Kirjoittaja: Kharon
Ikäraja: S
Varoitukset: Naukulliset viskiä ja kermalikööriä ja samppanjaa.
Summary: Iivana on tyttö kylmän rajan takaa.
A/N: Blokintappoyritys nro 129348, ja ensimmäinen valmiiksi saatu teksti pitkään aikaan! Innostuin Iivana-nimestä, ja lähdin kieputtelemaan tarinaa tällaisen typykän ympärille. Kuvittelisin tämän sijoittuvan jonnekin 60-70-lukuihin, vaikka en mää ymmärrä tätä tarinaa, päätön ja epälooginen, mutta olkoon ihan rauhassa. 
Tosiaan tahallista tuo, että joka kappale alkaa Iivanalla (repliikkejä lukuunottamatta).
Iivana Ei-Niin-Julma
Iivana on tyttö kylmän rajan takaa. Hän rakastaa hameita, kiiltäviä sukkahousuja (aitoja suomalaisia, kalliita makkarankuoria), sitruunateetä ja majakoita. ”Minä haluaisin asua majakassa”, hän huokaa haaveksien, kuin ei olisi normaalia haluta asua majakassa.
Iivana ei koskaan pyöräile, hänestä se on rumaa, ja hän istuu aina sääret ristissä. Hän hipelöi hameensa helmaa hermostuessaan ja punastuu aina vain korvanpäistään, kasvonsa hän on hukannut niin vahvan puuterin alle. Hänen kynsiensä värit vaihtuvat kahden päivän välein, juuri ennen kuin lakka ehtii rypistyä ja lohkeilla. Kerran minä katson kuinka hän maalaa kyntensä punaiseksi ja puhaltaa ne kuiviksi. Hänen hengityksensä on kitkerää kuin merituuli, sitruunateen makuista, vaikkei hän koskaan anna sitä maistaa.
”Tyst”, Iivana toruu ja puraisee nenänpäätäni käheästi kikattaen. Häntä ei saa koskaan suudella,
ei ennen avioliittoa, vaikka hän aamuöisin kotiin kolistellessaan korjaa huulipunaansa ja kitkuttelee lanteensa irti likaisista pikkuhousuista. Hän on sellainen, syntiä ja silkkiä, rasvaa kielensä kermaliköörillä ja hyräilee lastenohjelmien tarttuvia sävelmiä.
Iivana puhuu kaiken aikaa, ja silloin harvoin kun hän ei puhu, hän laulaa tai kuorsaa epävireisesti. Englantia hän lausuu melkein yhtä huonosti kuin suomea, mutta laulaa silti
you're my little girl, ja pitää yöpöydällään kuvaa Paul McCartneysta. ”Minä menen hänen kanssaan naimisiin ja istun valkoisessa lentokoneessa juomassa samppanjaa kun te, kun te tuhertelette täällä piirustuksianne ja katselette minun kuviani sanomalehdistä!”
Iivana olisi kammottavan kaunis sanomalehtien mustavalkoisilla sivuilla, hillityn hallitun viileä vaalea mutta pelkkä kuori. Kerron hänelle, että elävänä hän on kauniimpi, ja hän nipistää poskeani nauraen. Ei sano kiitosta kuitenkaan. Minä pyydän häntä silloin vaimokseni.
”Kuule, eikö nyt olisi kamalaa mennä minun kanssani naimisiin. Minähän pidän yöpöydälläni Paulin kuvaa ja huokailisin hänen nimeään korvaasi meidän öinämme”, Iivana varoittaa, eikä ole kuulevinaan kun minä sanon ettei se minua vaan haittaisi. Hän laittaa matalakorkoiset nahkakengät jalkaansa ja kipittää tiehensä trenssitakin helmat hulmuten, valkeat letit viipottaen. Minä en kerro, että ajatuskin hänestä ja minusta ja
meidän öistämme vie minut kylmän ja kuuman rajalle, sinne mistä Iivana on kotoisin.
Iivana lopettaa opinnot neljän valvotun yön, sitruunateen sekaan lorautettujen viskinaukullisten ja syksyn voimalla. Hän itkee koko yötä myöten punaiseen puhelimeen, enkä minä erota puheesta kuin
mama ja
njet. Aamulla hän tulee kasvot mustaviiruisina ja sukkahousut makkaralla nilkoissa, ripustautuu suoraan syliini kuin apinanpoikanen emoonsa.
”Anteeksi”, Iivana rytistää haurasta nenäliinaa nyrkissään, ”minä en saisi näin.” Mikä vialla, kysyn ja silitän hänen märkiä kasvojaan. Hän sanoo, ettei hänestä tule Paul McCartneyn vaimoa, ettei hän juokaan samppanjaa tai lennä valkoisessa lentokoneessa tai peilaa kuvaansa sanomalehdistä. ”Minä lähden takaisin Venäjälle”, hän kertoo, ja tyrehdyttää myrskyisän itkunsa nenäliinanpalaseen.
Iivana tekee lähtöä, kun minä valmistun oikeaksi taiteilijaksi kuukauden päästä. Pyydän saada maalata hänen kasvonsa, mutta hän vain hymyilee väsyneesti ja taittelee mekot ja housut eri pinoihin. Seuraavana aamuna löydän roskakatoksesta kaksi paperikassillista täynnä sieviä mekkoja ja hameita, Iivanan tuoksu niihin takertuneena. Miksi sinä heitit kaikki hameesi pois, kysyn melkein vihaisena, koska Iivana rakastaa hameitaan enemmän kuin sitruunateetä ja äiti Venäjää. ”Huomasitko, että majakan valot palavat”, Iivana vastaa ja sulkee huoneensa oven.
Iivanan viimeisenä aamuna hänen huoneestaan astuu surusilmäinen, mustatukkainen poika, jonka terävät nivelet ja kulmat kehystävät kellastuneita tapetteja. Hän näyttää kamalan tutulta, hetken pohdin olenko joskus nähnyt Iivanan valssaamassa hänen kanssaan. ”Minut kutsuttiin armeijaan”, hän viimein sanoo Iivanan käheällä äänellä, ja pyyhkii mustelmaisia silmänalusiaan. Hän suutelee suupieltäni, tuoksuu Iivanalle ilman Iivanan vehnänvaaleita lettejä ja hentoista povea. Minä jään istumaan sohvalle kun hän kantaa nahkalaukut alas ja ajaa kylmän rajansa yli, enkä saa ajatuksiani irti hänen mustikkasilmistään.
Minä pyytäisin häntä vieläkin vaimokseni.
