Nimi: Siipirikko
Fandom: Kreikan mytologia, niinku nykyajassa.
Kirjottaja: Sukkula
Beta: Fangwen
Ikäraja: S
Paritus: Notos/Thanatos & erittäin tulkinnanvarainen, lähes huomaamaton Zefyros/Eros
Genre: Angst, hurt/comfort & slash (en oo kyllä noista ihan varma muttatota..)
A/N: Elikkäs, ensimmäinen ficci jonka uskallan julkasta (jos ei lasketa yhtä yhteisficcii ja yhtä jonka poistin) ja tuota, meni tosi kauan kerätä rohkeutta julkasta tää, että olis ihan kiva saada sitten kans kommenttia.
Siipirikko
Onko muita meitä, maailmaan eksyneitä…
Pieni huokaisu karkasi hänen huuliltaan, ja kuului läiskähdys, läiskis, kun kenkä upposi lätäkköön. Kenkä päästi sisäänsä vettä, kuin olisi ollut hyvin janoinen, ja sukka kastui epämukavasti.
Tuon kyseisen kengän omistaja vetäisi nopeasti jalkansa pois lätäköstä, mutta vahinko oli jo tapahtunut - kenkä ja sukka olivat likomärät.
Murahdus lähti hänen suustaan kun kengästä kuului jokaisella askeleella inhottava ääni, splotspäts. Sadepisarat ropisivat epätasaista tahtia hänen päälleen hänen matkatessaan kohti taloa jota kutsui hän kodikseen, vaikkei se sitä ollut. Ei tulisi koskaan olemaankaan, ei vaikka mies niin väittäisikin.
Koti on siellä missä sydän on.
Täällä päällä kylmän maan…
Ovelle päästyään mies kaivoi avaimet esiin, ja avasi oven. Hän käveli sisälle, ja heitti avaimet pöydälle. Ennen kuin mies ehti kääntyä sulkeakseen oven, joku muu sulki sen. Mies ummisti silmänsä lämpimän tuulahduksen osuessa hänen selkäänsä.
“Thanatos, Thanatos”, Tuuli kuiski miehen korvaan kauan sitten unohdettua nimeä.
“Notos”, Mies haparoi nimen kanssa, kuin ei olisi lausunut sitä pitkään aikaan. Vaan kun oli. Niinä yön kylminä tunteina, kun hänen olisi pitänyt olla unessa, seinät olivat kuunnelleet sitä nimeä, miten kauniisti se sointui kun sitä toisteltiin. Ja ne seinät rakastivat sitä nimeä lähes yhtä paljon kuin nimen lausujakin.
Siipirikkoina?
“He ovat unohtaneet minut, Notos”, Mies totesi tuulelle katkerasti. Hän kääntyi, tietäen kenet kohtaisi. Hän muisti liiankin hyvin miltä Etelätuuli näytti.
“Voi minun siipirikkoani”, Etelätuuli naurahti, turkoosit hiukset tuulessa heilahdellen. Hymy Etelätuulen kasvoilla oli apea.
Onko muita meitä…
Notos otti askeleen lähemmäs, sitten toisen, ja toisen, niin monta että pääsi unohdetun kuolemanjumalan luo. Turkoosihiuksinen tuulenjumala joutui varvistamaan ihan vähän, jotta sai suudeltua Thanatosta.
“Kävelitkö sateessa? Pitäisikö minun ottaa märät vaatteesi pois?”, Notos kysyi, ja Thanatoksen nyökättyä Etelätuuli otti häntä kädestä, lähtien johdattamaan kaikkien muiden unohtamaa kuolemanjumalaa talon makuuhuoneeseen. Thanatos voisi vaikka pitääkin taloa kotinaan, nyt kun Notos oli siellä.
Pudonneita enkeleitä?
Eros istui katolla, eikä hän välittänyt vesipisaroista jotka toisinaan osuivat hänen kasvoihinsa, kehoonsa ja hiuksiinsa. Hän istui suuren päivänvarjon alla eräällä katolla, mutta kastui silti, sillä kuten useimmat päivänvarjot niin ei myöskään tämä pitänyt vettä. Päivänvarjo oli jäänyt joiltain kuolevaisilta, jotka olivat paenneet sadetta sisälle.
Venetsiassa päivä alkoi kääntymään illaksi, ja ilta yöksi. Sade ei kuitenkaan lakannut, mutta pian satoi paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Gondoleihin oli nostettu katokset, ja eräässä gondolissa kuolevaiset pussailivat. Venetsiassa oli kaunista.
Täällä yksin odottaa…
Eroksen katse käväisi pussailevissa kuolevaisissa, ja hetken aikaa hän oli toiveikas, ehkä tuollaiset rakkaudenosoitukset olivat hänen läsnäolonsa tuotosta, mutta synkistyi lähes heti. Ei hänellä ollut enää sellaisia voimia, ei enää.
Hän käänsi katseensa jälleen pois, ja jäi katsomaan sadetta.
Toista kaltaistaan…
Muutamien minuuttien päästä Eroksen ajatukset olivat suorastaan masentavia, ja juuri silloin hän tunsi Länsituulen hyväilevän kasvojaan.
Nyt Siipirikko vaan.