Ikäraja: K-11
Genre: Kauhu
Summary:
Kaitlyn oli varma, että koko metsä ja sen puut olivat häntä vastaan, ne halusivat sulkea hänet kuihtuneiden oksiensa syleilyyn ja pitää hänet siellä ikuisesti.Varoitukset: Tarinan genrehän on kauhu, joten en suosittele herkästi säikähtäville. Pieni maininta verestä.
A/N: Yllättävä pakko kirjoittaa kauhua iski, ja tällaista sen tuloksena sitten tuli. Ei kenties voita palkintoa kliseiden rikkomisesta tai omaperäisyyydestä, mutta olen ihan tyytyväinen tähän. Otan innolla vastaan rakentavan kritiikin ja paranteluehdotukset! :3
Eikä kukaan edes kuullut
Kaitlyn juoksi, hän ei kyennyt pysähtymään eikä halunnut pysähtyä, hänen turrat jalkansa tuntuivat kuin raudasta tehdyiltä, eivätkä hänen pelosta laajentuneet silmänsä nähneet muuta kuin loputonta, pimeyden syleilemää metsää.
Se ei tosiaan lopu, hän ajatteli,
se ei lopu koskaan ja minä juoksen täällä ikuisesti.
Hän saattoi kuulla laahaavia, hiljaisia askelia takaansa tai ehkä se oli pelkkä tuuli joka kahisutti lehtiä ihan vain piinatakseen häntä. Kaitlyn oli varma, että koko metsä ja sen puut olivat häntä vastaan, ne halusivat sulkea hänet kuihtuneiden oksiensa syleilyyn ja pitää hänet siellä ikuisesti.
Ikuisesti!Ajatus, niin järjetön kuin se olikin (vaan eikö kaikki ollut järjetöntä sillä hetkellä?), sai hänen sydämensä lyömään entistäkin nopeammin ja hengityksen salpautumaan kurkkuun. Hikisillä käsillään hän työnsi kasvojaan piiskaavia oksia sivuun.
Kaitlynin kunto ei ollut hyvä, eihän urheilu koskaan ollut kuulunut hänen lempiharrastuksiinsa ja hän kirosi omaa laiskuuttaan pysähtyessään haukkomaan uupuneet keuhkonsa täyteen ilmaan. Jokin kumma vaisto yritti houkutella häntä katsomaan taakseen, saattaisihan se olla hänen ainoa tilaisuutensa nähdä kunnolla se mikä häntä vainosi, mutta samalla hän pelkäsi että joutuisi kääntyessään kohtaamaan aivan edessänsä olevat kasvot ja sekoaisi silkasta kauhusta.
Kaitlyn kyyhötti siinä jonkin aikaa, ehkä viisi minuuttia, ehkä puoli tuntia, hieman kumarassa ja polviinsa nojaten, uskaltamatta katsoa minnekään muualle kuin omiin kaltoin kohdeltuihin jalkoihinsa. Muistot lapsuudesta palasivat mieleen: sängyn ulkopuolella pelkkää uhkaavaa pimeyttä, tukahduttavan paksu peitto vedettynä pään päälle ja pienet jalat tiukasti yhdessä sängyllä, ettei mikään vain pääsisi tarttumaan niihin...
Ehkä jos hän nytkin vain käpertyisi maahan, sulkeutuisi itseensä eikä nostaisi katsettaan maasta ennen kuin kuulisi rauhoittavia ihmisääniä, tämä kaikki unohtuisi ja maailma saisi takaisin tasapainonsa, joka tuntui nyt vinksahtaneen täysin paikoiltaan? Ehkä hän ymmärtäisi, ettei mikään vaani pimeydessä hänen takanaan, ettei mikään lähes tarkoituksenomaisen tuntuisesti kahisuttele pensaita ja katko oksia hänen takanaan? Mielikuvitusta, mielikuvitusta kaikki.
Hän ummisti silmänsä hetkeksi mutta räväytti ne nopeasti auki tajutessaan, että se oli typerää ja hänen tehdessään niin
se , mikä lie olikaan, saisi tilaisuuden ilmestyä aivan hänen eteensä... Eikä hän huomaisi mitään. Kaitlyn oli ehtinyt jo rauhoittua hieman, mutta sitten paniikki iski taas ja kouraisi häntä vatsasta kylmillä käsillään, eikä hän voinut vastustaa sitä vaan pyörähti salamannopeasti ympäri varmana siitä, että jokin ojensi juuri sillä hetkellä pitkiä, kuivia sormiaan häntä kohti.
Ei mitään.
Hän huomasi pidätelleensä hengitystään ja puhalsi hitaasti ilmaa ulos, helpotus mutta myös epäluulo päässään velloen.
Minne se oli mennyt? Oliko se hänen takanaan?
Kaitlyn käännähti nopeasti takaisin siihen suuntaan, johon oli ollut menossa, mutta vaikutti yhä olevan turvassa. Häntä ympäröivien, tiheässä kasvavien lehdettömien puiden välistä hän näki vilaukselta tähtien pilkettä, ja kuivat lehdet valittivat kun hän liikahteli epävarmana siitä, mitä tehdä. Kaitlyn alkoi jo epäillä - ja toivoa - että hänen 'seuraajansa' oli vain hänen poikkeuksellisen vilkkaan mielikuvituksensa tuotetta.
Yksi asia oli varma: jos hän selviäisi tästä, hän ei enää koskaan lähtisi koulun retkille, eikä mihinkään metsien lähellekään. Hän muisti selvästi sen hermoja riipivän tunteen, kun hän oli eksynyt muista ja myöhemmin kuullut rasahtelua takanaan olevissa pensaissa ymmärtäen jonkun, tai jonkin, seuraavan häntä.... Ei enää koskaan. Kun hän muisti, missä oli ollut ennen eksymistään, hän rauhoittui hieman, sillä ihmiset varmasti etsivät häntä jo. Olivat varmasti etsineet koko päivän. Sitten epävarmuus tuli takaisin.
He olivat etsineet koko päivän, mutta eivät olleet vieläkään löytäneet häntä.
Kauhistuttavilta tuntuivat sanat iskivät hänen tajuntaansa: metsänpeitto, rinnakkaistodellisuus... Ehkä he eivät löytäisi häntä koskaan.
Hän pudisteli päätään kuin ravistaakseen ajatuksen pois. Etsijöillä oli helikoptereita, vainukoiria ja kenties liikkeentunnistimiakin. Hänet löydettäisiin varmasti. Eikä hän uskonut metsänpeittoon, rinnakkaistodellisuuksiin tai mihinkään muuhunkaan yliluonnolliseen.
Kaitlyn päätti kääntyä takaisin ja yrittää seurata ajan kuluttamaa, lähes kadonnutta polkua jota oli tullut, silloin hän kenties päätyisi takaisin sivistyksen pariin.
Hän kääntyi.
Vain kohdatakseen virnuilevat kasvot, joiden keskeltä täysin valkoiset silmät tuijottivat häntä ja tunteakseen pienen ilmavirran kun pitkät lukinsormet ojentuivat hänen kasvojaan kohti.
Eikä kukaan edes kuullut hänen huutojaan.