylitetty jo. Takaisin ei voi enää kääntyä ja hän tietää, että Lilykin tietää sen, mutta ei halua ottaa sitä vastaan. Hänen sanojensa mukaan hän on liian nuori. Alicesta se on itserakasta.
"Ei olisi sittenkään pitänyt pyytää sinua ulos", Alice katuu.
"Miksei? En minä aina halua olla kotona. James pitää minua ihan avuttomana. Kohta en varmaan saa mennä enää terassillekaan", Lily murahtaa ja hänen silmissään tanssii jotain raivon tapaista.
"Hän haluaa vain pitää huolta."
"Hän haluaa pistää minut häkkiin."
"Älä viitsi, Lily! Te tulette saamaan lapsenkin."
"Jaha, sinä sitten olet mieluummin hänen puolellaan kuin minun", Lily sanoo. Ääni ei ole petetty tai vihaa tihkuva; pikemmin lannistava, joka ei tahdo alistua.
"Enkä ole vaan sinun. Ajattelen tässä nyt sinua ja lapsesi parasta."
"Jos ajattelisit, niin et olisi mennyt silloin pois. Meillä olisi voinut olla joku nuhjuinen kämppä tai jotain, mutta silti olisimme olleet yhdessä. Mutta ei. Sinä petit minut, sinä otit mieluummin Frankin."
Alice hätkähtää toisen murhaava katsetta. Lily ei ole koskaan ennen noin rumasti katsonut häntä. Hän suorastaan vetäytyy kauemmaksi Lilysta niin paljon kuin penkki antaa myöten.
"Me ollaan puhuttu tästä jo ennekin. Luulin sinun tajunneen asian jo silloin."
Lily nauraa ja katkera viha paistaa siitä läpi. Se saa jopa Alicen niskakarvat nousemaan pystyyn.
"Ja paskat. Asialla ei ollut mitään tekemistä minun kanssani tai ymmärtämisen. Sinä olit se, joka makasi ukkojen kanssa. Sinä kieroilit loppuun asti. Etkä edes koskaan kertonut, miten hurmasit Frankin. Huumasitko sinä hänet vai jaoitko raajojasi heti kättelyssä?"
"Nyt riittää!" Alice huutaa. Vuotavassa noidankattilassa olevat asiakkaat hiljenevät ja katseet kääntyvät heihin päin. Ei niitä ole kuin muutama, mutta silti Alicea hävettää jossain takaraivon sopukoissa. Lilyn herättämät muistot ja tunteet puhkeavat pintaan kuin kuplat kiehuvasta kattilasta.
Silloin hän vihaa itseään ja tekoaan ja sitä, miten kaikki olisivat voineet päättyä hyvin. Nyt he kummatkin vain näkevät toisistaan sen toisen puolen, joka on paha ja upottava, mutta johon haluavat uudestaan vajota.
Lily on ristinyt kätensä rinnalleen ja oikea jalka taputtaa rytmiä hämärästi velhoradiosta tulevan musiikin mukaan. Heidän katseet ovat pitkät ja loivat ja kumpikaan ei halua olla se, joka ensimmäisenä luovuttaa. Muut asiakkaat kääntyvät taas oikein päin ja jatkavat siitä mihin ovat jääneet.
Vaikka taistelu on pitkä, niin Alice katkaisee kontaktin ensin. Hän huokaisee ja hieroo kädellään ohimoaan.
"Tämä on ihan tyhmää. Minä en halua istua sinun kanssasi jossain typerässä baarissa riitelemässä jostain asiasta, jolle ei enää mahda mitään."
Lily ei sano mitään.
"Ja silti, jos et ole huomannut, me yhä istutaan tässä yhdessä kaikesta huolimatta, eikä sinun olisi koskaan tarvinnut pitää minuun yhteyttä. Et sinä koskaan päästänyt lopullisesti irti."
Lilyn ilme muuttuu. Ne eivät hohda enää vihaa, vaan niiden tilalle tulee suru ja pettymys, jonkinlainen haikeus.
"Lily", Alice lähes kuiskaa. Tämä ravistaa päätään ja punaiset hiukset laskeutuvat reunustamaan kasvoja. Alahuuli alkaa turvota ja punottaa, kun hampaat painautuvat sitä vasten.
"Ei, älä", Lily sanoo ja hän yrittää pitää äänensä tärisemästä.
"Lily." Nyt äänessä on myötätuntoa.
"Ole kiltti, minä en halua", Lily mumisee lattialle.
"Mitä sinä et halua?" Alice kumartuu lähemmäksi.
"Tällaista. En minä halua lasta Jamesin kanssa, en halua kuulla sinun lohdutustasi tai muistoja ajoista, jolloin meillä oli kaikki hyvin. En halua, että sinä olet Frankin kanssa tai puhumattakaan minun. En halua tuntea sinua enää. Enkä minä edes koskaan tuntenutkaan."
"Sinä siis haluat, että minä menen pois? Lopullisesti?"
Lily nyökkää.
"Niin on parempi. Meille molemmille."
Se on kova lyönti vasten kasvoja. Alice ei oikein ymmärrä, milloin alapuoli on kääntynyt ylöspäin.
"Hyvä on", hän sanoo. Häviön maku on karmaiseva. Se lähes polttelee suuta ja kieli on kuin liimattu kitalakeen.
Hän nousee ja pöytä heilahtaa vähän liiankin rajusti. Lilyn kermakalja kaatuu ja siitä alkaa valumaan lorinana lattialle. Lily ei tee elettäkään nostaakseen sitä pystyyn.
"Ei kai tässä auta muuta kuin sanoa hyvästi."
"Heippa", Lily sanoo.
"Onnellista loppuelämää", Alice toivottaa, mutta ei pysty pitämään katkeruutta poissa äänestään. Hän nostaa hupun päähänsä ja lähtee kohti ulko-ovea. Kun hän avaa sen, Alice kuulee, kuinka tyhjä pullo vierii alas ja särkyy vasten kivilattiaa. Sitten hän häviää sateiseen kesäsäähän.
