Title: Sammuvan tähden tragedia
Author: Parisade
Genre: angst, deathfic
Rating: K-11
Characters: Bella/Edward, Renesmee
Disclaimer: S. Meyerin maailma ja hahmot. Parisade leikkii omaksi huvikseen
Summary: Aika on aikaa eikä sitä pysäytetä.
A/N: Nessie ei ole lempihahmojani, enkä oikeastaan ole koskaan suunnitellut kirjoittavani siitä yhtään mitään, mutta tämä idea oli pakko toteuttaa saman tien (lähinnä koska pelkäsin muuten unohtavani sen). BD:n siirappiloppu on hiukan liian... tuota, siirappinen, joten tämä on tavallaan vaihtoehto sille. Palaute on aina tervetullutta.
Sammuvan tähden tragedia
Sinä iltana kun Nessie pistettiin alulle, taivas oli oranssinkellertävä ja tarpeeksi kaunis saadakseen verkkokalvotkin särkymään. Edward ja minä olimme yhtä, me olimme kahta ja hänen kylmä hellä kosketuksensa sai ihoni kananlihalle ja hikoamaan ja sinä yönä me molemmat nauroimme meren turkoosien aaltojen nielaistessa meidät syliinsä aina kolmeksi sekunniksi kerrallaan vain päästääkseen meidät takaisin ilmaan leijumaan. Me pyörimme rantahietikolla onnellisina ja jäimme siihen lojumaan ja tuijottamaan taivaan kirkkainta tähteä, joka oli kaukainen, mutta tuntui silti välkkyvän kuin se tuntisi meidät ja siinä me luulimme että ei meitä onnellisimpia voinut ollakaan; ei ainakaan tuon taivaankannen tällä puolella.
Meillä oli lähes kaikki ja siitä yhdestä asiasta, jota emme uskoneet ikinä saavamme, kumpikaan ei edes haaveillut. Silti kun se ymmärrys sinä meidän lomamme viimeisenä iltana välähti minun mieleeni, minä en kauhistunut niinkään sitä että odotin, vaan sitä että tahdoin ja yhtäkkiä minä ja Edward kaksin emme enää merkinnetkään kaikkea. Minä en sanonut Edwardille että haluan, mutta sillä hetkellä loisto hetkeksi heikkeni ja minä pelkäsin.
Pelkäsin Edwardia, mutten itseni tähden.
Ja kun kilpajuoksu minun ja sen vatsassani asuvan pienen ja viattoman olennon ruumiiden hyvinvoinnin välillä alkoi kiihtyä, minä pelkäsin Edwardia entistä enemmän ja hän pelkäsi lastamme. Meidän lastamme, muttei hänkään itsensä tähden ja minä tiesin ja minä ymmärsin, mutta se olento, joka sisälläni kasvoi, oli osa minua ja minä vuodatin sieluani sille kaikkina niinä tunteina, joina litkin verta sen hyväksi ja luin sille runoja Nerudan kirjasta. Minä kerroin tarut lapselleni jo ennen hänen syntymäänsä, minä puhuin liikaa ja hän syttyi elämään ja alkoi loistaa mielessäni kuin tähti, joka hänen matkansa oli aloittanut.
”Bella lopettaisit”, Edward rukoili monesti tummat silmät epätoivossa kylpien ja minun oli pakko olla katsomatta; olla näkemättä, sillä Edward oli musertumassa ja se oli minun syytäni.
Kaksi kertaa minä meinasin lopettaa vain nähdäkseni taas hymyn hänen huulillaan, mutta koskaan en pystynyt. Edward valitsi meistä kahdesta minut, mutta minä en kyennyt samaan, sillä lapsi oli yksin ja hänen puolellaan ei ollut muita kuin minä ja Rose, enkä minä kyennyt edes itkemään sille, että he kaikki – Edward, Jake, kaikki Cullenit – saattaisivat menettää minut lapsen takia. Lapsi oli minun vertani ja tulisi olemaan sitä aina, mutta oman ruumiin se saisi pian, aivan pian.
Viimein sen päivän koittaessa maailma oli yhtä sekamelskaa sekä minulle että muille ja niin täynnä kipua, että hetkeksi minä lipsahdin ajatukseen, jota en halunnut mieleeni. Kun makasin siinä paksulla patjalla äänettömänä ja vain valkoista ylläni, minä sorruin sekunniksi, ehkä kahdeksi huutamaan sisälleni, että onko, voiko olla, mikään ikinä, tämän arvoista. Kipu oli liian kovaa kestettäväksi eikä pakoonkaan päässyt, minä olin ansassa ja epätoivoinen ja hetkeen en uskonut, että rauhaa enää oli edes olemassa.
Mutta sitten minä avasin silmäni uuteen aamuun ja maailma oli ihmeellinen ja muuttunut. Minä olin muuttunut ja talo ja ilma ja kuusien lehdissä oli keskikesän kultaa ja aurinko oli pilvessä ja ihossa tähtiä. Minä nauroin silloin, nauroin kovempaa ja kauniimmin kuin silloin aikaisemmin ja syliini laskettiin olento, jonka kaltaista en voinut uskoa edes olevan. Ja kului päiviä, muutama viikkokin, jolloin aistit oli ylikuormitettuja pelkillä ihmeillä, minun Nessieni; minun pieni sädehtivä tähteni ja viimein Edwardkin näki millaisella voimalla se lapsi loisti.
Nessie oli kaikkea ja hänellä oli kaikkea. Me melkein kumarsimme häntä, niin uskomaton hän oli, Nessien nauru sai talon valaistumaan ja hänen pienet kätensä osasivat loihtia kosketuksellaan meille kuvat kaikesta mitä hän halusi ja sen kaiken hän sai. Nessie kasvoi ja hänet puettiin satoihin eri asuihin, Alice raahasi kauppakasseittain vaatteita kimalleliimalla käsitellyissä paperikasseissa ja minun lapseni rakasti sitä kaikkea. Nessie keikutti kiharoitaan, jotka olivat samaa väriä kuin Edwardin hiukset ja minä rakastin hänen jokaista tekoaan, jokaista liikettään, jokaista irvistystä, hymyä, sanaa, kosketusta. Hän oli minun ja Edwardin, ja koko maailma oli paratiisi.
Nessie joi verta kaksikorvaisesta muovimukista, kunnes kaksi viikkoa myöhemmin vaihtoi lasiin. Hän oli kymmenenvuotiaan kokoinen kun minäkin sanoin hyvä on, tule mukaamme metsälle ja Nessie oli iloinen, riisui kengät jalastaan ja tanssi purossa niin kuin mikään ei ikinä voisi häntä pysäyttää. Hänestä tuli teini ja riitely- ja murjotusvaihe meni sekin liian äkkiä ohi, sillä Nessie kasvoi nopeammin kuin rakennukset Shanghaissa, eikä mieli aina pysynyt mukana. Ja tuolloin minä olin aina äiti, aina se, jonka puoleen Nessie kääntyi kun hän muuttui liian nopeasti, eikä ehtinyt kokea kaikkea.
”Äiti, miksei aika voi vain hidastua”, minun tähteni kysyi kerran ja minä nauroin ja puristin hänet syliini hellästi kuin lasisen linnun.
”Kulta, aika on aikaa.”
Silti oli päiviä, joina minäkin olisi halunnut kokea sitä vähän kauemmin, mutta minä en huolestunut; en ennen kuin puiden lehdet tippuivat kolmannen kerran alas ja Nessien kasvoilla näkyi kypsyyttä. Minun lapseni alkoi olla aikuisen mitoissa ja aika kului, aika kului, kunnes eräänä aamuna Nessie heräsi ja alkoi itkemään. Suklaanruskeiden silmien ympärillä näkyi ensimmäistä kertaa naurunryppyjä ja sinä päivänä minä ensimmäisen kerran aloin pelätä. Aloin pelätä sitä kaikkea, että ehkä kaikki ei ollutkaan niin täydellistä kuin mitä minä olin luullut, aloin pelätä, että onni ei olisikaan ilmaista ja takaisinmaksun hetki joskus saavuttaisi meidät.
Ja se saavutti. Hetki hetkeltä, ilta illalta minä katsoin, miten Nessie vanheni, vaikka me muut olimme jäätyneet kiinni omaan aikaamme. Hänen naurunsa latistui ja kasvonsa kurtistuivat ja Nessie vetäytyi kasaan kuin ikääntynyt ihminen, vaikka hän mieleltään oli yhä alle kymmenen. Ja hän itki paljon ja lapsi, jota minä keinutin sylissäni, oli minua vuosia vanhempi ja minä menetin hiljalleen tietoisuuteni siitä, miten monta kertaa olin sanonut kaiken tulevan kuntoon. Carlislen työpöydät notkuivat kirjoista, mutta meillä ei ollut vastausta, ei pelastusta, me emme tehneet mitään kun Nessie kuihtui hiljalleen. Hänen äänensä alkoi kähistä ja kyynelistä tuli suolaisempia, eivätkä ne hiukset enää olleet samaa väriä kuin Edwardin, vaan viimein puhtaan valkoiset.
”Äiti miksi?” vuoteessa makaava vanhus vaikersi ja minun nyrkkini oli painunut suun päälle niin lujasti, että se pian rikkoisi hampaat, sillä minä en ymmärtänyt, en käsittänyt. Miksi tosiaan, miksi näin, miksi minun lapseni ja minun rakkaani? Miksi Nessien silmät olivat syvät kuopat ja kasvot niin rosoiset kun minä ja muut yhä hehkuimme nuoruutta ja elämää? Miksi joku sai elää ikuisesti ja joku – vielä parempi – rapistui ennen aikojaan?
”Nessie, minä en tiedä”, minä kuiskasin ja ääneni oli puhdas sekoitus lempeyttä ja epätoivoa. ”Minä en tiedä vaikka tahtoisin.”
Eikä Nessie enää sanonut mitään, sulki vain silmänsä ja minä ja Edward istuimme sängyn vierellä kunnes kevään ensimmäinen aurinko nousi ja haihdutti Nessien kasvoille valuneet kyyneleet hopeiseksi sumuksi. Ja kun minä nousin seisomaan, tyttäreni kasvot eivät olleet enää täydelliset vaan kuolema oli laskenut niiden ylle harmaan ja erottuvan naamion, joka sanoi selvemmin kuin mikään, että minun Nessieni ei enää koskaan nauraisi ja tanssisi jalat puoliksi vedessä. Enkä minä itkenyt kun en pystynyt, en edes huutanut vaikka olisin halunnut, vaan kumarruin vain ja painoin vielä viimeisen suukon lapseni otsalle.
”Nessie, lepää rauhassa.”
Ja hautakiveen piirrettiin viisisakarainen tähti.