Ruskapoika, minusta sinä osaat kommentoida hyvin, eikä uusin ollut mitenkään outo. Sinun kommenttejasi on aina niin kiva lueskella
Ja siitä nanosta... Se meni aika vaihtelevasti. Joskus tuli kirjoitettua kaksinkertainen määrä sanoja joskus ei sanaakaan. Pääsin noin puoleenväliin. No, ainakin yritin.
Oli kyllä hauskaa kirjoitella äksystä Selenasta kun tyttö osaa välillä olla aika paha suustaan. Mukavaa, että pidit siitä. En ole aivan täysin varma minkänlainen Sirren ja Harryn kohtauksesta tulee, mutta luultavimmin erilainen kuin kirjassa. Kiitoksia kommentistasi.
A/N: Hyvää joulua kaikille! Osa on ollut jo aika pitkään valmis, mutta ei ole ollut aikaa luvun valmistumisen jälkeen sen tarkistamiseen. Minulla oli kummallinen kirjoitus flow kuukauden alussa jolloin sain kirjoitettua kaksi lukua suunnilleen viikon sisällä o__O Missä se flow oli marraksuussa? Tämä olkoon nyt joululahjani teille lukijoille.
17. PaljastuksiaTuijotin Dracoa tietämättä mitä ajatella. Olihan se hyvä, ettei velka jäänyt loputtomiin hiertämään välejämme (joissa ei muutenkaan ollut kehumista), mutta ilme pojan kasvoilla sai kylmät väreet kiirimään selkäpiissäni. Toivottavasti hän muisti sopimuksen ystävieni loukkaamattomuussuojasta.
”Mennään jonnekin sivummalle”, Draco sanoi joidenkin kuudesluokkalaisten tullessa aulaan juoruten jostakin, joka ei pahemmin minua kiinnostanut. Seurasin luihuista tyhjään luokkahuoneeseen ja suljin oven perässäni. Rautaisen kattokruunun kynttilöihin syttyi liekki oven naksahtaessa kiinni. Tunnelma oli jotenkin synkkä ja painostava. Halusin päästä äkkiä pois siitä ahdistavasta huoneesta.
Draco oli seisonut edessäni selkä minuun päin ja nyt hän kääntyi hitaasti katsomaan minua. Hän ei enää hymyillyt ja hän katsoi minua laskelmoiden, kuin miettien olisiko minusta tulevaan tehtävään.
”Mitä sinä olet oikein keksinyt minun pääni menoksi?” kysyin välinpitämättömänä, vaikka sisäisesti olin malttamattoman utelias.
Draco oli hetken hiljaa ja tarkkaili minua tarkasti, kuin tietäen kuinka paljon halusin tietää tehtävästäni (ja siten kiusaten minua vitkastelullaan). Hän vaikutti hieman epäröivältä ja lopulta hän avasi suunsa. ”Tehtäväsi ei ole kovinkaan hankala tai edes riskialtis.”
”Eikö?” en voinut olla epäilemättä. ”Miksi sinä sitten määräät minut tekemään sen?”
”Sinä olet ainut, joka voisi auttaa minua tässä enkä minä usko, että sinä vapaatahtoisesti suostuisit siihen”, Draco vaikutti olevan hieman harmissaan. Hän olisi varmasti mielellään kiusannut minua jollakin kierolla tehtävällä ja aiheuttanut minulle viikkojen jälki-istunnon.
”Nyt minua alkoi pelottaa”, vastasin hieman hermostuneena enkä enää halunnut kuulla, mitä minun käskettäisiin kohta tekemään.
Dracon toinen suupieli kohosi virnistyksenkaltaiseen hymyyn. ”Eikö rohkelikkojen pitänyt olla pelottomia?”
Jätin kiusoittelun huomiotta ja kysyin uudestaan. ”Mitä minun pitää tehdä?”
Draco halusi ihan tahallaan pitkittää paljastusta, joko kiusatakseen tai sitten hän ei vain halunnut sanoa sitä ääneen. Jälkimmäinen osui aivan napinsilmään.
”Minun äitini kuvittelee, että me olemme ystäviä”, Draco sanoi ja empi jatkaako vai ei.
”Okei”, mietin kovasti miten tuo tieto liittyi mitenkään tähän. ”Miten oikein niin on päässyt käymään?”
Draco meni nyt hyvin hankalaksi. En ollut nähnyt häntä koskaan niin epäröivänä ja vaivaantuneena. ”No, silloin ensimmäisellä luokalla siellä poimittaislinjassa, kun me tavattiin ensimmäisen kerran, äiti oletti heti, että meistä tulisi ystäviä. Ensimmäisessä kirjeessään hän alkoi kysellä mihin tupaan sinut oli lajiteltu ja mitä sinulle kuului ja kaikkea vastaavaa. En ollut oikein varma, oltiinko me tuttavia vai vihollisia, niin minä kirjoitin hänelle takaisin varmuudenvuoksi, mitä hän halusi kuulla. Hän tietenkin oletti siitä, että olimme jotakin ylimpiä ystäviä enkä kehdannut korjata hänen luulojaan. Hän on useasti kysellyt minulta milloin sinä voisit tulla käymään ja nyt hän on kutsunut sinut meille jouluksi.”
Tuijotin Dracoa epäuskoisena ja aivan oikeasti hieman pelokkaana. En voinut olla pelkäämättä pahinta.
”Ei kai tuo vain tarkoita sitä että–”
”–sinun on tultava meille jouluksi?” Draco jatkoi lauseeni loppuun. ”Valitan.”
Auoin suutani järkyttyneenä. En tiennyt mitä sanoa. Tai oikeastaan tiesin, mutta jätin sen suosiolla sanomatta ihan vain minimoidakseni joulun kauheuden. Voi miksi minulle täytyi aina käydä näin? Pitikö minun kestää koko joulu
tuota?
”Etkö sinä vain voisi ilmoittaa äidillesi, että minun pitää mennä orpokotiin jouluksi?” pyysin hämmästyttävän ystävällisesti Dracolta, ja hymyilin tälle aivan yhtä herttaisesti kuten Astoria matami Pomfreylle.
Draco meni aivan kummalliseksi äskeisestä söpöilystäni, jota kaduin heti kuultuani hänen vastauksensa. Hän katsoi minua lähes järkyttyneenä ja tokaisi. ”Ei onnistu. Silloin hän kutsuisi sinut kesällä, enkä minä aio pilata huispauksen MM-kisoja sen takia.”
”Mikset sinä vain voi kertoa, että olemme yhtä läheisiä kuin Lupin ja Kalkaros?” tiuskaisin epätoivoisena kädet heiluen epämääräisesti vierelläni.
”Ei”, Draco tokaisi napakasti. Hänestä näkyi mailien päähän, ettei hän aikonut horjua kannastaan.
Mulkoilin poikaa silmät sirrissä ja huulieni välistä livahti pieni sähisevä ja myrkyllinen käärme. ”Mikset? Pelkäätkö, että äitisi pettyisi sinuun? Älä huoli, se tuskin on ensimmäinen kerta.”
Dracon silmissä välähti. Hän katsoi minua silmät kylmempinä kuin jää ja pystyin hyvin kuvittelemaan hänen kielensä kaksihaaraisena, kun hän sihisi minulle. ”Sulje suusi, Musta. Sinä et tiedä äidistäni yhtikäs mitään. Sinä olet minulle velkaa ja tämä on ainoa keino maksaa se.”
”Mitä jos minä en suostu?” nostin leukaani uhmakkaana ylemmäs ja silmäilin luihuista nenänvartta pitkin.
Draco hymyili minulle häijysti. ”Voi, kyllä sinä suostut”, hän sanoi silkinpehmeästi. ”Et kai halua koko koulun tietävän jo ennen aamiaista keitä vanhempasi ovat?”
…?!Dracoa alkoi naurattaa kasvoilleni levinnyt järkyttynyt ilme. Tuijotin häntä suu auki silmiäkään räpäyttämättä. Poika virnisti ja kertoi hykerrellen. ”Et kai vain luullut, että en varmista lupauksesi pitävyyttä jollakin tavalla? En minä ole tyhmä, Musta.”
”Mutta – miten sinä – kuinka…?” änkytin häkeltyneenä.
”Kummallista mutta tällä kertaa minun ei tarvinnut alistua lainkaan kieroiluun. Tieto aivan kuin käveli itsekseen syliini”, Dracon ilme muuttui entistäkin itseriittoisemmaksi. ”Patil ja Brown sattuivat kerran puhumaan asiasta väärässä paikassa väärään aikaan. Kannattaisi valita paremmin keille kertoa tuollaisia salaisuuksia, ihan pikku vinkkinä vaan.”
”Mutta eihän Lavenderin ja Parvatin pitänyt…” hiljenin yhtäkkiä muistettuani jotakin.
Kolmessa luudanvartta – siellähän kumpainenkin rohkelikkotyttö oli istunut aivan kuuloetäisyydellä minusta ja Susanista. Olin aivan varma, että he olivat kuulleet keskustelumme. Meinasin kirota ääneen ärtymyksestä, mutta onnistuin tukkimaan suuni ajoissa.
Dracon ilkeä hymy leveni ja hän lähti ohittamaan minua. Pysäytin hänet melkein kuiskaten. ”Mitä jos en välitä, vaikka kaikki saisivat tietää vanhemmistani?”
Tällä kertaa Draco ei vaivautunut kääntymään. Hän vain totesi tyynesti. ”Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko tottelet minua mukisematta tai kärsit ensin ja sitten tottelet.”
Vaaleahiuksinen avasi oven ja harppoi nopeasti pois paikalta.
Jouluni oli pilattu täydellisesti.
***
Joulu alkoi lähestyä uhkaavasti. Olin käynyt muutaman päivän jälkeen liemientunnin lopuksi sanomassa Dracolle suostuvani hänen ehdotukseen. Draco oli nyökännyt lyhyesti (ja tietäväisesti) ja mennyt muiden luihuisten perään. Nyt se siis oli sovittu. Olin menossa Malfoylle jouluksi. Kuinka kummalliselta se kuulostikaan.
Olin sepittänyt ystävilleni tarinan siitä kuinka minut oli vaadittu jouluksi orpokotiin. Olin esittänyt osani loistavasti (sillä olin aivan oikeasti hyvin kiukkuinen jouluni ohjelmiston muutoksesta) eikä edes Hermione osannut epäillä mitään. Me kaikki marmatimme yhdessä kuinka epäreilua se oli ja söimme suklaasammakoita päälle.
Olin jättänyt suojelius-loitsun (Hermione kertoi loitsusta – kuten arvata saattoi) opiskelusuunnittelut sikseen. Lupin oli luvannut aloittaa opetuksen Harrylle vasta joulun jälkeen ja ajattelin pyytää Lupinilta samaa vähän lähempänä tuota ajankohtaa.
Ei minun loppuvuoteni kuitenkaan aivan täysin ollut yhtä suurta ongelmaa. Nimittäin muutama viikonloppu ennen joulua sain ratkaisun yhteen pitkään minua vaivanneeseen ongelmaan. Hermione onnistui viimeinkin hyvittämään inhan paljastuksensa painajaisistani.
”Selena”, Hermione oli tullut vierelleni sängylleni makuusalissa. Olimme aivan kahdestaan huoneessa Lavenderin ja Parvatin ollessa jossakin muualla. ”Muistatko sen kun joskus viikkoja sitten kerroin tietäväni niistä painajaisistasi?”
Olin heti aikeissa puolustautua jotenkin, mutta Hermione keskeytti sen kiirehtimällä sanomaan. ”En minä yritä painostaa sinua puhumaan siitä, vaikka kyllä minä mielelläni siitä keskustelisin”, tyttö katsoi minua merkitsevästi ennen kuin jatkoi. ”Kävin äsken matami Pomfreyn luona ja hän suositteli tätä”, Hermione näytti minulle suuren lasisen pullon, joka näytti olevan täynnä jotakin maidon kaltaista juomaa.
”Mitä tuo on?”
”Ihan tavallista nukkujuomaa. Juo vain tätä ennen nukkumaanmenoa ja nukut kuin tukki, kunnes heräät aamulla”, Hermione sanoi ja ojensi liemen minulle.
Tuijotin pulloa helpottuneena hymyn levitessä kasvoilleni. ”Kiitos ihan hirveästi”, sanoin vilpittömästi kiitollisena. Olisin varmasti halannut ystävääni, jos se olisi kuulunut tapoihini edes pikkiriikkisen verran enemmän. ”Et arvaakaan kuinka paljon tästä on hyötyä.”
Hermione naurahti. ”Voi kuule, kyllä tuo helpottaa myös kaikkia jotka ovat sinun kanssasi jossakin määrin tekemissä.”
Läimäisin häntä leikkisästi käsivarteen ja tuhahdin. ”Älä sinä siinä soita suutasi.”
Hermione nauroi ja välimme olivat taas aivan kunnossa. Enkä minä enää sen jälkeen kärsinyt painajaisista.
Oli se kyllä kumma kuinka paljon muutama tunti lisää uniaikaa vaikutti. Aloin olla entistä pirteämpi ja nauroin makeammin kaksosten vitseille. Koulukin alkoi sujua mukavammin eikä Dracon ihastuttava jouluyllätyskään enää tuntunut kuin pieneltä (ja äänekkäästi surisevalta) kärpäseltä korvanjuuressa. Mielialaani nostatti myös oleskeluhuoneessa komeileva ilmoitus jossa julistettiin seuraava lauantai Tylyaho-päiväksi.
***
”Moikka, Harry!” toivotin apealle pojalle, joka oli tullut saattamaan minut, Hermionen ja Ronin Tylyahoon – niin pitkälle kuin vain kykeni.
”Nähdään pian”, Ron taputti parasta ystäväänsä olalle osanottavana.
”Me ostetaan sinulle paljon suklaasammakoita”, Hermione yritti piristää.
”Joo, nähdään”, Harry yritti hymyillä. ”Taidan tehdä vaikkapa läksyjä pois alta.”
Hymyilin rohkelikolle surumielisenä ja menin Voron tarkkailevan nokan eteen. Hän kirjasi nimeni listaan ja tökki minua jollakin kepukalla, joka paljasti kannoinko jotakin luvatonta (kuten Sirius Mustaa) takataskussani.
Astuttuani ulos huomasin suurien lumihiutaleiden leijailevan hiljalleen maata kohti. Oli tosiaan tulossa joulu. Ron tuli pian perässäni ulos ja odotimme hetken Hermione ennen kuin lähdimme talsimaan lumihankeen painautunutta polkua pitkin kohti piskuista kylää koulumme liepeillä.
Päästyämme Tylyahoon päädyimme kinastelemaan minne menisimme ensimmäisenä. Minä olin vahvasti Sekon kannalla sillä siellä oli hauskaa, vaikkei ollutkaan varaa ostaa mitään. Hermione halusi tietenkin käydä kirjaostoksilla ja Ronia kiinnosti eniten Hunajaherttua karkkeineen. Ron onnistui väittelemään oman kauppansa ensimmäiseksi käynti kohteeksi (”Psst, Selena”, hän oli kuiskinut korvaani Hermionen selän takana. ”Voin ostaa sinulle jotakin Hunajaherttuasta.”). Astuimme sisälle värikkääseen karkkeja pursuavaan puotiin.
Hermione kävi ensiksi hakemassa erikoistehostekarkkiosastolta hammasvälilankaminttua joululahjaksi vanhemmilleen. Sillä aikaa minä ja Ron tutkimme osaston muuta karkkivalikoimaa. Karkit vaikuttivat ennemminkin pilailuvälineiltä kuin mukavilta pikku naposteltavilta, joten päätin pistää Ronin ostamaan minulle sitä samaa suklaata jota Sirius oli minulle tarjonnut. Sen nimi oli
Mary-mummun maistuva sukulaati ja käärepaperissa komeili valkeanpermanentin omistava pullea nainen. Ron katsoi levyä nenäänsä nyrpistäen, mutta osti sen kuitenkin minulle mukisematta.
Sen jälkeen aloimme metsästää joululahjoja ja tietenkin pieniä tuliaisia Harrylle, sillä poika oli minuakin pahempi murjottaja. En kyllä halua tietää millainen hän on kun murrosikä iskee häneen. Päädyimme nurkkaan jonne oli kasattu mitä eriskummallisimpia karkkeja. Kuka tolvana haluaisi syödä rään makuisia konvehteja?
”Katsokaa! Tässä on jotakin verenmakuisia tikkareita”, pitelin kädessäni lautasta jolle oli aseteltu verenpunaisia tikkukaramelleja.
”Yök, ei, ei Harry noita halua, ne on kai tarkoitettu vampyyreille”, Hermione sanoi ja sain osakseni toisen nenännyrpistyksen sille päivälle.
”En minä näitä Harrylle ajatellut”, sanoin silmiäni pyöräyttäen.
”Miten olisi nämä?” Ron osoitti jotakin purnukkaa, joka oli täynnä epämääräisen näköisiä ruskehtavia karkkeja. Pukin kyljessä luki ”Torakkaterttuja”.
”Ei missään nimessä”, kuului takaamme ääni, joka sai meidät kaikki säpsähtämään. Käännyimme kaikki ympäri kannoillamme. Takanamme seisoi leveästi virnuileva Harry.
”Harry!” Hermione kiljahti ja vaikeni heti tajuttuaan Harryn olevan luvattomasti Tylyahossa. ”Mitä sinä täällä teet? Kuinka – miten –”
”Vau!” Ron katsoi Harrya ihaillen. ”Sinä olet oppinut ilmiintymään!”
”En tietenkään ole!” Harry kielsi heti päätään pudistellen.
Harry madalsi ääntään ja aloitti kertomuksen siitä kuinka Weasleyn kaksoset olivat antaneet hänelle jonkin kartan nimeltään Kelmien kartta. Siinä näkyi koko Tylypahka – salakäytävineen – eikä se jättänyt ihmisiäkään huomiotta. Kaksoset olivat neuvoneet hänelle salakäytävän jota pitkin Harry oli tullut Hunajaherttuaan. Heti tämän kuultuaan Hermione oli sitä mieltä, että Harryn pitäisi luovuttaa Kelmien kartta opettajalle, mutta me kaikki muut olimme jyrkästi sitä vastaan. Onnistuimme käännyttämään Hermionen mielipiteen ja kartta pysyisi vielä ainakin hetken Harrylla.
Lähdimme kaupasta ulos ostoksien maksun jälkeen. Ron marisi vielä hetken siitä kuinka epäreilua oli se, että Fred ja George olivat antaneet kartan Harrylle eikä hänelle (”Minähän olen heidän veljensä!”). Tarvoimme kokoaika kasvavassa lumihangessa eteenpäin. Mietimme mihin seuraavaksi menisimme eikä ketään enää jostakin syystä kiinnostanut mennä Sekon pilapuotiin, joka oli aivan toisella puolella kylää tai vilpoiseen kirjakauppaan toisessa päässä katua. Taas kerran Ronin ehdotus oli parhain ja me tallustelimme kohti Kolmeen luudanvartta.
Majatalon ikkunat loistivat valoisina ja kutsuvina talvipakkasessa. Harry viiletti ensimmäisenä ovelle, kun minä jäin viimeisenä kurkistelemaan ikkunasta sisälle. Huomioni vei kuitenkin lasiin kiinnitetty juliste. Siinä irvisteli kolkkokasvoinen setäni kalistellen ketjujaan. Kuva näytti mielestäni enneminkin koomiselta kuin pelottavan murhaajan pidätysmääräykseltä.
Silloin minun iski kova halu mennä tapaamaan Siriusta. Se tunne tuli aivan tyhjästä ja se vain vahvistui joka hetkellä kun kuvaa tuijotin. Vilkaisin ikkunasta sisälle ja huomasin Harryn jo olevan sisällä kopistelemassa kenkiään lumesta. Kolmessa luudanvarressa oli hyvin lämpöisen- ja jouluisennäköistä, mutta silti mieleni teki enemmän mennä Siriuksen luo vetoiseen hylättyyn asuntoon. Ajatukseni olivat aivan huurussa enkä ajatellut yhtään sitä, että Sirius olisi luultavimmin nyt jo vaihtanut asuintaloaan. Kävelin kuin unessa Hermionen luokse, joka oli jäänyt hieman kauemmas odottelemaan minua.
”Minä muistinkin, että olin luvannut mennä Sekoon”, sanoin pörröpäiselle tytölle.
”Me voidaan tulla mukaan”, Hermione tarjoutui.
”Ei tarvitse. Mene vain juomaan kermakaljaa muiden kanssa. Kyllä minä pärjään”, huikkasin ja lähdin talsimaan lumisateeseen. Hermione jäi taakseni tuijottamaan minua kummastuneena lumihiutaleiden laskeutuessa hänen punaiselle pipolleen.
***
Vasta kun olin kaukana Kolmesta luudanvarresta ja sen lämmittävistä kermakaljoista, tajusin kuinka tuhoon tuomittu pikku päähänpistoni oli. En tuntenut Tylyahoa tarpeeksi, että olisin osannut mennä takaisin samalle tönölle, missä Sirius oli viimeksi majaillut. Kadut näyttivät muutenkin aivan erilaisilta lumipeitteisinä hämärässä.
Tiputin Hunajaherttuan paperipussin lumelle ja istuuduin jäiselle rappuselle sen vierelle. Tuijotin masentuneena tylypahkalaisten porukkaa, joka tuli ulos pienestä putiikista kassit joululahjoja täynnä.
”Katso, Vicky”, yksi tytöistä hihkui osoitellen hankea. ”Onkohan Bess karannut vanhemmiltasi?”
”Pöh, tuskinpa. Bessiä laiskempaa hurttaa ei tällä planeetalla varmankaan ole. Sitä ei saa ulos edes syöteillä”, Vickyksi kutsuttu sanoi ja vilkaisi ystävänsä osoittamaa kohtaa. ”Sitä paitsi, Bessin tassut eivät ole aivan noin isot, vaikka pulska se onkin.”
Tytöt katosivat pian viereiseen kaapukauppaan. Jäin siihen pohtimaan kuinka joku on voinut päästää oman koiransa sellaiseen kuntoon. Jos minulla olisi lemmikki niin–
Hetkinen. Nappasin kassini ja kiiruhdin tyttöjen osoittamalle paikalle. Maassa tosiaan oli koiran jalanjälkiä. Vieläpä tosi suuren koiran. Aivan kuten yhden tuntemani koiran – tai siis animaagin. Kasvoilleni nousi hymy ja lähdin seuraamaan tassujen painautumia. Ne vaikuttivat melko tuoreilta, sillä ne näkyivät selvästi lumesta eivätkä taivaalta tippuvat hiutaleet olleet vielä niitä peittäneet.
Tassunjäljet johdattivat minut Tylyahon syrjäiselle puolelle aivan toiseen suuntaan, missä edellinen majapaikka oli sijainnut. Tiiveimmin asutettu osa kylästä alkoi jäädä taakse ja mökit olivat rakennettu entistä kauemmas toisistaan, ja yhä useampi niistä näytti siltä kuin niihin ei ollut astunut kukaan vuosiin. Toivoin kovasti, että jäljet kuuluivat tosiaan Siriukselle, sillä en ollut varma rohkenisinko palata ihan heti takaisin. En uskaltanut ajatella miten minun kävisi, jos jäljet peittyisivät lumisateeseen. En ollut enää lainkaan varma missä suunnassa Tylypahka sijaitsi.
Jalanjäljet johtivat yhden kartanon pihalle ja ne kiersivät talon taakse. Kiihdytin kävelyni juoksuun ja huomasin pian olevani talon takaovella. Koiran tassunjäljet olivat muuttuneet aikuisen miehen kengänpohjan painaumiksi. Olin tullut oikeaan osoitteeseen.
Hengitin syvään ja koputin oveen. Oli aivan hiljaista. Tiesin, että Sirius ei ikinä tulisi avaamaan ovea, vaikka jyskyttäisin sitä kuinka kauan. Hän ei ollut tyhmä ja sen takia häntä ei ollutkaan löydetty, vaikka ministeriö etsikin häntä kaikin voimin.
”Haloo?” huhuilin. ”Minä täällä, Selena.”
”Milloin me tapasimme ensimmäisen kerran sitten Tylypahkaan pääsysi?” kuului käheä ääni sisältä. Tiesin, että kähisijä oli Sirius, vaikka häneltä tämä ei ollenkaan kuulostanut.
Mietin hetken. Olin vähällä sanoa halloweenina Tylyahossa, mutta onneksi muistin aikaisemman tapaamisemme. ”Kesälomalla siellä Lontoon syrjäkujalla.”
Kuului hirveä raksahdus ja kitinää, kun ovia avattiin ja työnnettiin auki. Näin toisen Siriuksen tummanharmaista silmistä kurkistavan pienestä raosta.
”Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi varautuneena silmäillen kuokkavieraiden varalta – no, olinhan minä itsekin kuokkavieras.
”Minähän lupasin tulla käymään uudestaan”, vastasin iloisesti hymyillen. ”Toin myös suklaata”, lisäsin nostaen paperikassia.
Siriuksen silmän ympärille ilmestyi pieniä naururyppyjä ennen kuin hän työnsi ovea hieman enemmän auki. Pujahdin sisälle taloon ja Sirius lukitsi oven kiireesti usealla eri loitsulla.
”Mistä sinä tuon sait?” kysyin nyökäten päätäni sauvaa kohti.
”Löysin yhden talon ullakolta”, Sirius mutisi ja sai suojataiat valmiiksi. ”Noin, ja nyt sinä saat selittää kuinka sinä oikein löysit minut.”
Kerroin sedälleni jalanjäljistä samalla kun riisuin ylimääräiset viitat ja huivit pois. Hänen otsallaan näkyi muutama huolestunut ryppy. Kun minä löysin hänet niin helposti, niin kuinka helppoa se olisi ministeriön auroreille?
”Kiitos tiedosta”, Sirius sanoi johdattaessaan minut syvemmälle taloon. ”Osaan olla ensikerralla varovaisempi.”
”Mutta eiväthän he tiedä ministeriössä sinun olevan animaagi.”
”Eivät vielä, mutta se on vain ajan kysymys”, Sirius kertoi huolestuneena.
”Miten niin?”
”Yksi kouluaikainen ystävä varmasti kertoo. Hän ajattelee, että olen nykyään kuolonsyöjä”, Sirius näytti surulliselta sanoessaan tämän. Varmasti itsekin olisin samassa tilanteessa. Tuntuisi hirveältä, jos vaikka Harry ajattelisivat minun olevan kuolonsyöjä.
”Ai, Remus Lupinko?” arvasin.
Sirius kääntyi katsomaan minua silmät selällään. ”Kuinka sinä…?”
”Lupin on nykyään pimeydenvoimilta suojautumisen opettaja Tylypahkassa. Hän kertoi minulle äidistä.”
Sirius vaikutti pöllämystyneeltä vielä lysähtäessään sohvalle. Olimme tulleet suureen ja koristeellisesti sisutettuun olohuoneeseen. Huoneessa ei ollut pölynhiventäkään ja kristallikruunu säihkyi putipuhtaana katossa. Tuo kaikki oli varmasti jonkin loitsun ansiota sillä en uskonut, että Sirius olisi huvittanut itseään siivouksella. Menin istumaan tummanvihreälle nojatuolille mietiskellen. Tältä varmasti Dracon kotonakin näyttäisi.
”Mikä paikka tämä on?”
”Mustien kartano. En ole aivan varma kenen omistuksessa tämä on. Mustilla on niin paljon rakennuksia ympäri Britanniaa. Tämä on luultavasti Bellatrix-serkkuni. Hän on Azkabanissa joten älä huoli, tänne on tuskin tulossa ketään”, Sirius katsoi seinällä olevia tauluja ja valokuvia inhoten. Hän tosiaan inhosi sukuaan. ”Jos tämä ei olisi niin hyvä piilopaikka, niin en olisi tullut tänne mistään hinnasta.”
Siinä missä Sirius olisi halunnut vältellä taloa, niin minä tunsin oloni samanlaiseksi kuin Hermione kirjastossa. Menin katsomaan seinillä olevia muotokuvia ja takan reunuksella jököttäviä valokuvia. Nimet olivat minulle suurimmaksi osaksi aivan tuntemattomia muotokuvien kehyksissä. Yksi kuitenkin pisti silmään.
”Hei! Tässä on joku Selene”, osoitin yhtä hyvin vanhannäköistä maalausta. ”Hänellä on – tai oli – aika samanlainen nimi kuin minulla.”
Sirius nousi ylös sohvalta ja tuli katsomaan osoittamaani taulua. ”Hänen mukaansa äitisi sinut nimesikin.”
”Oikeasti?” olin innostunut niinkin pienestä tiedosta. ”Miksi juuri hänen?”
Siriusta alkoi hymyilyttää innostuneisuuteni. ”Selene oli yksi aikansa kuuluisimmista ja taitavimmista noidista. Hän oli kiinnostunut politiikasta ja hän oli ensimmäinen nainen velhojen neuvostossa. Selene ajoi läpi monia uudistuksia kuten sen, että jästien tappaminen oli yhtäläinen rikos kuin velhonkin murha. Hän oli merkittävä noita ja yksi harvoista Mustista joita minä todella ihailen. Valitettavasti loput suvustani on hieman erimieltä asiasta. Tämä on varmaankin tässä vain, koska hän teki niin pitkän ja menestyksekkään uran ministeriössä”, Siriuksen huulet kaartuivat hymyyn. Huomasin kuinka paljon helpommaksi tuollainen yksinkertainen ele oli hänelle tullut. ”Olen iloinen, että Katherine nimesi sinut hänen mukaansa.”
Käänsin katseeni takaisin maalaukseen. Selene oli jollakin tavalla erilainen kuin muiden maalauksien noidat ja velhot. Vaikka hän näytti hyvin samanlaiselta ulkonäöllisesti: kiiltävät mustat hiukset, kalpea iho, aristokraattiset piirteet ja ylpeä hymy, hänessä oli kuitenkin jotakin lempeämpää ja älykkäämpää. Naiset muotokuvissa näyttivät yleisesti vain vaimoilta jotka vain myötäilivät miehiään (lukuun ottamatta erästä Walburga Mustaa, joka varmasti pisti miehensä pomppimaan oman pillinsä mukaan). Selene näytti ihan sellaiselta naiselta, joka olisi pystynyt olemaan jopa taikaministeri.
Tassuttelin takanreunukselle toivoen löytäväni sieltä etsimäni. Minun ei tarvinnut pitkään etsiä, kunnes toiveeni toteutui. Tartuin yhteen kehystettyyn kuvaan ja katsoin sitä lähempää. Kuvassa oli kaksi poikaa, nuorempi istui mustalla koristeellisella tuolilla vanhemman seistessä tämän takana. Tuolissa istuva oli isäni, Regulus Musta. Hän katsoi minua vakavana ja hänen katseestaan näki, ettei hän ollut mitenkään tyhmä, vaikka hän oli hädin tuskin Tylypahkassa. Sirius seisoi veljensä takan kädet tuolin selkänojassa leväten. Toisin kuin isälläni, hänen huulillaan kareili häivähdys hymystä ja hänen silmänsä tuikkivat ilkikurisina. He olivat uskomattoman erilaisia, vaikka heidät oli hankala erottaa kasvojenpiirteistä toisistaan. Isäni näytti niin synkältä, kun taas Sirius vaikutti hyvin valoisalta ja iloiselta.
”Miksi hänen oli täytynyt tehdä se? Mikä voisi muka olla niin tärkeää?” kysyin hiljaa tuijottaen kuvaa herkeämättä. Räpyttelin silmiäni pitääkseni kaiken epäsopivan poissa niistä.
Sirius ymmärsi heti, mitä minä tarkoitin. ”En tiedä, mutta uskon – uskon, että se oli jotakin todella tärkeää. Hän melkein itki anellessaan minut huolehtimaan sinusta ja Katherinesta eikä se tosiaan ollut hänen tapaistaan. Regulus tuskin itki edes vauvana”, Sirius laski kätensä harteilleni ja puhui ääni karheana.
”Eikö hän voinut siirtää tehtävää jollekin muulle tai edes odottaa syntymääni?” ääneni tärisi hienoisesti pienoisesta suuttumuksesta, että surusta. ”Välittikö hän edes meistä?” kuiskasin niin hiljaa kuin kykenin.
”Kyllä hän teistä välitti”, Sirius sanoi vakavana ja hyvin varmana. ”Jos ei, hän olisi tuskin tullut pyytämään apua minulta. Hän ei ollut sellainen ihminen, joka olisi vain huvikseen melkeinpä nolannut itsensä – tai tapattanut. Hän halusi tehdä kaiken itse eikä hän luottanut moneenkaan, ja jos hän piti jotakin omana tehtävänään, niin ei hän olisi kehdannut sitä antaa toiselle. Hän oli ylpeä ihminen ennen kaikkea.”
Olin nostanut katseeni Siriukseen ja kuuntelin hänen kertomuksiaan isästäni kiinnostuneena ja painoin kaiken tarkasti mieleeni. ”Miksei hän olisi pyytänyt apua sinulta? Tehän olitte veljiä.”
Sirius naurahti kuivakasti ja kertoi katkerana. ”Meidän välimme eivät olleet ollenkaan hyvät, eivät sen jälkeen kun minut lajiteltiin Rohkelikkoon. Regulus ihaili suuresti Mustien sukua ja heidän aatteitaan. Hänestä tuli vieläpä kuolonsyöjä ja silloin välimme katkesivat lopullisesti. Tai niin minä ainakin luulin. Regulus tuli yllättäen kotiini ja minä luulin aluksi hänen olevan Voldemortin asioilla, mutta arvelin aivan väärin. Hän pyysi minun huolehtivan teistä, jos hänelle kävisi jotakin. Aluksi en suostunut, mutta hän onnistui suostuttelemaan minut lupaamaan. Ja sen lupauksen minä pidinkin – niin pitkään kuin kykenin”, Sirius hymyili surumielisesti ja silitti minun sulaneen lumen kostuttamia hiuksiani (joka meinasi sitä, että hiukseni olivat entistäkin kiharammat). ”Sinä näytät kyllä todella paljon isältäsi”, hän totesi niin hiljaa, että en ollut aivan varma, oliko hän edes sanonut mitään.
Katsahdin valokuvaa uudestaan ja kysyin. ”Saanko pitää tämän?”
”Ota ihan vapaasti, vaikkei minulla oikeastaan ole valtuuksia antaa sitä, mutta tuskinpa rakas Bellaseni tulee vaatimaan sitä takaisin”, Sirius sanoi hyväntuulisena. ”Muuten, sanoitko sinä, että sinulla oli suklaata?”
Naurahdin huvittuneena ja kiiruhdin takaisin nojatuolille. Nostin lattialta paperipussin ja otin sieltä suklaalevyn. Puolitin sen kahteen osaan ja annoin toisen Siriukselle.
”Nyt on minun vuoroni tarjota suklaa”, sanoin ja kasvoilleni kohosi hymy muistellessani viime tapaamiseni ajatuksia ”… kuin olisimme joka lauantai kokoontuneet syömään suklaata johonkin autioon hökkeliin”. Ehkä siitä oli oikeasti tulossa tapa.
Kolmannen tai neljännen suklaapalan jälkeen mieleeni putkahti kysymys, johon minun olisi kuulunut saada vastaus jo aika päiviä sitten. ”Miksi sinä murtauduit Tylypahkaan silloin halloweenina?” katsoin kummisetääni syyttävänä.
Sirius mutusteli juuri suuhunsa pistämänsä suklaan loppuun näyttäen hieman nolostuneelta. Hän vastasi anteeksipyytäen. ”No katsos, siinä kävi niin, että minä satuin saamaan mahtavan idean – tai ainakin silloin se oli mahtava. Tajusin, että kaikki olivat pitojen aikana suuressa salissa ja Peter oli aivan ypöyksin Rohkelikkotornissa…” Sirius alkoi häpeillä entistä enemmän. ”Tiedäthän sen kuinka pitkään olen kantanut kaunaa hänelle, ja kuinka pitkään vihani on ollut tukahdutettuna sisälleni. Silloin minä en pystynyt enää hillitsemään itseäni ja kiirehdin Rohkelikkojen makuusalille niin nopeasti kuin vain kykenin. En ollut tietenkään uhrannut ajatustakaan sille, kuinka aioin päästä torniin sisälle. Lihava leidi ei suostunut päästämään minua sisälle ilman salasanaa ja sitten minä vain… menetin malttini.”
Tuijotin Siriusta ilmeettömänä. Miten noin harkitsemattomasti käyttäytyvä mies pystyi pysymään noin pitkään poissa aurorien käsistä? Ehkei ministeriö ollutkaan niin voimallinen kuin olin kuvitellut.
Lopulta aloin pudistella päätäni. ”Nyt minua ei enää yhtään ihmetytä miksi minä ole tällainen”, Sirius katsoi minua kummastuneena ja selitin hänelle tarkemmin. ”Kun on tuollainen suku, niin eihän minusta kovin järkevää voi tulla.”
”Voi tyttö-parkaa”, Sirius voivotteli suupieli nykien.
Virnistin leveästi suklaan löytäessä taas tiensä suuhuni.
”Minä voisin auttaa sinua Peterin kanssa. Voisin tuoda hänet sinulle”, ehdotin hetken kuluttua.
Sirius katsoi minua säikähtäneenä. ”Ei! Et varmana tuo.”
Rypistin otsaani närkästyneenä. ”Miksen voisi tuoda? Luuletko, että minä tyrin jotenkin?”
”Ei tämä siitä johdu. En vain halua, että sotkeudut tähän.”
”Minähän olen jo ’tässä’ korviani myöten!” protestoin.
”En halua, että sotkeudut tähän enää yhtään enempää.”
”Mikset? Minähän saisin Kutkan tai siis Peterin ihan helposti tuotua sinulle.”
”Minä hoidan tämän”, Sirius pisti kätensä puuskaan ja nosti leukaansa päättäväisenä ja katsoi minua järkkymättömänä. Miksi tuo vaikutti niin tutulta?
Mutristin huuliani kärttyisänä. Sinähän et minua määräile, olisin halunnut sanoa, mutta päätin olla hiljaa. Näin voisin, ehkä raahata sen typerän rotan hänelle ensi kerraksi, kun tapaisimme. En halunnut missään nimessä, että Sirius vaarantaisi itsensä minkään idiootin takia.
Siriuksen ilme suli murjotuksestani. ”Mutta sinä voit toki auttaa minua toisella tavalla.”
Tuijotin häntä edelleen pahasti, vaikka olinkin kiinnostunut.
”Voisit vaikkapa kertoa minulle jotakin siitä Kutkasta ja sen omistajasta. Roniksiko sinä häntä kutsuit?”
Pöh.
Vaikka olinkin pettynyt Siriuksen pyytämästä ”auttamistavasta”, aloin kertoa hänelle muutamia pikku juttuja Kutkasta ja Ronista. Sirius kuunteli niitä kiinnostuneena ja alkoi kysellä muistakin ystävistäni.
”No, Rohkelikossa minulla on samalla vuosikurssilla kaksi muutakin ystävää; Harry Potter ja –”
”Sanoitko Harry Potter?” Sirius keskeytti silmät loistaen.
”Joo-o, etkö sinä ole myös hänen kummisetänsä?” kysyin katsellen hymyä, joka hiljalleen kaartui Siriuksen huulille.
”Minä en tiennytkään, että sinä olet Harryn kaveri”, Sirius totesi selvästi hyvin, hyvin tyytyväisenä.
”Sinähän olit hänen isänsä ystävä, etkö ollutkin?”
”Kyllä vain”, Sirius näytti kovin onnelliselta muistellessaan edesmennyttä ystäväänsä. ”Itse asiassa hän oli minun paras ystäväni.”
Kuului kolme kumahdusta suuresta kaappikellosta. Käännyin yllättyneenä katsomaan sen viisareita. Kello oli tosiaan jo kolme. Minne se aika oli oikein kadonnut?
”Oho”, Sirius nousi kiireesti ylös. ”Sinun on päästävä nopeasti takaisin koululle.”
”Miksi? Ei meillä ole vielä kiire. Ei minun pidä olla koululla vielä tunti kausiin”, ihmettelin kulmiani kurtistaen.
”Ei se olekaan ongelmana, vaan ankeuttajat. Ne alkavat vartioida katuja auringonlaskun jälkeen.”
Se sai minuunkin liikettä. Aloin kääriytyä takaisin viittoihin ja huiveihin kiireen vilkkaan. Aurinko kun tahtoi tähän aikaan vuodesta laskea niin aikaisin. Siriuksen ei tarvinnut pukea vaatteita, sillä hänen animaagimuotonsa omisti niin lämpöisenturkin. Hän odotteli minua kärsimättömänä takaoven edessä ja me pujahdimme siitä ulos. Sirius teki muutaman taian oveen ennen kuin hän sanoi. ”Mennään rääkyvän röttelön kautta. Se on paljon lähempänä kuin oppilaiden käyttämä tie, jonne me ei varmanakaan ehditä tässä lumihangessa.”
Sitten hän muuttui karhumaiseksi koiraksi ja lähdimme samoamaan pitkin katuja.
***
Poskeni helottivat punaisina päästyäni vihdoinkin sisälle lämpimään, vaikkei rääkyvää röttelöä voinutkaan sanoa kovin lämpöiseksi. Sirius ravisteli päätään saadakseen sataneen lumen pois turkiltaan. Hän lähti työntämään yhtä laatikkoa sivuun kulkureitiltämme. Pienen avustukseni jälkeen pääsimme käytävälle. Aivan liian pitkään jouduin olemaan kyyryssä ennen kuin pääsimme tällipajun alle tunnelin suuaukolle. Sirius muuttui takaisin omaan muotoonsa ja hänen ei auttanut muu kuin lysähtää polvilleen, sillä käytävää ei ollut todellakaan suunniteltu hänen pituiselle aikuiselle miehelle.
”Nähdään joskus, Selena”, Sirius hymyili vinosti. ”Hyvää joulua.”
Hymyilin hänelle takaisin. ”Hyvää joulua, Sirius.”
Lähdin kapuamaan ylös jään liukastamaa aukkoa ennen kuin muistin. ”Hei muuten, onko minun turvallista lähettää sinulle kirjeitä? Minä kun en uskaltanut, koska pelkäsin, että ministeriö tarkkailisi pöllöjä.”
”Kyllä minä uskoisin sen olevan turvallista, kunhan vain käytät jotakin salanimeä minusta”, Sirius vastasi ja minusta tuntui, että hänen hymynsä vain leveni tiedosta, että halusin kirjoittaa hänelle.
”Selvä…” mietin hetken aikaa sopivaa nimeä, ”John.”
”John?” Sirius toisti huvittuneena.
”Niin, varmaan puolet maailman miehistä tottelee nimeä John. Kukaan ei kiinnitä siihen huomiota kun se on niin tavallinen”, perustelin nimen hänelle ja onnistuin vetämään itseni ylös ja painamaan puun jähmettävää kyhmyä ennen tälliä. Vilkutin sedälleni ja lähdin harppomaan lumihangessa kohti ovia. Hermionen opettama loitsu tuli tosiaan käyttöön jalanjälkiäni poistellessa.
Oleskeluhuoneeseen päästyäni huomasin Ronin, Harryn ja Hermionen jo palanneen Tylyahosta. He eivät näyttäneet olleen pitkään odottelemassa sillä näin selvästi, että Harryn mustilla hiuksilla oli muutama lumihiutale.
”Moi, oliko hauskaa kermakaljalla?” istuuduin sohvalle Ronin viereen. Kaikki näyttivät jotenkin vakavilta ja… järkyttyneiltä?
”Moi”, Ron mutisi. ”Olihan siellä oikein… valaisevaa.”
”Mitä sinä oikein tarkoitat?”
Katsoin jokaista vuoron perään. Harry näytti siltä kuin ei aikoisi enää koskaan avata suutaan, Hermione ajatteli taas kerran aivan liian montaa asiaa samaan aikaan ja aivan liian nopeasti ja Ron taasen siltä kuin hän ei osaisi enää ajatella yhtikäs mitään. Jokin oli todellakin oudosti.
”Mitä on tapahtunut?” kysyin uudestaan.
Tällä kertaa Hermione päätti vastata. Hän katsoi minua niin rauhallisena ja vakavana, ettei minua voinut muuta kuin alkaa pelottamaan. ”Selena, me saimme kuulla äsken, että Sirius Musta on syypää sekä sinun äitisi, että Harryn vanhempien kuolemiin.”
Olin sanaton. Kuinka he olivat tuostakin kuulleet?
”Ja sen, että sinä olit ainoa, joka selvisi hengissä siinä räjähdyksessä jossa äitisi kuoli”, Hermione sanoi tyynesti. ”Ja nyt minä taidan tietää myös siitä sinun painajaisestasi.”
