Nimi: Halujensa takia heikko
Kirjoittaja: Kuurankukka
Beta: Ren
Tyylilaji: Romance, het, draama, angst, one-shot
Ikäraja: K11, huutakaa heti jos olen väärässä
Vastuuvapaus: Hahmot ja koko Pottermaailma kuuluu Rowlingille, vain tarina on omani enkä hyödy siitä rahallisesti.
Paritus: Remus/Tonks
A/N: Ensimmäinen kirjoittamani ficci Remus/Tonks parituksella, joten antakaa armoa. Osallistuu Musiikkia korville-haasteeseen. Jotta haasteen idea toimisi, kun ficissä lukee Musiikki, avatkaa biisi taustamusiikiksi siihen taustalle. Ja kappalehan on
Apocalyptica - Not Strong Enough, joka kannattaa laittaa jo valmiiksi lataamaan jos on hidas kone.
Halujensa takia heikkoVerenjanoni kasvaa yhtä matkaa kuun nousun kanssa. Siitä tulee maailmani, jonka mukana yritän pyöriä. Aamut ja illat, haluaisin ajan etenevän hitaammin, jotta kaikki pitkittyisi. Epätoivoisesti yritän estellä tulevia keskiyön tunteja, eikä otteeni enää pidä. Paha kuu kasvaa takanani, nielaisee taivaan ja ennen kaikkea minut. Ulkomuotoni, se jonka kaikki tuntevat, kestää, eikä kukaan tarinaan kuulumaton osaa arvata mitään. Ylimääräistä kalpeutta, lommoposkia ja harmaita hiuksia. Severus tietää, mutta hän oli kahlinnut itsensä murhaajiin, pahuuteen. Sirius tiesi, Dumbledorekin, mutta kumpaakaan ei enää ollut.
Sisältä hän oli hylky, jota kuu ohjasi…, ja se ohjasi hänet suoraan verellä siveltyihin kareihin. Vaikka liemimestari on vastenmielinen ja vihattu, hän olisi tarvinnut nyt juuri sen miehen apua. Enemmän kuin oli koskaan kuvitellut tarvitsevansa.
Pieni asunto oli pölystä harmaa, hylätty, päivänvaloton ja kylmä kuin yö huhtikuussa. Siellä asunnossa hän kärsi, makasi sängyn pohjalla ja kuulosteli hiljaisuutta. Tarkentuneilla aisteillaan hän kuuli kaiken, aivan kaiken. Vesihana tipautti satunnaisia pisaroitaan altaaseen, hengitys kulki raskaana ja kuumeisena, samaan aikaan, kun viereisessä asunnossa särjettiin kilpaa yhteisiä lasiastioita. Kipu jyskyi tasaisena ja vaativana jossain otsalohkon takana, pitäen hänet väkisin hereillä. Asentojen jatkuva vaihtelu, tyynyn pöyhintä, korviin vedetty peitto, radiosta leijuva hiljainen sävel, mikään niistä ei tuonut unta. Jos vain olisi voinut nukkua seuraavaan kuukauteen asti, kaikki olisi paremmin.
Ainut hyvitys kuukausittain toistuvassa tapahtumaketjussa oli se, että se olisi kuitenkin ohi - ennen pitkää. Palatakseen yhtä häijynä, väkivaltaisena ja erottavana. Muutokseen oli vain viikko aikaa, voima kuohui kasvaen suonissa. Sitä hillitäkseen hän oli jättänyt päivän lämpimiä aterioita väliin yhä enemmän. Hän halusi sisällään elävän suden olevan niin heikko kuin mahdollista, halusi kokeilla ja näännyttää itsensä ääripisteeseen asti vain nähdäkseen, olisiko siitä mitään apua. Hän jopa haistoi itsessään suden maaläheisen myskin, ja vihasi sitä yli kaiken. Vaikka hän olisi kuluttanut kaikki omistamansa hygieniatuotteet, löyhkä ei häipynyt, vaan pesiytyi kaikkialle.
Sen lisäksi, että susi hänessä vaatii verojaan, pelotteli ja inhotti, myös ikävä oli läsnä. Inhimillinen ikävä toisen ihmisen luokse, se ikävä piteli ja riudutti häntä tiukassa otteessaan. Vain pelkkä muistikuvan vivahde pinkeistä pystyhiuksista sai hänet huokailemaan raskaasti ja puristamaan kättä ohimennen nyrkkiin. Olisi ihan liian helppoa lähteä tästä pienestä ja hämärästä ansasta, toimia, kuten ihminen yleensäkin teki, toimia itsekkäästi. Hän halusi naista, tämä halusi häntä. Sehän oli yksinkertaista ja toimivaa, ehkä kaikkien muiden tapauksessa, mutta ei hänen. Hän ei antaisi periksi vapaaksi pyristelevälle sudelleen, eikä itsekkäälle omistamishalulleen…
Hän oli etsinyt parannusta ”pieneen karvaiseen ongelmaansa” ja oli kohdannut etsiessään ainoastaan epäluuloisuutta, ennakkoluuloista vihaa sekä aivan pienen ripauksen myötätuntoa. Sudenmyrkkyjuoma oli hänen tämän hetkisen elämänpätkänsä ainut löytö, ja senkin Dumbledore oli hänelle ojentanut.
”Remus, olen pahoillani, mutta ihmissutta on mahdotonta parantaa täysin. Tiedät sen itsekin. Parannuskeinoa on etsitty kauan ja hartaasti, ilman kunnon tuloksia. On olemassa vain yksi ainut asia, joka sitä lieventää, muttei kuitenkaan hävitä kokonaan. Olen varma, että kyvykäs liemimestarimme auttaa sinua, kunhan vain pyydät.”
Kalkaros oli suostunut vaadittuun tehtävään pitkin (ja keltaisin) hampain, eikä kokemus ollut kummallekaan mukava. Vain nöyryyttävä, viiltelevä muistutus nuoruudesta, jossa Remus oli ollut hallitsevampi osapuoli, joka joutui nykyisellään turvaamaan heikomman apuun. Kuinka ironista sitten olikaan, että Remus, joka oli nuoruudessaan laittanut niin paljon aikaa opiskeluun, heistä kaikista eniten, ei osannut edes omaa vaivaansa parantaa, eikä saanut itselleen kunnollista työpaikkaa? Vähän liian ironista ja vaikeaa, kun häneltä kysyttiin.
Vuosien varrella hän oli myös imenyt itseensä kaiken tarjolla olevan tiedon ihmissusista, nähnyt paljon vaivaa päästäkseen selville raaemmasta puolestaan. Eikä ollut vielä edes lähellä valmista. Hän ei tuntenut kunnolla omaa itseään, aikomuksiaan ja halujaan, eikä voimiensa ulottuvuuksia. Vielä hän ei ollut onnekseen tappanut ketään, mutta varmasti sekin tapahtuisi joskus. Ehkä ensi kerralla, ei ehkä tämän vuoden tai ensi vuodenkaan aikana, mutta se eli. Verenhimo hänessä iti, susi havitteli itselleen parempaa uhria kuin rampaa hirvasta, se halusi ihmisuhrin. Ja sekös häntä hirvitti, nimenomaan Tonksin puolesta.
On huomattu todeksi se, että kiintynyt, pariutumaton ihmissusi on yksi vaarallisimmista pedoista. Etäisyyksistä huolimatta susi saattaa lähteä etsimään ihmispuolen lemmittyä satojen kilometrienkin päähän. Ihmissudella ei ole kykyä erottaa kiintymyksen kohteesta onko tämä ihminen tai susi, ei ainakaan kuin vasta lähietäisyydeltä. Ja usein siinä tilanteessa on jo aivan liian myöhäistä…Kaikki se oli piikiven kovuista faktaa, ja hän oli takonut päähänsä sen kaiken. Ihan vain, jotta osaisi varautua pahimpaan.
Ihmissuden, pitkä- tai lyhytikäisen, ei myöskään ole suositeltua pariutua, ellei toinen osapuoli ole myös susi. Varsinkaan jälkeläisten hankkinen ei ole kannattavaa, koska perinnöllisyys on paikoin jopa 30 %.Niin, milloinkaan ikinä missään paikassa tai ajassa hän ei laittaisi alulle lasta. Kellekään, edes pahimmalle vihamiehelleen, Remus ei tahtonut omaa kiroustaan siirtää. Saati sitten viattomalle, mahdollisesti omalle lapselleen. Mies oli setvinyt asiat itseään nuoremmalle naiselle useat kerrat. Aivan kuten senkin kuinka köyhä, sopimaton, kelvoton ja ennen kaikkea vaarallinen aviomies hän olisi. Tonks pysyi raivostuttavan itsepäisenä, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan kehotusta jättää hänet yksin. Tavallaan se teki hänet ylpeäksi, mutta vielä enemmän vihaiseksi. Halu ottaa hänet, se todisti varmemmin kuin mikään, ettei nuori nainen kyennyt ymmärtämään häntä. Miten se olisi mahdollista, kun hän ei kyennyt siihen itsekään…
MusiikkiSitä kaikkea laiha mies mietti, hän oli noussut ylös sängystä ravaamaan pientä rinkiä saadakseen jotain muuta mietittävää. Kuin Tonks, kuin yhä korkeammalla pälyävä kuu, kuin sota tai oma surkeus. Katse pysähtyi seinällä repsottavaan maisemakalenteriin, jollain käsittämättömällä tavalla se toi hänen mieleensä kuvan Siriuksesta. Edesmenneen parhaan ystävän kuolinpäivä oli täyttynyt viikko sitten. Hieman liian tuskaisesti hän tajusi, mitä Sirius olisi hänen tilassaan tehnyt. Tämä olisi muistuttanut häntä napakoin sanoin muutamasta asiasta ja todennut, että hän ja Tonks olivat maailman surkein pari. Että Remuksen oli turha ajatella olevansa liian vaarallinen tai vähäpätöinen, koska sitä hän ei ollut. Koska sillä tavoin hän kidutti sekä itseään, Tonksia ja kaikkia muita lähellä olevia.
Oli täysin väärin edes rakastaa sellaista naista kuin Dora. Tämä oli aivan liian hyvä, liian ehjä häntä varta. Liian nuori, liian kokematon, liian hyvä…, kuolemaan jonkun niin saastaisen käsiin kuin hänen. Ollessaan yksin, kuten juuri nytkin, aivan, kuten oli jo kaksi päivää ollut, hän piti ikävää ja kaipasi naisen luokse. Kolme yötä sitten tämä oli maannut hänen vieressään sohvalla, koska Remus ei yksinkertaisesti keksinyt enää mitään, millä tapella vastaan. Kaksi päivää sitten, aamulla, hänen oli ollut pakko turvautua synkimpään osaansa, siihen, joka sai Tonksin polkemaan jalkaa, pidättelemään kyyneliä ja lopulta lähtemään rikkoutunut ovi vääntyneissä saranoissa takanaan parkuen.
Läheisen kirkon kello kumisteli ajakseen yön kolmannen tunnin, kun hän hiipi vessaan. Peilistä katsova oli kalpea, sotkutukkainen, sumeasilmäinen, arvekas hahmo, aivan liian levoton kyetäkseen nukkumaan. Lukemattomat asiat valvottivat häntä, eikä niistä suinkaan pienin ollut lähes pakkomielteinen halu nähdä Dora. Se halu suorastaan tappoi häntä ja kuoletti kyvyn ajatella järkevästi. Pistävä, jäätävänkylmä vesi kasvoilla auttoi hieman. Pärskien mies nosti päänsä altaasta ja jäi nojaamaan yksinkertaiseen marmorialtaaseen. Ravinnon puutteen takia häntä huimasi melko pahasti, silmissä vilisi kirkkaita pilkkuja jopa parin minuutin ajan, kunnes hänen viimein onnistui rahjustaa takaisin sänkyyn. Vielä ennen nukahtamistaan hän katseli liikkuvaa valokuvaa, jossa Tonks istui viime kesän auringossa suihkulähteen reunalla, hymyillen hieman vinoa hymyä suoraan kohti kameraa. Tonksin pitäisi saada rakastaa, mutta ei häntä. Se olisi väärin molempia kohtaan… “Ei vaan oikein”, kuiskutti jokin kiero hänen vasempaan korvaansa.
Minä kyllä pysyn vahvana, ja jätän Doran rauhaan niin että hän tajuaa kuinka väärä valinta olisin hänelle…Aamu oli kalpea, kostea ja se tulvi pikkulintujen laulua. Nainen kietoi haukotellen mintunvärisen aamutakin ylleen, tunki numeroa liian pienet tohvelit paleleviin jalkoihinsa ja käveli katsomaan kuka kaipaisi häntä viisitoista yli seitsemän sunnuntaiaamuna. Uusi, äskeistä itsepäisempi koputus jykevään ulko-oveen.
”Vauhkomieli, sinä tiedät, etten ole tulossa töihin vapaa-…” Tonks tervehti tulijaa, ennen kuin edes katsoi kuka tämä oli, sillä hän oletti tämän automaattisesti olevan Villisilmä. Oven takana seisoikin väsyneen, mutta valppaan näköinen Remus. Miehen näkeminen sai naisen napsauttamaan suunsa tiukasti kiinni. Hätäisesti hän koetti muuttaa hiustensa väriä masentavan harmahtavasta takaisin purukumipallonpinkiksi (koska Remus piti siitä väristä eniten), mutta onnistui lähinnä surkeasti. Molemmat olivat vaiti, Tonks nojasi ovenkarmiin epävarmana ja koetti pysyä pois miehen meripihkasilmistä.
”Anteeksi, että tulen näin aikaisin. Ja olen pahoillani, etten ole Vauhkomieli. Toivoit ilmeisesti hänen tuloaan.” Jokin Remuksen äänensävyssä hätkähdytti häntä, samoin silmien omituinen katse.
”Ei.., ei se mitään. Tuletko sisälle?” Sen sijaan, että olisi vastannut, mies liikahti eteenpäin ja tarttui häntä tiukasti käsistä.
”Halusin vain ilmoittaa, että olen pahoillani. Siitä, että huusin, ja että sain sinut itkemään”, Remus aloitti.
”Remus, en minä kyllä itkenyt”, Dora sanoi tiukasti, ja puristi lämpimiä käsiä omiaan vasten.
”Itkit sinä. Mutta ei sillä ole väliä. Halusin vain kuulla…, että haluaisitko ottaa minut vielä takaisin?” Nainen ei heti vastannut mitään, hän koetti tulkita puhetta ja ilmettä parhaan kykynsä mukaan. Mies todella näytti siltä kuin olisi miettinyt asioita pitkään ja raskaasti, kärsivältä sekä väsyneeltä ja ennen kaikkea siltä kuin olisi halunnut sanoa vielä jotain.
”Totta kai haluan”, eikä hän yhtäkkiä tuntenutkaan oloaan aivan niin väsyneeksi ja vihaiseksi kuin hetki sitten. Suudelma, jonka Remus hänelle seuraavaksi antoi, oli intohimoisempi, omistavampi ja ahneempi kuin koskaan. Ja tavallaan hän piti siitä, se oli uutta, mutta kiinnostavaa. Hetken aikaa miehen silmät olivat pedon omat, suuret ja keltaiset, mutta ne välähtivät aivan yhtä nopeasti takaisin meripihkanvärisiksi…
Annathan anteeksi Dora? Että olen niin heikko, niin itsekäs, kun haluan sinua? En vain voi sydämelleni mitään, se ei malta pysyä poissa luotasi. Mutta älä huoli, kun susi sisälläni on lannistunut, kykenen taas lähtemään pois…
