Kirjoittaja Irishe
Ikäraja S
Paritus H/D
Genre angst, humor
A/N Sodan kynnyksellä Draco ja Harry solmivat rauhan. Dracolle se on kuitenkin jotain enemmän... Rakkautta? Ehkä.
320 päivää
Kun Draco sodan kynnyksellä oli Harry Potterin käteen tarttunut liiton merkiksi, ei hänellä ollut aavistustakaan, mihin soppaan hän itsensä heittäneeksi tuli. Vuosia tummahiuksista miestä seuranneena se oli tuntunut silloin hyvältä ajatukselta, suorastaan loistavalta. Vasta, kun totuus alkoi paljastaa todelliset kasvonsa, Draco ymmärsi tehneensä virheen. Suuren, peruuttamattoman virheen, jolle hän ei voisi enää mitään, vaikka asiaa kuinka mielessään käänteli.
Hän oli rakastunut.
Nyt istuessaan lähikahvilassa siemailemasa liian kuumassa vedessä hautunutta, aavistuksen kitkerää valkoista teetä, hän oli viimein valmis myöntämään sen. Valmis myöntämään ja tekemään lopun vuosien kierteestä, joka oli ajanut häntä riidasta toiseen ja onnen kautta taas takaisin pohjattomaan suruun.
Vaikka sydän hänen rinnassa sykki jo valmiiksi kivusta, Draco pakotti kätensä tarttumaan sulkakynään ja kirjoittamaan ne sanat, jotka jo viikkoja hänen mieltään olivat kiertäneet, ja joiden sanominen toivottavasti toisi hänelle lopulta vapautuksen siitä oravanpyörästä, jossa hän hengitti kylkiluita puristavaa kipua.
Kädet tärisen hän kirjoitti:
"Minä toivoin aina, että onnellisuus voittaisi. Että jonakin päivänä minun elämäni ei enää olisi pyhien välissä olevaa tyhjyyttä, loputonta odotusta, ajatusta sinusta niinä hetkinä pyöritellen. Minä toivoin, että joskus voisin unohtaa. Unohtaa sen, etteivät sinun kasvosi enää ole käännetty minua kohden, jos koskaan edes olivatkaan. Unohtaa, että koskaan hymyilit minulle edes sitä ensimmäistä kertaa.
Minä kaipasin pitkään onnellista loppua. Prinsessatarinaa, jossa maailmalla oli vain yksi pyörimissuunta ja sekin minun ympärilläni. Minun, jonka sammumattomana aurinkona sinä loistit silloinkin, kun kuun pimeä puoli oli näkösällä. Minä kaipasin sitä niin paljon, että lopulta loin oman taivaani, oman helvettini, sinun nimestäsi. Loin sinusta paikan, jonne kadota hyvässä ja pahassa.
Paikan, joka ottaa ja antaa ehdoitta minun tavallani. Loin nimestäsi kasvot kaikelle sille; kalenterin väliin jäävälle kaipuulle, syyllisyydelle, itseinholle, ja tein sinusta minun mieleni vangin. Tein sinusta toiveideni kiteymän, jonka utopistisia haaveita jahdatessani, sinua syytin ja kirosin omista teoistani.
Ja vuosia myöhemmin minä yhä sinun nimeesi kiroan. Nytkin, kun kuuma tee polttaa kurkussa ja kello kädessä hakkaa aikaa myöhästymiseen. Vaikka en minä ole myöhässä kuin omasta elämästäni, siitä joka lähti sinun mukaasi, eikä koskaan palannut. Ei, vaikka huusin ja kapinoin, kaadoin luurangot kaapistani ja katsoin kuinka ne tanssivat bossanovaa minun pääni sisällä. Ei se palannut, vaikka naulasin katseeni niihin vihreisiin silmiin tiskin takana ja vaadin saada teen lisäksi myös vähän sympatiaa. Ei palannut, vaikka joka ilta tiukensin tahtia ja heräsin aamu aamulta nuutuneempana.
Ei se palannut, vaikka kuinka sen perään itkin.
Vuosia myöhemmin, kun luulin sen jo kuolleen, kuulin sen eksyneen. Siellä se minun mieleni saleissa kompasteli konditionaaleihin ja tahtotapaluokkiin, törmäili futuureihin ja pluskvamperfekteihin ymmärtämättä niiden eroa, kääntyili kaiken aikaan oikealle, eikä huomannut edes pyörittävänsä samaa pyöröovea päivästä toiseen.
Ei ennen kuin se löysi itsensä katsomasta silmiin vanhaa ihmistä. Ihmistä, jonka kasvoilla olevilla hymyillä oli monia merkityksiä ja muotoja, mutta vain yksi sisältö. Vasta sitten se ymmärsi vaihtaa suuntaa.
Eikä se enää kääntynyt aina oikealle, vaan vasemmalle, pyöritti yhä sitä samaa pyöröovea nyt toiseen suuntaan ja kirosi nimeesi ja omaansa, eikä tiennyt kuinka lopettaa. Nyt ajatuksen löytäneensä se vain työnsi lujempaa, yritti lujempaa, koetti sopeutua ja muuttua, vaikka tiesi ettei se pystyisi.
Eikä se edes ollut sen syytä.
Se oli yhtälailla kantajansa vanki kuin itsekin, tehden vain sitä mitä pyydettiin. Nauttien sitä ruokaa, mitä tarjottiin, juoden sitä mitä annettiin – menetyksen katkeraa kalkkia. Menetyksen, jota ei koskaan edes ollut.
Tai oli, mutta joka lakkasi olemasta silloin, kun ensimmäinen muurikivi siihen norsunluutorniin rakennettiin, jossa se pyöröovi lakkaamatta pyörii. Pyörii ja toistaa sinun nimeäsi. Siellä se kuoli velkavankeudessa hitaasti ja varmasti, koska ei saanut elää kuin halusi, eikä saanut edes oikeutta.
Luunsakin se kadotti, niin kuin minä selkärankani silloin, kun tuli aika päästää irti. Irti niistä naruista, joilla sinua liikuttelin ja sidoin. Pidin vain kiinni lujempaa, enkä suostunut näkemään, kuinka sinuunkin sattui. Sattui se, mitä minusta oli tullut. Se, mikä halusin sinun olevan.
Ja nyt, kun olen avannut silmäni ja ymmärrän, ovat niveleni jo paikalleen luutuneet, enkä tiedä, onko minusta enää aukomaan sormiani ja vapauttamaan niitä verenpunaisia naruja kädestäni ja tunkemaan niitä takaisin sydämeeni tai niitä irti leikkaamaan.
En todella tiedä, sillä olen jo liian pitkään määrittänyt itseäni sinun kauttasi, enkä taida enää edes tietää, mitä minusta sinun jälkeesi jää - Pelkkä kuori, vai jotain toimivaa.
Mutta ehkä sillä ei lopulta ole mitään väliä. Enemmän väliä on sillä, että lakkaan pahoinpitelemästä sinua ja minua – meitä – henkisesti. Lopetan olemasta se ihminen, joka en koskaan halunnut olla. Jäi minusta sitten jäljelle vain pelkät mustelmat tai kyyneleet, minun on tehtävä se.
Ja sinä tiedät sen.
Nämä ovat hyvästit. Eivät jäähyväiset, vaan hyvästit. Lopulliset, viimeisiin tavuihin kompuroivat hyvästit.
Eivätkä viimeiset sanani sinulle ole minä rakastan sinua, niin kuin suunnittelin prinsessatarinassani, vaan olen pahoillani, anna minulle anteeksi.
Ja nyt, rakkaani, on minun mentävä. Mentävä ennen kuin se pyöröovi jälleen alkaa pyöriä ja sormeni kramppaavat. Minun on mentävä, että joskus vielä voin elää.
Olen pahoillani, anna minulle anteeksi.
Draco."
Viimeisen pisteen painettuaan, hän taitteli kirjeen siististi kuoreensa, jätti pilalle hautuneen teensä kahvilan pöydälle ja pudotti kirjeen ohimennen postilaatikkoon tuntematta mitään muuta kuin pohjatonta tyhjyyttä. Tyhjyyttä, jossa rakkaus oli enää pohjavire jostakin kauan sitten kuolleesta, jolla ei ehkä ollut edes nimeä.
Lentoasemalle päästyään hän otti mieli tyhjänä ajatuksista esiin puhelimensa poistaen viestit ja numeron ennen koneeseen nousua - tämä oli hänen loppuelämänsä ensimmäinen päivä ja hänen oli opittava elämään se yksin.
Ja kun Harry Potter hänen kirjeensä avasi, hän oli jo kaukana niiltä kulmilta, joissa huulet vaihtuivat hampaisiin ja vihaiset katseet huutoihin. Sinä yönä toinen heistä nukkui paremmin kuin aikoihin ja toinen valvoi läpi yön. Eikä aamulla kumpikaan osannut enää katsoa toista silmiin, vaikkei sille edes ollut tarvetta.
Yksi ovi oli sulkeutunut, eikä paluuta entiseen ollut, sillä eivät prinsessatarinat olleet totta. Draco tiesi sen. Vaikka kaikesta huolimatta toivoi Harryn edes joskus hänen peräänsä kaipaavan, vaikka ei ollutkaan yrittänyt edes ottaa yhteyttä yhtenäkään niistä päivistä kirjeen jälkeen.
Ei sillä, että Draco olisi laskenut, mutta siitä oli nyt 320 päivää.
