Tekstin nimi: Valoisaan varjoosi Me katoamme (on siis kevät)
Ikäraja: Sallittu
Genre: Angst, Fantasia
Paritus: Vera/
Somero,
Demise/
HallaVaroitukset: Kirjoitusvirheet
Yhteenveto: Kevät keskeyttää säälimättömästi Talven ja Syksyn rakkauden, tavoittaaksen oman onnensa.
A/N: Osallistun tällä vuodenaika-haasteeseen ja FICLET300 – kun satanen ei riitä -haasteeseen.
Valoisaan varjoosi Me katoamme
(on siis kevät)
Syksyn POVTartun Hallaa kädestä vetäen hänet varjoihin. Tunnen että aika liikkuu eteenpäin ja pian saapuu kadotuksemme.
Aurinko.
Se lähenee, se kuumenee ja sulattaa välillämme olevan kuilun liian isoksi, niin isoksi ettei sitä voi ylittää.
Ei ennen kun routa taas laskeutuu maahan, sallien Meidät.
Siihen on aikaa, liikaakin. Monta yötä ja monta kuuta.
Ajatukseni, nuo suurimmat pelkoni, käyvät toteen, Halla irrottautuu minusta.
Me näemme toisemme ja samalla emme. Emme voi koskettaa.
Olemme pakotettuja katsomaan kuinka rakkautemme hedelmä, samettinen yö, vedetään hiljalleen pois maailman yltä, ja Hän saapuu esiin.
Hänen hiuksensa ovat kultaa ja silmänsä sulava lumi ja soljuva puro.
Naurunsa lintujen lauluja, jopa nimi on lupaus palkinnosta, ja se tekee minut surulliseksi.
Kaikki rakastavat häntä, jopa kaikkein rakastetuin.
Yritän ymmärtää, sillä onhan Verakin ollut hautautuneena piiloonsa, piilossansa katsellut Meitä koko pitkän syksyn ja loputtoman talven.
Minä yritän, mutta en pysty.
Näen vain Meidän loppumme.
Sielut yhtyvät Veran soidintanssiin riemulla ja ilolla.
Juhlapuku on pehmeä kuin unestaan heräävä karhu, siro kuin koivun synnyttämä hiirenkorva ja kirkas kuin ensimmäinen leskenlehti.
Hymyillet säteillen, ja niin varmistat että Me vaivumme taas ajaksenne vihattuun eiliseen.
-LadyLaga!
