Nimi: Törmäyskurssilla
Kirjoittaja: Täällähän minä.
Beta: Iippa
Ikäraja: K-11
Paritus/Henkilöt: Matias/Erik, Matiaksen joukkuekaverit
Genre: slash, romance, drama
A/N: Tää on mun eka julkaisuni (vou, uskalsin), en oo kirjottanu kauaa enkä muutenkaan slashia ennen. Älkää tuomitko liikaa, kommentit ois suotavia ja sillee. Kiitokset vielä Iipalle, kun betasit ja oot muutenkin saanu mut taas alottamaan kirjottamisen uudestaan, sekä jannnnskulle, kun fiksuilla huomioillas korjailit mun tekstiä myös ja keksit nimen (ja anteeks, ei vyölenkkejä vaikka niitä halusit). Eiköhän se ollut siinä, kiitos ja näkemiin. Ai niin, mainittakoon, että saatan jatkaa tätä vielä, en lupaile, mut suunnitelmia kyhmyää jo päässäni...
***
Tuomari viheltää pilliin. Turnauksen ensimmäinen ottelu on päättynyt. Joukkueemme voitti neljällä pisteellä, tiukka peli.
Loppuhuudon jälkeen molempien joukkueiden pelaajat lähtevät suihkuun. Pukukoppeja ei ole enempää, joten joudumme kaikki tunkeutumaan samaan suihkuun.
"Nopeesti suihkuun, pojat, sen jälkeen ylös huoneeseen hetkeksi ja sitte syömään" Tumppi muistuttaa. Tumppi on hyvä, mutta vaativa koutsi. Se on kai valmentanut jotain edustusjoukkueitakin.
Huomaan, että lämmittelypaitani jäi saliin. Kun palaan hakemaan sitä ja käännyn takaisin katsomoon päin, huomaan siellä istuvan pojan. Poika istuu yksin tyhjässä katsomossa tuijottaen minua. Otaksun, että hänkin osallistuu turnaukseen, koska hänellä on lämppärit päällä, mutten saa selvää, minkä joukkueen logo on hänen rinnassaan. Kun katseemme kohtaavat, poika hymyilee. Palaan pukukoppiin hämmentyneenä, mutta kauan en ehdi asiaa jäädä pohtimaan, koska joudun taistelemaan paikasta pukkarissa.
Suihkun jälkeen palaamme majoitushuoneellemme, joka on luonnollisesti rakennuksen ylimmässä kerroksessa. Kun valitimme taas rappusten kävelemisestä, Tumppi murahti vain että hyvää se meille tekee. Eipä kasva alakerrassa majoittuvien reisilihakset.
"No niin, pojat, tulkaas tänne", Tumppi komentaa. Keräännymme hänen ympärilleen. Palautteen jako.
"Mitä hyvää pelissä oli? Samuel?"
"No... Öö... Puolustus. Ja heitot uppos hyvin", Sampsa mutisee.
"Teidän puolustus oli ihan perseestä! Nehän pääs ihan vapaasti kolmeen sekuntiin eikä kukaan tehnyt mitään!" Tumppi karjuu, "Paikka toimikin sit jo paremmin. Ja heitot uppos kyllä, joo. No mitä huonoa? Topias?"
"No se puolustus", Topi heittää.
Olen viimeinen ruokajonossa. Meinasin unohtaa kisapassin ja jouduin palaamaan hakemaan sitä.
Juuri, kun olen ottamassa maitoa, joku törmää tarjotintani päin ja meidän kummankin ruuat putoavat maahan.
"Oi sori hei! Ei ollu tarkotus", poika mumisee pahoittelevaan sävyyn.
"Ei se mitää, kaikki okei", vastaan keräillen lautasen sirpaleita. Katsahdan ylöspäin ja näen omia ruokiaan siivoavan jätkän kasvot. Se on sama poika, joka istui katsomossa ja hymyili.
Jostain syystä nolostun ja painan pääni keskittyen ruokien keräilemiseen. Kun nousen ylös, poika on jo mennyt.
Kun olen vihdoin saanut haettua uuden ruuan, etsin katseellani vapaata paikkaa. Suurin osa ruokailijoista on jo lähtenyt, oma joukkueeni on sentään vielä aterioimassa.
"Kato Mattuki pääs messiin! Käviks pienellä törmäyskurssilla?" kaverit nauravat.
"Juu, se yks jätkä käveli suoraan päin", tokaisen ja istun tyhjälle paikalle.
Kaikki ovat jo syöneet, ja kun koutsi ilmoittaa seuraavan pelin ajan, porukka lähtee vaappumaan tyhjine tarjottimineen pöydästä. Vain Tumppi jää paikalleen, vaikka on jo syönyt. Voi ei - juttelutuokio.
"Teit vissiin tarkempaa tuttavuutta vastustajien kanssa", valmentaja kuittailee.
"Joo", yritän naurahtaa, mutta kuulostan lähinnä kuristetun laaman viimeiseltä henkäykseltä. Onneksi koutsi on liian keskittynyt turnausohjelmansa tutkimiseen huomatakseen poskilleni kohonneen punan.
"Millon me niitä vastaan pelataan?" kysyn, kun tajuan asian toisen puolen.
"Hmm, katotaas... Huomenna toinen peli"
Tumppi alkaa syödessäni paasata viime pelin heikkouksista. Kuunnellessani puolella korvalla silmäilen minuun törmännyttä poikaa vaivihkaa. Joka kerta paljastan pojan tuijottamasta minua.
Joukkue lähtee happihyppelylenkille kakkosvalmentaja Nurtsin johdolla. Jätän pojan hetkeksi mielestäni ja osallistun jätkien jutteluun muiden mukana.
"Ketä vastaan ens peli on?" Juuso kysyy.
"Tampereen kakkosjoukkuetta", sanon. "Sen verran se Tumppi mulle paasas ruokapöydässä"
"Ai niin ku sä kävit ottamas osumaa vastustajan ruokien kans", Felix virnistää.
Olen juuri sanomassa vastaan, mutta onnekseni Ville pelastaa tilanteen:
"Onks se se joukkue mitä vastaan voitettiin jollain 10 pisteellä?"
"Joo, taitaa olla. Siellähän oli se joku kauheen aggressiivinen...", Juuso aloittaa.
"Joo, se joku pikkunen joka raapi ja tökki kyynärpäällään ku pahinkin uhmaikänen!" Topi osallistuu keskusteluun.
"Sitä se on kun on niin pieni, täytyy turvautua muihin keinoihin", Rasse vihjaa.
"Onks siis mikään ihme, että Topi saa joka pelissä viis virhettä ja lentää pihalle?" Felix kuittailee Topin pituudesta, kuten luonnollista.
Peli sujuu kuten pitääkin, johdamme kahdeksalla pinnalla neljännellä jaksolla. Sitten tapahtuu se kuuluisa hyytyminen - alakynnessä ollut vastustaja kirii ja menee ohi. Peli on 65-62 vastustajille, peliaikaa on jäljellä tarpeeksi yhteen hyökkäykseen, ja nuoli näyttää meidän hyökkäystämme. Tyypillistä Tumppia - aikalisä.
"No niin pojat, sitte kuuntelette!" koutsi komentaa ja näyttää kuvion. "Ja homma toimii!"
Kentällä olemme minä, Felix, Ville, Peltomaa ja Sampsa. Minä annan sivurajan. Peltsi ja Ville menevät senttereiksi. Sampsa jää kolmen pisteen kaarelle - varmistaja, jos vastustaja pääsee yllättämään ja on vapaassa heittopaikassa, jos kuvio ei toimi.
Felix pelaa itsensä vapaaksi, minä syötän hänelle ja teen skriinin perään. Leikkaan laitaan, jota kohti Felix kuljettaa samalla, kun Ville ja Peltomaa tekevät toisilleen skriinit korin alla pelaten itsensä vapaiksi. Felix syöttää minulle, olen kulmassa kolmen pisteen kaarella. Heitän. Se menee ohi. Aikaa on pari sekuntia. Ville nappaa pallon levystä ja salamannopeasti ponnistaa jo ylös. Vastustaja rikkoo heiton aikana, pallo pyörähtää korirenkaassa kerran, kaksi - ja menee sisään! Olemme pisteen tappiolla, ja Villellä on nyt mahdollisuus tasoittaa yhdellä vapaaheitollaan.
Vapaaheitolla, joka menee koriin! Viiden minuutin jatkoaika odottaa noutajaansa! Vastustajat voihkivat, ja varsinkin virheen ottanut pelaaja näyttää lyödyltä. Meidän vaihtopenkkimme sen sijaan juhlii.
Peli jatkuu tiukkojen turnausaikataulujen vuoksi suoraan. Vaihdetaan uusi viisikko kentälle. Jokaisessa jätkässä on nyt aivan uutta energiaa kroppa pullollaan.
Peli on tiukkaa taistelua. Vastustaja, joka oli johtotilanteessa vielä täysin varma voitostaan, rikkoo jatkuvasti hermostuneena, me heitämme vapareita. Valmentajat mylvivät molemmissa päissä kenttää. Vaihtopenkki huutaa. Pilli soi. Meidän paikkapuolustuksemme on raudanlujaa, mutta vastustajan kolmoset uppoavat. 73-68 vastustajalle.
Aikaa on jäljellä kymmenen sekuntia. Sampsa, jolla on voimaa kätösissään enemmän kuin voisi uskoa, syöttää puolustuslevypallosta harppuunalla suoraan minulle, joka juoksen jo puolen kentän toisella puolen. Saan pallon ja olen juuri nousemassa lay-uppiin, kun takaa tullut vastustaja työntää minut suoraan päin päätyseinää.
"Mattu? Mattu ootsä okei?" kuulen kysymyksiä yläpuoleltani. Siihen ovat kerääntyneet Sampsa, Ville, Tumppi, vastustajan valmentaja, tuomarit sekä minua selästä työntänyt pelaaja.
"Juu ei täs mitään", sanon ja nousen ylös. Tai, nousen vasemmalla jalallani ylös, mutta laskiessani oikean maahan päästän sellaisen parkaisun, että vajoan uudelleen maahan.
"Ai helvetti, ai saatana...Polvi...", kiroan. Tumppi, Ville ja vastustajan valmentaja kantavat minut vaihtopenkkimme viereen makaamaan polvi tuolin päällä. Nurtsi tuo jääpussin ja sitoo sen ideaalisiteellä polveni ympärille. Kylmä, koho, kompressio.
Kävelen kainalosauvoineni muiden perässä. Pojat käyvät kuumina - leiridisko. Joukkuekaverini ovat kiinnostuneita iskemään tyttöjä, paitsi Juuso, joka tauoilla tekstailee tyttöystävänsä kanssa. Itsekin tunnen olevani hermona, tosin eri syystä.
Pojat pitävät hauskaa. Kuulen heidän kovaäänisen sanailunsa, mutten jaksa kuunnella. Keskityn pysyttelemään muiden mukana ja kokoamaan ajatuksiani, kun Juuso hidastaa ja tulee juttelemaan kanssani.
"Mitä mies? Sattuuks polveen?" Juuso kysäisee.
"No kyllä se sattuu, jos astun sen päälle. Ei tällä pelata tässä turnauksessa enää"
"Paskempi juttu, sekä sulle että joukkueelle", Juuso tokaisee.
"Kyllä te ilman mua pärjäätte", vastaan.
Juuso on aikeissa väittää vastaan, mutta olemme jo saapuneet rakennukselle, jossa disko järjestetään. Juuso aikoo selvästi liittyä seuraani, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Päinvastoin, tunnen oloni turvallisemmaksi, kun seurassani on joku.
"Suakaan ei kiinnosta noitten jutut?" Juuso kysäisee.
"Ei", huokaisen, ja lisään, ennen kuin toinen ehtii kysellä enempää: "Eipä näillä kepeillä kauheesti muiden perässä pysytä"
Juuso ehtii kuitenkin pian kyllästyä seuraani ja lähtee etsimään juotavaa. En ehdi kauaa olla yksin, kun eräs tutuksi käynyt poika pelmahtaa viereeni.
"Mistäs sä kepit oot hankkinu?"
"Vastustaja työnsi seinään kesken lay-upin", mumisen hämmentyneenä. Mietin juuri, kehtaanko kysyä pojan nimeä, kun toinen sanoo:
"Oi paska. Mun nimi on Erik. Sori kun törmäsin suhun ruokalassa"
Vai että Erik.
"Ei se mitään", sanon. Ensikerran uskallan katsoa poikaa silmiin ensimmäisen pelin jälkeisen katsekontaktin jälkeen. Huomaan odotuksen ja lisään: "Niin, mun nimi on Matias. Kaverit sanoo Mattu".
Poika väläyttää vielä pikaisen hurmaavan hymyn ennen kuin katoaa ystäviensä mukaan. Samassa Sampsa ja Topi vetävät minut mukaansa diskoon - mikä on muuten harvinaisen hankalaa, kun täytyy liikkua kainalosauvoilla.
Viihdyn musiikin jumputuksessa ehkä vartin, kun jo tarvitsen happea. En ole selvästikään mikään bileihminen.
Istun ulkona pyörätelineen päällä, kun joku istuu viereeni - kukapa muukaan kuin Erik.
"Moi taas. Mitäs sä yksin ulkona kun muut bilettää?" Erik kysyy.
"Äh, en mä jaksa. Liikaa ihmisiä enkä oo oikeen juhlatuulella"
"En mäkään, aattelin mennä kävelemään. Tuutko mukaan?" Erik kysyy vilkaisten jalkoihini.
"Voinhan mä tullakin. Tuskin ketään kiinnostaa jos vaihdan maisemaa hetkeksi", vastaan hieman epäröityäni. Lähdemme kävelemään poispäin majoituskoulusta. Kuuluu vain kainalosauvojeni kolinaa kivetystä vasten, kunnes minun on pakko rikkoa hiljaisuutemme.
"Miks olit kattomassa meijän ekaa peliä?"
"Huvikseni. Meillä oli vapaa-aikaa"
"Ja tuijotit mua?"
"Joo...", poika vastaa vaisusti.
"Ja seuraavaksi törmättiinkin jo ruokalassa", virnistän. Myös Erik naurahtaa.
Seuraavaksi juttelemme kaikenlaista, aluksi lähinnä koripallosta, seuroistamme, joukkueistamme, ja lopulta kaikesta, mitä sylki sattui suuhun tuomaan. Kumpikin rentoutuu, kun tajuamme ajattelevamme asioista samalla tavalla.
Tulemme takaisin diskon kohdalle.
"Mennäänkö takasin?" Erik kysyy. Huomaan, ettei hänelläkään ole kovaa hinkua sisään. "Ei meijän tartte, mennään vaikka majoituskoululle, siellä tuskin on ketään".
Majoitusrakennuksessa ei tosiaankaan ole meidän lisäksemme kuin henkilökuntaa, valmentajia, tuomareita ja muutama pikkulapsi. Löydämme tiemme Erikin joukkueen huoneesta. Istumme jonkun ilmapatjalle.
"Arvaa mitä?" Erik kysyy.
"No mitä?"
"Mä oon ihastunut", poika vastaa, ja vetää minut syliinsä. "Arvaa kaks kertaa kehen".
"Hmm... Mul on kaks vaihtoehtoa. Onks se toi siivooja?" vitsailen, kun siivooja menee luokan ohi luututen lattiaa ja tuijottaen meitä samaan aikaa paheksuva ja huvittunut ilme kasvoillaan.
"Ei", Erik nauraa ja pörröttää hiuksiani.
"No sitten on vielä toinen arvaus. Se on eräs jätkä, jota sun tekis mieli suudella. Ja se jätkä odottaa just tällä hetkellä, että teet sen", kuiskaan hänen korvaansa. Enempää en ehtisikään enää sanoa, kun olen jo painettuna patjaa vasten.
"Aaaaaaaahhh helvetti!"
"Mitä? Mitä mä tein?" Erik kysyy hädissään nousten päältäni.
"Et mitään. Tai siis. Polvi vaan väänty", huohotan hieroen polveani.
"Sori. Koitan muistaa", Erik mumisee hämmentyneenä.
"Ei se mitään. Jatketaan", sanon ja tempaisen Erikin alleni. Poika päästää hengähdyksen ja vetää huuleni omiaan vasten. Kaulailemme ja piehtaroimme vaatteet päällä patjalla, kunnes huomaamme olevamme lattian tasassa.
"Voi helvetti! Puhkastiin sit ilmapatja" Erik nauraa. "Mitäs mä nyt Konstalle sanon?"
"Et mitään. Ei ketään tiiä, et sä oot syyllinen!" virnistän.
"Ai mä se tässä olin syyllinen! Ketäs se tässä vauhdissa oli?" Erik virkkaa hipaisten nenänpäätäni.
"Sähän se kaiken alotit ottamalla kontaktia törmäilemällä viattomiin jätkiin ruokalassa", hymähdän ja suutelen häntä pikaisesti suulle. "Mennään ettimään parempi paikka, ennen kuin sun joukkuekaverit tulee", lisään lähtien käytävään Erik perässäni.
Tulemme ovesta käsikynkässä, ja siivooja luo meihin taas tuomitsevan katseensa. Irrotamme otteen toisistamme samalla kuin tajuten, että muutkin voivat nähdä.
"Mennään saliin!" Erik ehdottaa. "Ei siellä ketään oo tähän aikaan"
Tosiaan, kello on kohta kymmenen. Irrottauduimme toisistamme sopivasti ajoissa, sillä väsyneitä minipoikia ja -tyttöjä alkaa jo virrata ohitsemme majoitushuoneisiin.
Livahdamme käytävästä pieneen saliin. Saleja on koulussa yhteensä neljä; pienen salin lisäksi iso sali, joka on jaettu turnauksen ajaksi kolmeen pieneen kenttään.
Hiivimme sisään ja menemme istumaan keskelle pimeää kenttää.
"Mitä sitten, kun tää turnaus loppuu?" Erik kysyy.
"Miten niin?"
"Mietin vaan..."
"Haluutko jatkaa turnauksen jälkeen?"
"Jos sä vaan haluat. Mä aloin kuolata sua jo heti kun katoit mua, ja jos vaan huolit mut, en vois enempää toivoa", Erik sanoo rutistaen minut lähemmäs kuin peläten, että katoan savuna ilmaan. Käännän katseeni häneen, kun sanon:
"Kerro yksikin hyvä syy, miks en huolisi sua"
Suutelen toista vielä hellästi kuin sinetöidäkseni sanani. Erik vetää minut jälleen syliinsä, mutta on vielä epävarma.
"Kuinka usein me voidaan nähdä? Me ollaan eri paikkakunnilta"
"No sovitaan tapaamisia aina lomalla. Ja puhutaan netissä videopuheluita", vastaan huolettomasti. "Ja hei - voi olla että me pelataan samassa sarjassa!"
"Se ois kyllä siistii, voitais aina nähdä kunnolla pelin jälkeen... Hei, mehän pelataan huomenna teitä vastaan!" Erik hoksaa innostuen vähän.
"Niin, toka peli. Mä tuun tsemppaamaan omiani - ja sua!"
Erik väläyttää virnettä muistuttavan hymyn. Makaamme hiljaa vielä hetken, kunnes kuiskaan:
"Pitäiskö lähteä? Meitä ei kai pitäis nähdä näin. Ainakin mun joukkuekaverit on homokammoisia" tuhahdan.
"Joo, ehkä pitäis. Nähään huomenna pelissä! Ja ehkä pelin jälkeen?"
"Anna kännykkäs, laitan mun numeron!" sanon, ja näpyttelen Erikin ojentamaan puhelimeen numeroni. "Soittele!"
Erik lähtee ensin. Jään yksin tyhjään pimeään saliin. Huokaisen syvään. On ihanaa olla ihastunut!
Kun pojat tulevat huoneeseen hehkuttaen diskossa tapaamiensa tyttöjen hohdokkuutta, olen jo makuupussissani lukemassa kirjaa. Tai, yritän lukea, mutta kutkuttava jännitys sisälläni, ajatukset tulevasta sekä viiltävä polvikipu takasivat, etten keskity tekstiin yhtään. Tumpilta hakemastani jääpussista huolimatta polveani jomottaa ihan kiitettävästi.
"Mattu, mihin sä katosit?" Juuso tiukkaa heti nähtyään minut.
"En oikeen jaksanut näitten keppien kanssa siellä ihmisten keskellä hoiperrella", vastaan välinpitämättömästi. Vastaukseni selvästi hyväksytään, ja saan huokaista helpotuksesta, kun jätkät alkavat jutella diskosta.
"Saiks sä sen Aneten numeron, Felix? Tommi kysyy selvästi kateellisena.
"Joo, se lupas viestitellä huomenna"
"Entäs Rasse, silläkin oli joku?"
"Joo, meen huomenna kattomaan Heidin peliä"
Keskustelua jatkuu jonkun aikaa, mutta itse en kuuntele. Olen taas vajonnut ajatuksiini.
Aamulla Tumppi tulee potkimaan meitä ylös. Jonkun herätyskello soitti puolisen tuntia sitten, mutta kukaan ei jaksanut siihen reagoida.
"Ylös sitten, sankarit, puoli tuntia aamupalan alkuun! Mennään sitä ennen reippaalle happihyppelylle, nouskaas sitte"
Jokseenkin raukea porukka niin sanottuja urheilijoita seuraa valmentajaansa ponnettomina ulos lenkille. Itse jään pakkaamaan tavaroitani - viimeinen päivä turnauksessa.
Aamupalan jälkeen on melkein heti päivän ensimmäinen peli. Pojat lämmittelevät käytävällä; salissa on aikaisempi peli käynnissä. Jään tuijottamaan kentälle. Erotan pelaajien joukosta tutun hahmon. Hahmon, jonka kanssa eilen runnoin ilmapatjan.
Pelin loputtua Erik tulee muitta mutkitta luokseni ja halaa minua. Ei tosin niin kuin rakastavaiset, vaan niin kuin kaverijätkät.
"Mitä äijä?" Erik kysyy.
"Mitäs tässä, te vissiin voititte, onneks olkoon!"
"Kiitos kiitos. Nähään sitte iltapäivällä pelin merkeissä", poika huikkaa, kunnes katoaa joukkuekavereidensa perässä pukukoppiin.
Omat joukkuekaverini alkavat sujahdella ohitseni kentälle, mutta Topi pysähtyy kohdalleni.
"Ketäs toi oli?"
"Se oli se jätkä joka käveli mua päin ruokalassa. Tutustuin siihen eilen illalla kun se halus pyytää anteeks vielä sitä", vastaan pikaisesti.
Onneksi Topi ei ehdi kysellä enempää, kun Tumppi komentaa hänet saliin. Itse köpöttelen vaihtopenkille istumaan.
Peli ei suju hyvin. Selitys on arvattavissa: huonosti nukuttu yö, ajatukset diskossa ja varhainen peli. Ja ykköspelinrakentajan puuttuminen, lisään mielessäni. Ehkä minua tosiaan tarvitaan kentällä. Häviämme parilla kymmenellä pisteellä vastustajalle, jonka kanssa normaalisti olisimme pelanneet vähintään tasapelin.
Pelin jälkeen vilkaisen kännykkääni. Kolme puhelua, yksi viesti. Puheluista kaksi ovat äidiltä - on kai huolissaan, kun ei pikaisen 'polvi vääntyi pelissä, muuten kaikki ok' -viestini jälkeen ole kuullun pojastaan mitään. Kolmas puhelu ja viesti ovat Erikiltä. Sydämeni alkaa heti pumpata verta kiivaammin.
Vastaan Erikin viestiin, ja sovimme näkevämme tauolla pihalla. Meillä on puolisen tuntia taukoa ennen ruokailua, heidän toinen pelinsä ei ole vielä alkanut.
Pääsen koulurakennuksen takapihalle ja huomaan Erikin odottavan keinussa, selin minuun. Kävelen aivan hänen taakseen ja kiepautan hänet ympäri ennen kuin toinen ehtii tajuta mitään.
"Mitäs noin syvällisesti ajattelit, kun et mun tuloa kuullu?"
"En mitään erityistä"
"Ajattelit kuitenkin"
"Okei okei. Tunnustan. Enhän mä oo sua saanut hetkeksikään mielestäni sen jälkeen, kun törmättiin ruokalassa!"
"No tulihan se sieltä", hymähdän ja suikkaan nopean suukon Erikin poskelle.
Istumme hetken hiljaa, kunnes Erik avaa suunsa.
"Tietääks sun joukkuekaverit musta?"
"No joo, kyl ne tietää et me tunnetaan. Tai siis Topi tuli tietty utelemaan heti kun kävit moikkaamassa pelin jälkeen, vastasin vaan et tutustuttiin eilen kun halusit vielä pyytää anteeks"
"Aavistiks se mitään?"
"Tuskinpa, nää meidän jätkät ei osaa ajatellakaan muita kuin heteropareja. Enkä kai mäkään osannut ennen sua"
"En usko et munkaan kaverit mitään osaa arvata. Ois silti ehkä parempi olla jossain muualla, vai mitä meinaat?"
"Joo no, ehkä koulun takana tai jossain tyhjässä luokkahuoneessa vois olla rauhassa, mut on siinäkin aina se riski että joku näkee...", sanon ja lisään virnuillen: "vaikka toisaalta, jos se eilinen siivooja juoruaa, kohta kaikki tietää meistä".
"Tietäköön vaan, ei haittaa mua!" Erik virkkaa kuin julistaen sotaa koko maailmalle.
En osaa sanoa enää mitään, olen vain yhtä hymyä.
"Nähdäänkö illalla, sit kun kaikki pelit on ohi?" Erik kysäisee.
"Käy mulle, missä?"
"No jos tuut meijän huoneelle, kun pääset?"
"Okei", vastaan, "mut nyt pitää kyl varmaan mennä, Tumppi hermostuu jos oon myöhässä"
Ruokalassa yritän olla taas oma itseni ja turista muiden mukana, mutta vaikenen taas, kun pojat alkavat puhua tytöistä. Miksei enää ole niin helppoa olla seurallinen?
Lounaan jälkeen on peli Erikin joukkuetta vastaan. Tämän ottelun voittaja pääsee taistelemaan pronssiottelusta. Voi, kuinka jalkani syyhyävät päästä kentälle!
Peli on aluksi tasaista, olemme pari pinnaa tappiolla koko ensimmäisen jakson. Ykkösviisikkomme pelaa loistavasti yhteen, mutta kun pakkaa sekoitetaan, homma ei enää pyöri. Topi on nostettu ykkösviisikkoon tilalleni, ja hoitaa pelinrakentajan tehtäväänsä paremmin kuin osasin uskoa. Sen sijaan Tommin peli ei suju ollenkaan, pallon tuominen ylös kangertelee, harhasyöttöjä ja menetyksiä tulee aivan liikaa. Eikä oikein senttereillämmekään pallo uppoa koriin.
Erik sen sijaan pelaa loistavaa koripalloa. Hän on niin sanottu liikkuva pelaaja, joka pelaa kolmen pisteen kulmassa. Erik purkaa paikkapuolustuksemme loistavasti leikkaamalla puolustajan ohi takaoveen ja tehden sieltä monta helppoa koria hyökkäys toisen perään. Myös Tumppi huomaa tämän, enkä voi olla nauramatta itsekseni, kun koutsi karjuu sutaten fläppitauluaan:
"Ottakaa nyt, jumalauta, se kuustoista kiinni, ei se voi päästä noin vapaasti korille! Vaihdetaan puolustusta. Box-and-one. Ville, sä puolustat numeroa 16 niin tiukasti kun vaan voit. Te muut pelaatte boksia, puolustatte tätä neliötä kolmessa sekunnissa ihan niin kun harkoissa ollaan kokeiltu. Peliä!"
Peli jatkuu. Olen iloinen joukkueeni puolesta, kun Erik ei enää pääse korin alle. Tai, tarkemmin ottaen hän ei saa palloa enää lainkaan, kiitos Villen tiukan puolustuksen. Ville katkoo syötöt monta kertaa ja pääsemme nopeisiin hyökkäyksiin. Puoliajan jälkeen tilanne onkin kääntynyt eduksemme viidellä pisteellä, vaikka vastustajan kaukoheitot, joihin puolustuksemme ei ylety, suhahtelevat sisään. Vastustajan löysä puolustus takaa meille kauan harjoiteltujen kuvioiden onnistumisen.
Olemme kymmenen pistettä johdossa, kun tuomari viheltää pelin päättyneeksi. Hymy Erikin kasvoilta on kaikonnut, tilalla on vain pettynyt, uupunut ilme. Sen sijaan omat miehemme puhkuvat intoa - pääsemme pronssiotteluun! Mitali on siis mahdollinen, mutta se riippuu ihan teistä, jätkät!
Kun pojat käyvät suihkussa, Tumppi tulee juttelemaan kanssani.
"Mitäs mieltä pelistä, Mattu?"
"Noh, olihan se. Ykkösviisikko toimi koko ajan hyvin, muilla vähän huolimattomuutta. Puolustus oli loistavaa, kun otettiin se box-and-one. Eikä Er-...siis kuustoista päässyt enää juoksentelemaan vapaita"
"Hyvä hyvä", Tumppi nyökkää hyväksyvästi. Koska viimeksi olen kuullut sen suusta jotain positiivista? Onneksi koutsi ei ehdi pelitunnelmoinnistaan huomata, että meinasin sanoa 'numero kuudentoista' nimeltä.
Pronssiottelu käydään edelleen tiukkojen turnausaikataulujen puitteissa tunnin kuluttua. Tämä joukkue ei ole helppo vastus, sillä aiemmin voitimme heidän kakkosjoukkueensa vain muutamalla pisteellä. Luotan silti, että jätkät pelaavat oman pelin. Tumppi taitaa yrittää samaa.
"Tää vastustaja on paha. Mut koska te ootte päässyt tänne asti, pelaatte samanlaista hyvää koripalloa kuin muitakin vastaan. Mennään vanhoilla kuvioilla ja puolustetaan tiukkaa", valmentaja paasaa ja vetää sitten Felixin, Topin ja Sampsan sivuun - ohjeita pelinrakentajille.
Peli ei ala hyvin. Jotain todella kaameaa katsottavaa. Vastustaja katkoo kaikki vähänkin löysemmät syötöt, blokkaa heitot ja purkaa puolustuksen. Tumppi on yllättävän rauhallinen - ehkä hän oli varautunut tähän. No, oli tai ei, pojat eivät ainakaan olleet, ja puoliajalla kaikkien hermot ovat jo kireällä. Emme pääse pelaamaan lainkaan sitä omaa peliä.
Puoliajalla Tumppi kutsuu kaikki pukkariin. Kaikki odottavat kauheaa huutoraivokohtausta, mutta koutsi virkkaa tyynellä, mutta päättäväisellä äänellä:
"Ei ole meidän tasoinen joukkue. Ne on treenannut enemmän ja kovempaa kuin me, ja todennäköisesti suurin osa noista jannuista käy jotain urheilupainotteista koulua. Mutta sehän ei meitä haittaa; jos ne meinaavat meidät voittaa, ei ainakaan tehdä sitä niille helpoksi. Omaa peliä ja tiukkaa taistelua loppuun asti, eiks niin jätkät? Mitä?"
"Joo", kuuluu muminaa muutamista suista, loput lähtevät vaiti juoksemaan lay-uppia toiseen päähän.
Toisella puoliajalla peli alkaa jo sujua paremmin, vaikka olemme edelleen parikymmentä pinnaa tappiolla. Kun Felixiä aletaan prässätä kahdella puolustajalla, liikkeissään nopea pelinrakentajamme syöttää puolustajien välistä vapaalle pelaajalle, ja saamme helppoja ylivoimahyökkäyksiä. Puolustuksemmekin toimii nyt paremmin, vaikka vastustajan heitot ovat edelleen ylivoimaisia.
Häviämme kuudellatoista pisteellä, mutten voi sanoa, etteikö olisi puoliajan jälkeen löytynyt yritystä ja onnistumisia. Tumppi on kaikesta päätellen epätumppimaisen tyytyväinen joukkueensa suoritukseen, ja poikienkin mielet alkavat leppyä.
Pelin jälkeen vuorossa on pakkaaminen, jota ei suurin osa jätkistä ei ole jaksanut aloittaakaan vielä. Onneksi itse ehdin pakata jo aamulla toisten tehdessä aamuverryttelyjä ulkona. Kun muut pakkailevat, hipsin kävelemään pitkin käytävää. Huomaamattani olen kävellyt erään tutun luokkahuoneen ovelle, ja havahdun vasta, kun ovesta tullut nuorukainen törmää minuun.
"Ai, sori", poika mumisee. En ehdi vastata, kun Erik on jo pompannut luokseni.
"Mattu, mitä sä täällä?" poika hihkaisee.
"Oikeestaan, en mä... sain jo pakattua ja vaeltelin vaan käytävillä", mumisen hämmentyneenä, "Onks tää joku teijän joukkueelle ominainen tapa törmäillä muihin ihmisiin?"
"Ei sentään", Erik nauraa. Hän on selvästi hyvillään nähdessään minut. Itse olen jotenkin ahdistunut hänen joukkuekavereidensa nähden.
"Voitasko jutella?" kysyn päästäkseni kahden kesken.
"No joo, onhan tässä aikaa", Erik nyökkää.
Kävelemme käytävän toiseen päähän ja menemme tyhjään luokkahuoneeseen sopivan välimatkan päähän, ettei meitä kuulla.
"Turnaus loppuu tänään", Erik huokaisee ja istuu lähimmälle pulpetille.
"Jep. Me ei varmaan ehditä nähdä enää sillai... kunnolla", mumisen. "Mun tulee ikävä sua", lisään haikeana ja pörrötän Erikin vaaleita hiuksia.
"Samoin"
Halaamme vielä kerran, pitkään ja hartaasti. Erik moiskaisee vielä pusun poskelleni.
Muiden pitäessä hauskaa onnistuneen turnauksen jälkeen huolimatta harmittavasta neljännestä sijasta, nojaan poski ikkunaa vasten ja ajattelen erään pellavanpäisen pojan kauniita silmiä ja hurmaavaa hymyä.
