Kirjoittaja: Crownless
Ikäraja: K-11
Genre: Angstitus
Summary: Se käväisee vain hetken aikaa prinsessanuken ja minun luonani, unohdettujen laaksossa.
A/N: Tätä oli melko helppoa kirjoittaa, mutta yllättävän vaikeaa hioa julkaisukelpoiseksi. Tällainen "filosofinen" angstailu pätkä kuitenkin lopulta syntyi. Ikäraja tässä on vähän niin ja näin, en osannut oikein päättää, laitanko tämän K-7 vai K-11... päädyin nyt kuitenkin sijoittamaan tälle osastolle.
Tarina osallistuu Musiikkia korville, erilainen songfic - haasteeseen Apocalyptican kappaleella nimeltä Ruska. Laitan merkit tuohon itse tekstiin, milloin täytyy aloittaa ko. biisiä kuuntelemaan ja milloin laittaa pois. Kappale löytyy myös siltä kohdalta.
~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.
Ei, en ole sellainen mitä luulet. En istu tunteettomana, kylmänä metallikappaleena kaupunginteatterin pölyisillä ullakon hyllyillä. Virun niiden uumenissa päivästä toiseen käyttämättömänä, lasittuneena ja niin hauraana sisältä päin. Minua ei ole koskaan hyljätty näin, en ole koskaan tuntenut itseäni yhtä arvottomaksi täällä. Muistan ne unohtumattomat, lämpöä hehkuvat muistot vuosikymmenien takaa kuin eilisen. Silloin kuuluin vielä joukkoon. Ensi-iltoja oli useita kertoja vuodessa ja minä olin aina se, jota suorastaan vaadittiin mukaan esityksiin. Vähitellen kaikki kuitenkin hiipui, roolini alentuivat pykälä pykälältä, minut saarrettiin syöksykierteeseen, joka ei koskaan päättynyt.
[music on n. 1:42 asti]Kuka minä oikeastaan olen? Näiden vuosien saatossa olen meinannut sen jo miltei unohtaa. Joskus synkkinä syysmyrskyn tunteina olen miettinyt, että olen pohjimmiltani se, joka taistelee paikastaan, joka ei luovuta ennen kuin vasta pakotetaan. Mutta jokin estää minua tekemästä enää niin, en voi pyristellä vastaan, minua talutetaan nuorassa läpi karun aavikon kohti ei mitään. Olen vain marionettitanssija, ympärillä pelkkä kuori sisältäen mitäänsanomatonta tyhjyyttä.
Ainoa voimanlähde, josta tunnun nykyään imevän lohdullista elämänpaloa, on vastapäätä sijaitsevalla seinustalla loppuun kulutettu, mutta nuori ja kaunissieluinen prinsessanukke. Hänen kasvonsa, piskuiset kätensä ja jalkansa ovat veistetty kuultavasta lasista. Merensininen silkkimekko yltää polviin asti, sääret paljastuvat ja katse osuu väistämättä lyhyehköön arpeen, joka on kuin polttomerkki. Surullisen vihreät silmät tuijottavat minua yhtä intensiivisesti kuin minun sysimustat napit häneen. Vaaleat Kultakutrin hiukset ovat hemaisevasti sekaisin, hänen viaton maalattu hymynsä kuin oikea auringonpaiste. Se on kuitenkin masentava totuus, ettei tuota hymyä ollut tarkoitettu tähän todellisuuteen, missä me nuket olemme vain nukkeja, ihmisten tekemiä robotteja. Kuin meillä ei olisi minkäänlaista käsitystä siitä, mitä meillä tehdään, onko meillä tunteita ja sielua lainkaan. Tunnemmeko me ylipäätänsä mitään? Voin melko varmasti todeta, etten ole taatusti ainut tässä pimeyden alhossa.
Täällä homeisessa, tyhjässä käytävässä on pakko havaita jotain, jottei vajoaisi lopullisesti sinne valkoiseen kadotukseen, jossa todella muuttuu pelkäksi kuoreksi. Auringonvalo säkenöi likaisesta ikkunasta sisään juuri ja juuri, se käväisee vain hetken aikaa prinsessanuken ja minun luonani, unohdettujen laaksossa, sitten vaipuu takaisin mailleen ja jättää meidät yksin ihan niin kuin ne kaikki muutkin petturit tässä paikassa.
Huokaisen sisäänpäin. Onko tämä kaikki sittenkin pelkkää mielikuvituksen silmälumetta, harhakuvaa, jota luulen näkeväni? Mitä väärää olen tehnyt, että päädyin tällaiseen tilanteeseen ja pohdin näitä sysimustia ajatuksia?
[music off]Juoksen mietteitäni karkuun, pysähdyn ja kuuntelen. Nyt voisin sanoa että on niin hiljaista, että kuulen ainoastaan oman sydämeni jyskytyksen, mutten voi tehdä niin koska minulla ei ole fyysisesti sitä elintä. Ehkä olenkin vain pelkkä henkinen illuusio, joku on langettanut minuun kirouksen tai vastaavan – eivät elottomat olennot ole tällaisia!
Kesken henkisten kamppailujeni joku ryömii luokseni hämyisistä varjoista tarkoituksellisesti varoittamatta, tarttuen käteeni. Säpsähdän, sisäisesti tietysti. Jos osaisin puhua, luultavasti huutaisin.
”Ei mitään hätää, minä se tässä vain olen.”
Katson jo valmiiksi säikäyttelijää silmiin, se on hän. Prinsessanukke on aivan vierelläni. Kuinka se on mahdollista?
Hän hymyilee minulle maailman kauneimmin, poskille vaipuvat hymykuopat kruunaavat koko komeuden. Silmät sädehtivät kilpaa ulkona loistavien tähtien kanssa. Hiukset valahtavat kasvoille, mutta tyttö pyyhkäisee ne huolettomasti pois.
”Sinä varmasti ihmettelet, miten olen päässyt tänne tuolta asti, miksi osaan puhua, miksen ole jäänkylmä kivikasvo niin kuin sinä. Katsos, se on sellaista taikuutta, joka meihin luotiin ennen kuin me edes synnyttiin. Sinun sisäinen maailmasi ei välttämättä näy ulkopuolisille. Minä uskon, että se kuitenkin näkyy meidän kaltaisillemme, koska olemme pohjimmiltamme samaa lajia. Voit aivan pian uudelleen koota särkyneen minäkuvasi tällä tavalla kuten minä; puhumalla, liikkumalla - ihmisten tyyliin. Usko pois.”
Hymyilisin, jos osaisin. Tämä kaikki hullunkurisuus tuntuu lähes mukavalta unohtamisen ja heitteille jätetyn tuntemukseen verrattuna. Jos tämä tilanne on yhtä todellinen kuin mitä luulen sen olevan, silloin minunkin täytyy olla totta.
”Minulla on sinulle jotain erityistä. Tämän jälkeen olet yksi meistä, nukeista, jotka osaavat ennenäkemättömällä tavalla olla kuten ihmiset, ilman, että he liikuttelevat meitä mitenkään. Älä kysy, mistä sain tämän esineen... Olkoon tämä lahja sinun avaimesi oikeaan todellisuudenoveen.”
Ja niin hän pujottaa kaulaani pyöreän riimukirjaimisen amuletin, tismalleen samanlaisen kuin hänenkin kaulassaan sillä hetkellä heiluu. Kun amuletti kolahtaa rintaani vasten, tunnen saman tien voimakasta tarvetta avata suuni, puhua vierailla kielillä, päästää tukahdutettu sananarkkuni valloilleen. Haluan heittää kärrynpyörää, halata prinsessaa, karata täältä ulottuvuuteen, jonne vain hän ja minä olemme sallitut sukeltamaan. En tiedä, toimiko amuletti oikeasti, vai oliko tämä kaikki ainoastaan prinsessan sanojen mahtipontisuuden ansiota, mutten jaksanut välittää siitä juuri silloin sen tarkemmin.
Piparminttu tuoksuinen, pisamakasvoinen enkelini oli tullut pelastamaan minut kreivin aikaan.
~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.~.
