Nimi: Vesisadetta heti aamusta
Kirjoittaja: starseeker
Ikäraja: K-11
Sarja: Holmes NYC (Elementary)
Paritus: Joan Watson/OFC
Genre: drama, kiusalliset aamusöpöilyt tuntemattomien kanssa
AN: Päätin ottaa riskin ja kirjoittaa Holmes NYC-aiheisen ficin, vaikka se onkin saanut ristiriitaisen vastaanoton Holmes-fanien keskuudessa. Kertokaa toki mielipiteenne
Vesisadetta heti aamusta
Joan vihasi vesisadetta heti aamusta.
Nainen värähti pienesti ajatukselle kylmistä vesipisaroista ihollaan ja hiustensa seassa ja kääriytyi tiukemmin peiton sisään. Hänen vieressään yhä unisen lämmin vartalo liikahti kissamaiseen venytykseen ja pian toinen käsivarsista kietoutui hänen ympärilleen, sormet etsiytyivät viimeyön jäljiltä hiertyneelle nännille.
"Huomenta tohtori", rastahiuksinen nainen toivotti leikkisästi Joannen hymähtäessä kosketukselle.
"Tukihenkilö."
"Sherlock sanoi, että olet tohtori."
"Sherlock valehtelee omalle peilikuvalleenkin."
Rastanainen naurahti pehmeästi ja suukotti Joan niskaa. Pehmeät huulet etenivät ylemmän ja viimein näykkäisivät korvanlehteä kirvoittaen toisen suusta pienen huokauksen.
Tällainen ei todellakaan ollut hänen tapaistaan. Mennä nyt sänkyyn jonkun täysin vieraan naisen kanssa, ihan vain yksinäisyyttään. Joan huokaisi uudelleen, mutta tällä kertaa syynä ei ollut yhä hänen niskassaan viipyilevät huulet.
Yksinäinen, sitä hän todella oli. Sherlock oli niin... introvertti omassa nerokkuudessaan ja omituisuudessaan. Joanille ei ollut sijaa miehen ajatuksissa, ei sillä, että hän olisi sieltä jotain erityistä sijaa toivonutkaan. Olisi vain ollut mukavaa, jos olisi joskus voinut keskustella muustakin kuin uusista rikoksista ja irtonaisista raajoista ajotiellä. Joanne oli nähnyt kylliksi verta ja suolenpätkiä kirurginuransa aikana.
"Unohda hänet."
"Hmh?"
"Sinä mietit Sherlockia."
"Enkä mieti."
"Älä viitsi, tohtori."
Sanojensa vakuudeksi rastanainen lipaisi huuliaan ja viisti niillä nyt Joanin olkapäätä. Tällä kertaa hän kääntyi toiselle kyljelleen, kohtaamaan seksikumppaninsa vihreäsilmäisen katseen. Vihreäsilmäisen, mutta ei onneksi kateellisen. Niin moni potentiaalinen naisehdokas otti takapakkia heti, kun hän ilmoitti asuvansa miehen kanssa.
Joan torui itseään henkisesti. Vasta yksi yö yhdessä ja hän suunnitteli jo punaista tupaa ja perunamaata. Eikä toinen ollut missään vaiheessa ilmaissut haluavansa mitään vakavaa. He olivat pysyneet nimettöminä, eivätkä oikein jakaneet muutakaan informaatiota. Sherlock oli vain ilmoittanut tuntevansa "jonkun, joka saattaisi olla kiinnostunut sinusta" ja käskenyt olla kyselemättä jatkuvasti. Ja kun Joan oli nähnyt punaisina leimuavat rastat ja suloiset hymykuopat, hän oli unohtanut kerrankin järkensä narikkaan.
Pitkään aikaan Joan oli itse asiassa nauttinut olostaan ja pitänyt hauskaa. Kyllähän hän kuvitteli, että aamuiset lenkit ja syvät kyykyt pitkinä öinä olivat ihan tarpeeksi huvittavia ja rentouttavia, mutta välillä piti vain päästä ulos. Alkoholia Joan ei tietenkään käyttänyt, mutta tanssia saattoi selvinpäinkin. Ja sitä he juuri olivat tehneet, valomerkkiin asti, rastanainen jopa pöydillä miesten viheltäessä taustalla ja Joanin nauraessa vieressä vatsalihakset krampaten.
Ja kun he olivat vihdoin päätyneet Sherlockin asunnolle, aamu oli alkanut ja valjeta ja horisonttia synkensivät vain hiljalleen kerääntyvät sadepilvet. Porraskäytävässä rastanainen oli painanut huulensa määrätietoisesti Joanin omille, nauranut suudelmaan kuplivasti ja kuljettanut sormiaan ylös-alas toisen kylkiä. Naisen sormet olivat tuntuneet viileältä kutittaessaan herkkää ihoa hameen kauluksen yläpuolelta ja kurotellessaan sen sisään. Joan oli kuiskinut tämän korviin pyyntöjä, vaikkei osannut itsekään päättää, mitä oikein halusi. Ja rastanainen oli mennyt kai vain vaistonsa varassa ja silti se oli ollut jotenkin niin täydellistä. Tai ehkä juuri siksi.
Rastanainen alkoi tehdä lähtöä. Joan nousi ylös ja mietti, että olisi pitänyt sanoa jotakin. Pyytää numeroa tai - Esittää kahvikutsu tai jotain, ihan mitä tahansa, mutta mielellään järkevää, kiitos. Siinä vaiheessa, kun nainen oli jo kiemurrellut takaisin kurveja nuolevaan kimallemekkoonsa, Joanin pää löi edelleen tyhjää. Säästä voisi tietysti aina -
Rastanainen ehti kuitenkin ensin.
"Minä sitten vihaan vesisadetta heti aamusta."
Joan vilkaisi olkansa taakse ja näki pisaroiden rummuttavan yhä likaiseksi harmaantunutta ikkunaa.
Hän hymyili naiselle.
