Nimi: Hukatut hetket
Author: Bambitar
Fandom: Hobitti
Genre: Draama ja hyvin hyvin pieneen tilaan sopiva angst
Ikäraja: S
Varoitukset: Hahmot saattavat olla HYVIN ooc. Varautukaa tähän.
Disclaimer: En omista mitään muuta kuin mielikuvitukseni ja tämän ficin tapahtumakulun, kaikki muu olkoon suuren ja mahtavan Tolkien-herran. Edes ruokapalkkaa minulle ei makseta, yhtä mandariininpuolikastakaan ei heltiä.
______
Yö oli hiljainen. Pitkät, vaaleat hiukset liehuivat lempeän syystuulen puhaltaessa suortuvien lävitse. Legolas antoi saappaankärkensä heilua puolelta toiselle. Pimeää ei ollut, mutta aurinko oli laskenut jo aikaa sitten, ja sää oli viilennyt iltaa myöden. Legolas miltei tärisi, sillä talvi oli pikkuhiljaa alkanut tehdä tuloaan. Hän oli vaipunut omiin mietteisiinsä, mutta tiedosti tuntevansa kylmän ilman puskevan vaatteiden läpi ja pureutuvan hänen kehoonsa. Se tuntui inhottavalta, mutta pehmeällä niityllä oli kovin kaunista eikä Legolas millään malttanut lähteä.
Oikeastaan hänen oli tarkoitus viettää yö niityllä, punoa erilaisista kukista seppele vaaleiden hiusten somisteeksi ja ihailla, miten kuu valaisi himmeästi yli Keski-Maan, yli vuorten, kylien ja peltojen. Hän nukahtaisi pehmeälle nurmelle ja heräisi siihen, kun aamun ensimmäiset auringonsäteet pilkistäisivät vuortenhuippujen takaa ja herättäisivät hänet mitä ihanimmasta unesta; vain hän, isä ja äiti tällä samaisella niityllä. Unessa Legolas olisi paljon nuorempi, lapsen iässä vielä, isä olisi iloinen ja hymyilevämpi, ja äiti - no, äiti olisi vielä elossa. Isä letittäisi äidin auringossa hehkuvia hiuksia, äiti pitäisi Legolasia sylissään ja silittäisi tämän vaaleaa päätä, laulaen haltiakielellä kaikkia sellaisia lauluja, joita äidin isoisoisovanhemmille oltiin laulettu.
Yleensä Legolas ei näyttänyt tunteitaan kellekään, ei edes isälleen. Varsinkaan tälle, sillä isä tuntui ajattelevan, että ainoastaan vahvamielisimmät pärjäsivät. Itkeminen oli heikkoutta, Legolas hädin tuskin muisti ainoatakaan hetkeä, jolloin isän silmät olisivat vuodattaneet kyyneliä.
Yksinään Legolas toki uskalsi olla juuri sellaisella tuulella kuin mieli teki; vihaisena hän haroi hiuksiaan ja heitteli kiviä sun muita luonnon tarjoamia välineitä aggressioidenpurkuun, surullisena hän itki sydämensä pohjasta kietoen kätensä polvien ympärille. Onnellisena hän tanssahteli ympäriinsä ja oli valmis jakamaan rakkautta kaikille, jopa syntisen rumille örkeille.
Tällä hetkellä Legolasin poskille valui hitaina virtoina surunkyyneliä, äidin menetys oli vieläkin rankkaa muisteltavaa. Isä oli ollut aivan murheen murtama, mutta vuosien kuluessa tapahtuma oli kuin poispyyhitty, kuin unohdettu. Thranduil alkoi erkaantua pojastaan, vaikka Legolas kuinka yritti pitää heidän välinsä läheisinä. Ennen pelkkä isän läsnäolo sai hänet voimaan hyvin, mutta nykyään isä oli poikaansa kohtaan kylmempi ja tunteettomampi. Ennen isä kuunteli aina, nykyään isä vain tokaisi tylysti että tällä oli tärkeämpiä asioita hoidettavana, ja Legolas jäi typertyneenä katselemaan isän perään. Isän, jolle Legolas oli joskus ollut kaikista tärkein.
Pienikin liike tuntui epämiellyttävän kylmältä, mutta niin myös paikallaanoleminenkin. Yö oli kovin viileä, ja havahtuessaan ajatuksistaan Legolas huomasi yön pimenneen paljon enemmän. Kuu ei valaissut enää läheskään niin paljon, mutta taivaalle oli ilmaantunut paljon tuikkivia tähtiä. Mikähän noista miljoonista tähdistä olisi äiti?
"Isä, en saa unta", kuiskasi pieni ääni Thranduilin korvan juuresta. Väsyneesti huokaisten haltiakuningas nosti poikansa vierelleen ja silitteli tämän luonnonvaaleita hiuksia.
"Miksei äiti ole kotona? Missä äiti on? Isä, missä äiti on?" kyseli levoton haltialapsi, joka painautui isän turvallista kehoa vasten.
"Hyvää yötä, kulta", Thranduil mumisi ja veti peiton Legolasin ylle.
Yllättäen Legolas kuuli pehmeiden askeleiden painuvan nurmikkoon, ja hän vaistomaisesti tarttui nuolikoteloonsa. Mutta tulija ei ilmeisesti halunnutkaan hänelle pahaa, sillä yhtäkkiä vieras asetteli jonkin vaatteen hänen harteilleen ja istahti aivan hänen viereensä. Legolas tunsi vaatteen lämmittävän mukavasti, hän vilkaisi tulijan suuntaan.
"...Isä?"
"Isä, minulla olisi sanottav-"
"Ei nyt, poika, minulla on kiire. Joskus toiste", isä oli keskeyttänyt ja ohittanut Legolasin katsahtamatta tähän päinkään.
"Kuuntele minua, isä, tämä ei oikeasti voi odott-"
"Myöhemmin!" huudahti jo hieman ärsyyntynyt kuningas häipyen kruunuineen poikansa ohi. Nuoresta haltiaprinssistä tällainen välinpitämättömyys tuntui musertavalta.
"Mikä minä sinulle oikein olen, ryysyinen torikauppiasko?" Legolas oli huutanut isänsä perään, mutta turhaan. Kuningas ei taaskaan kuuntelisi.
Isä ei ole pitkään aikaan leikkinyt hiuksillani, Legolas ajatteli tuntiessaan tuttujen sormien kiertävän hänen vaaleita hiuksiaan ympärilleen ja päästäen ne taas vapaaksi. Taas sormien ympärille, taas vapaaksi. Ympärille ja vapaaksi. Uudelleen ja uudelleen.
Oikeastaan, isähän ei ollut pitkään aikaan osoittanut juuri minkäänlaista rakkautta häntä kohtaan.
"Tiedäthän, lapseni, että olet minulle vieläkin kaikkein rakkainta koko maailmankaikkeudessa? Tulet aina olemaan silmäteräni, kaikkein kallisarvoisin jalokiveni ja kaikista upein aarteeni... en sano tätä usein, mutta rakastan sinua." Kuin sanojensa vakuudeksi isä kietoi toisen kätensä Legolasin olkapäälle.
Legolas tunsi, miten yön kylmyys ja kolea ilma kaikkosi välittömästi, nyt hän tunsi ainoastaan lämpöä.
