Otsikko: Yksinäisyyden saa karkoitettua lupauksella
Kirjoittaja: Ana-chan
Fandom: Kuroko no Basket
Ikäraja: S, sanoisin
Genre: Draama (?)
Paritus/Päähenkilöt: Aomine/Kise
Disclaimer: En omista sarjaa tai hahmoa vaikka kuinka haluaisin, lainaan vain vähän ilman mitään korvausta.
A/N: Lopultakin uskallan julkaista täällä jotain ja enkä tietenkään aloita sillä omasta mielestäni parhaalla.
Vaikka kaveri kyllä kehui maasta taivaaseen.Ihan aluksi, tuosta nimestä en tiedä yhtään miten se liittyy koko ficciin – se tuli ensimmäisenä mieleen.
Ensimmäinen ficcini tällä parituksella ja tässä fandomissa, enkä todellakaan tiedä mistä idea tuli tai millainen lopputulos on :D Mutta halusin kirjoittaa jotain tästä parituksesta ja koska Aomine on melko hankala hahmo PoV on Kisen. Ja se tuli muutenkin luonnollisemmin, en tiedä miksi.
******
Yksinäisyyden saa karkoitettua lupauksella
Kise PoV
Olit aina hereillä ennen minua, olit keittänyt kahvia niin että siitä riitti myös minullekin. Sain herätä joka aamu tuntien kahvin tuoksun nenässäni ja tullessani keittiöön pöydällä odotti päivän lehti ja kahvinkeittimessä kahvi. Sinä istuit pöydän ääressä syöden aamupalaasi ja kun huomasit minut, hymyilit sanoen:
”Heräsit siis lopulta, unikeko”. Vaikka kello ei edes ollut paljon, ehkä sinä heräsit liian aikaisin. En ikinä sanonut mitään takaisin, hymyilin vain ja istuin sinua vastapäätä.
Aluksi jäit meille monta kertaa yöksi ja kohta tuntui siltä kuin sinulla olisi ollut kaksi kotia. Joskus kysyin miksi olet niin usein luonani, aluksi kysyit haittaisiko se muka minua. Mutta sitten jatkoit kertoen, että minun luonani on kotoisampaa ja viihtyisämpi olla, sanoit sen vakavana ja saatoin huomata silmissäsi pientä haikeutta.
Lopulta muutin luoksesi, se oli ensimmäisiä kertoja kun näin asuntosi, mutta pidin siitä heti enkä uskonut sinua, kun sanoit sen olevan aivan normaali ja tylsä. Se oli kuitenkin juuri sellainen kuin sinulta odotti, yksinkertaisesti sisustettu.
Nukuin ensimmäisen yöni siinä asunnossa vieressäsi, aivan kuten nykyäänkin. Tosin silloin sänky oli kapeampi ja sinä vedit minut aivan itseesi kiinni.
”Et sinä voi tippua. Mitä jos saisit mustelman ja sinulla olisi kuvaukset?”, niin sinä sanoit ja minua nauratti. Tietenkin sanoit niin, koska tiesit että kärsisit itsekin siitä – valittaisin kuitenkin, kuinka en voi mennä tällaisen jäljen kanssa.
”Aominecchi…”, muistan kun kysyin sinulta syytä siihen hieman surulliseen ilmeeseen joka sinulla joskus oli.
”Mitä nyt?” sinä ihmettelit heti, ilmeisesti ilmeeni ei ollut kovin normaali. Ehkä vähän huolestunut.
”Oletko sinä yksinäinen?”
”En, koska minulla on sinut.” Sinulla meni hetki vastata ja ymmärsin jättää kyselemättä enempää. Et olisi kuitenkaan vastannut mitään.
Kyllä minä tiesin miksi olit yksinäinen. Se johtui koripallosta, jossa sinulla oli lahjoja joita muilla ei ollut. Olit liian hyvä, etkä siksi ikinä jaksanut mennä harjoituksiin ja vain harvoin peleihin – eivätkä joukkuelaisesi tykänneet siitä ollenkaan. Heidän mielestä voisit lopettaa saman tien, kun et kerran osallistunut mihinkään.
Muutamia viikkoja myöhemmin annoit sen minulle, lupauksen jotta et jäisi enää yksin. Muistan kuinka ihmettelin sitä, vaikka olinkin kiitollinen ja onnellinen. Todella onnellinen, sormuskin oli kaunis ja yksinkertainen hopeasormus.
”Mitä, etkö tykkää siitä?” kysyit hieman pettyneenä, kuulin sen äänestäsi vaikka kasvoillasi ei näkynyt mitään. Olin ilmeisesti näyttänyt hölmistyneeltä ja ollut liian pitkään hiljaa.
”Eh, ei, ei. Se on ihana! Kiitos!” halasin sinua ja itkin, ehkä onnesta ja mielessäni lupasin pysyä kanssasi aina. Sinäkin halasit minua ja sanoit:
”Rakastan sua.”
Enkä ole rikkonut lupaustani, sen jälkeen et ole ollut yksinäinen enkä ole nähnyt sitä surullista ilmettä pitkään aikaan. Pelaamme nykyään koripalloa melkein joka päivä, aina kun kerkeämme, sillä samalla kentällä missä tapasimme ensimmäisen kerran.
Ja sinä hymyilet, naurat, nautit siitä vaikka tiedät voittavasi minut. Se hymy on aito hymy, juuri sellainen jonka haluan. Juuri se ilme joka on kaikkein kaunein ja sopii sinulle parhaiten.
”Kise, mennään. Kohta tulee pimeetä!”
