Rakkauden Haudalla (S Neville/Luna)

[onkonälkä]

Ficin nimi: Rakkauden haudalla
Kirjoittaja: Onkonalka
Beta: Itse vastuussa virheistä
Genre: Angst/Romance
Ikäraja: S
Paritus: Neville/Luna, yksipuolinen Neville/Ginny
Sanamäärä: 275
Summary:  Päivä, jona Nevillen rakkaus kuoli
A/N: Piiiiitkän tauon jälkeen paluuta ja kirjoitusvaiston virkistelyä


Rakkauden Haudalla

Se päivä jona rakkauteni kuoli, oli synkkä. Istuit hautakiven päällä niin kepeän näköisenä, hymyilit kaihoisasti ja katselit elävää. Vuodet olivat kasvoihisi uurtuneet, olihan sodastakin jo lähes seitsemänkymmentä vuotta, mutta niin näytit keijukaiselta, kuten päivänä jona sinut ensi kerran tapasin. Kauneutta en toki osannut silloin arvostaa samoin kuin nyt, oikeastaan pidin sinua hassun näköisenä ja pienenä. Mutta nyt, kun aviomiehesi kantoi liljoja haudallesi, olit kaunis.

Vaikka satoi vettä, eivät punaiset hiuksesi kastuneet. Vaikka pilvet peittivät taivaan, heijastui silmistäsi aurinko. Kauanko sinua katselin, en tiedä, mutta viimein pääsi kääntyessä sain aikaiseksi hämmentyneen hymyn ja vastaukseksi kyyneleiset silmät. Et sinä minua rakastaisi, et niin kauan kuin silmäsi täyttyvät kyyneleistä tuon minullekin joskus niin tutun pojan, ystävän vuoksi.

Oli minullakin omani. Nainen, joka yhä itki käydessään haudallani. Hautakivellä, jonka päällä en istunut, suremassa rakkautta, jota minä en koskaan tuntenut. Nainen, jonka lämmössä aina ajattelin häntä, jonka ihoon sain yhden joulun ajan painautua. Häntä, jonka hiukset hulmusivat liekkien lailla, kun hän pyörähteli kanssani. Ja noiden liekkien muisto sai minut aina lämpeämään.

Mutta sinä päivänä katsoessani sinuun, kaikkosi kaikki se lämpö jota kosketuksesi koskaan tuottivat. Minun oli kylmä. Kylmempi kuin koskaan. En tuntenut enää kipinää paikoissa joihin joskus minua koskit, niissä jotka muistin. En lämpöä hiustesi tulisesta leikistä. En rakkautta, en intohimoa.

Ja vain tunteja myöhemmin portista asteli nainen, jolle vastoin tahtoani sanoin ”Tahdon”. Jolle vannoin valheellista rakkauttani, jota lupasin suojella maailman ruusujen piikeiltä. Ja vasta nyt, kun suojelun tarve oli jo mennyttä, tunsin halun sulkea hänet syliini. Kasvattaa ympärillemme kuplan, herkän kukan nupun ja pitää hänet siellä. Omanani ikuisesti.

Niin, kun rakkaani aika jätti, ymmärsin rakastavani.  Lopulta vain muutamat löytävät tien, jotkut eivät sitä tunnista – toiset eivät edes halua.

[Letizia]

Olipa tässä mielenkiintoinen näkökulma, kuolema ja rakkauden kuolema kuolleen silmin.

Luulin hetken, että kivellä istui elävä Luna eikä kuollut Ginny. Luna kun olisi voinut yhdeksänkymppisenäkin heilutella jalkojaan hautakiven päällä. :) Pidin siitä, että asetelma avautuu tässä verkkaisesti ja asiat ehtii näinkin lyhyessä tekstissä ajatella usealta kantilta ennen lopun oivallusta. Kuolemalla ja valheella tuntui olevan monenlaista merkitystä, ja tosirakkaus sitten kuitenkin kai Luna. Vai oliko..? :) Tässä jäi pelottavalla tavalla avoimeksi, että pystyykö väärin eletyn elämän korjaamaan tuonpuoleisessa. En ole ylipäänsä kovin viehättynyt kuolemanjälkeisestä elämästä fikkien aiheena, mutta tykkäsin että se jäi tässä mysteeriksi vaikka jopa minäkertoja oli vainaa..

Paljon sait heräteltyä ajatuksia ja taustojen pohdintaa näinkin lyhyellä tekstillä. ^^ Nevillen ääni tässä kuulosti tavallaan aika dramaattiselta mutta silti vakaalta, sopi aihepiiriin.

[onkonälkä]

Kiitos Letizia pitkästä kivasta kommentista !! Piristi tosiaan kuulla, ettei ole ihan päässyt taidot kuolemaan, ja kiva että onnistuin herättämään ajatuksia!