Nimi: Seitsemänteen taivaaseen
Kirjoittaja: Drapple
Tyylilaji: Jonkinsortin kieroiludraama
Paritus: Hermione/Draco, Pansy/Draco
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Yhteenveto: Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua, tiesi Hermione.
A/N: Tämä lienee ensimmäinen heteroparituksellinen kirjoitelmani aikoihin. Ja aivan ensimmäinen
Drarmioneni. Toivottavasti maistuu!
A/N2: Pienoinen muutos: oneshotista -> jatkikseen.
Seitsemänteen taivaaseen
Ensimmäinen osa: Teot ne sanoja enemmän puhuu
Vain pelkkä katsominen satuttaa, vaikka sen ei pitäisi. Yksi viaton vilkaisu,
ja se tuntuu repivän sydämen riekaleiksi. Rakkaus on jotain niin äärettömän kammottavaa,
että sillä voisi voittaa minkä vain sodan. Se on pahin mahdollinen kidutuskeino, kidutuskirous kalpenee sen rinnalla vain pieneksi hipaisuksi. Ja jos rakkaus on kiellettyä, ei avada kedavra tunnu miltään.
Sinun ja rakkaan, täydellisen Parkinsonisi katsominen on pakkomielteistä itsekidutusta - yksi vilkaus suuntaanne, ja olen kiinni teissä kuin rotta loukussaan. Tunnen itseni niin alastomaksi, heiveröiseksi, pieneksi, kun te olette näkökentälläni. Antaisin mitä vain, jos saisin olla edes hetken rakkaasi paikalla. Vaikka vain sekuntin, jos vain sinä aikana saisin koskettaa sinua ja nähdä silmäsi läheltä. Ja tietenkin, kaikkeen on ratkaisu.
Myös tähän.
Oppituntien ja sääntöjen merkitys murenee, joka kerta kun katson teitä. Se vahvistaa aikeitani, aina kun epäröin hetkenkään. Kaiken uhraaminen on täysin tämän arvoista, sinun arvoistasi. Kuudenkymmenen minuutin ajan saan täyttää ikiaikaista unelmaani,
ja vaikka se aika onkin niin lyhyt, se on enemmän kuin olisin koskaan voinut toivoa. Epäonnistumisen riski itse liemen suhteen on olematon, olenhan tehnyt sen ennenkin. Aineiden hankinnassakaan ei pitäisi olla sen suurempia ongelmia, voin hyvin lainata Harryn viittaa, ja hiipiä professori Kalkaroksen varastoille yöllä. Liemen keitto kestää kuukauden, minulla on siis hyvin aikaa
suunnitella tätä...
~ ~ ~ ~ ~
Harry lainasi viittaansa muitta mutkitta, kun väitin kirkkain silmin tarvitsevani sitä numerologiaan, ja löytäisin parhaat mahdolliset kirjat sen opiskeluun kiellettyjen kirjojen osastolta. Numerologiahan on tunnestusti pimeää taikuutta, ja pah! Kävellessäni tyrmien kolkoilla käytävillä kertasin mielessäni
professorin yöpalan hakemisaikataulua. Kello on tasan yksi, minulla on siis puolisen tuntia aikaa nappaista tarvittavat ainekset varastoista.
Pysähdyn Kalkaroksen oven eteen, ja kuuntelen kaiken varalta, kuuluuko huoneesta mitään. Hiljaisuuden tanssiessa korvissani raotan ovea vain sen verran, että pääsen hiipimään sisään. Kävelen nopeasti huoneen toisella puolella olevalle ovelle, ja avaan lukon loitsuin. Liianyksinkertaista, jo ensiluokkalainen osaa alohomoran. Avaan oven, ja vedän viitan yltäni. Kaksikymmentä minuuttia aikaa. Kaivan ainesten sekamelskaa, samalla kuulostellen ääniä oven toisella puolella. Hiljaisuuden vallitessa sieppaan taskuuni aineksia. Vihdoin kaiken löydettyäni vedän viitan jälleen ylleni, ja pakenen ryöstöretkeltäni hiipien.
~ ~ ~ ~ ~
"Tarvitsen paikan jossa voin keittää taikajuomia. Tarvitsen paikan jossa voin keittää taikajuomia. Tarvitsen paikan jossa voin keittää taikajuomia..."
Hymyillen avaan seinään ilmestyneen oven. Murjottavan Myrtin vessa olisi turhan helppo ja arvattava paikka, jos joku epäilisi yöllisiä retkiäni ja liemikirjoja vuoteeni reunalla. Tarvehuone ei ole yleinen, ja siellä on loistava tehdä salaa suunnitelmani tärkeintä ainesosaa. Uteliaat silmäparit eivät pääse jäljilleni, vaikka kuinka yrittäisivät.
Sytytän tulen ja alan paloitella liemiaineksia. Kattila pyöräyttelee savukiekuroita ilmaan, ja olen onneni kukkuloilla. Vielä kaksi viikkoa, ja olen seitsemännessä taivaassa. Olen hionut suunnitelmaani, ja tarkkaillut Parkinsonia. Hänen päivärutiininsa on yksinkertainen, eikä hän juurikaan poikkea siitä. Täydellinen mahdollisuus on juuri ennen tiistain lounasta, jolloin hän ei ole kultansa kainalossa. Eläköön aineiden valinnanmahdollisuus! Isken hänen luokkansa luona, raahaan hänet tainnutettuna toisen kerroksen piilokomeroon, ja nautin tunnistani.
~ ~ ~ ~ ~
Kaksi päivää aikaa, ja olen opiskellut koko kaksiviikkoisen Parkinsonin eleitä ja ilmeitä, puhetyyliä ja tapoja. Hän rapsuttaa nenänvarttaan silloin tällöin, juo lounaalla kurpitsamehua, ja kävelee hyvin pienin askelin, lähes sipsuttaen. Hän haroo hiuksiaan korvan taakse, ja katsoo vain rakastaan suoraa silmiin. Olen harjoitellut kaikkea tätä, ja tiedän onnistuvani. Tulen olemaan täydellinen Pansy Parkinson.
Liemi on onnistunut tähän mennessä täydellisesti, ja Parkinsonin hiuksen nyppään tainnuttaessani hänet. Suunnitelma on aukoton, eikä kukaan voi estää sitä. Ei nyt. Pelkään vain jälkiseurauksia, sitä, kuinka suhtaudun rakkauteni kohteeseen tämän jälkeen. Se, että rakastuisin häneen yhä enemmän, olisi pahin mahdollinen asia. Toivon sydämeni pohjasta, että hän on todellisuudessa kamala, vaikka en tähän uskokaan.
~ ~ ~ ~ ~
Ron ja Harry luulevat minun olevan kirjastossa, hyppytuntia käyttämässä. Todelisuudessa lymyän toisen kerroksen oikoreittikäytävällä, jonka vain Parkinson vaikuttaa tietävän. Kierot luihuset...
Puristan taikasauvaani, ja monijuomaliemi kuplii taskussani lasipullon sisällä. Silmäilen haukan lailla käytävää, jolla Parkinsonin tulisi kävellä hetken kuluttua. Hän ei huomaakaan, mikä häneen iski, todisteita ei tule olemaan. Mikään ei voi mennä pieleen. Hymyilen itsekseni, ja tuijotan käytävää. Pian luihustyttö sipsuttaakin kulman takaa, laukku kirjoita painavana. Onnekseni laukun paino ei ole ongelma, siihen olen tottunut vuosien varrella. Tyttö kävelee piilopaikkaani kohti rauhallisena, ja kun hän on kohdallani, kuuluu vain vaimea tömähdys, kun hän kaatuu maahan tainnutusloitsun osuessa häneen.
Raahaan tytön piilokomeroon, ja pudotan hiuksen monijuomaliemeen. Puen odotellessani tytön kaavun ylleni, ja tarkistan laukun sisällön. Ei mitään merkittävää, tai kummallista. Liemi poreilee vierelläni kieron kellertävänä, ja se maistuu kammottavalta kun kulautan sen alas kurkustani. Tunnen ihoni poreilevan, ja nojaan seinään ettei pahoinvointi iske. Hengitän syvään, kun kaivan omasta laukustani käsipeilin, ja katson Pansy Parkinsonia silmiin.
~ ~ ~ ~ ~
Suuren Salin ovella hengitän syvään, tarkistan askeleeni ja lähden sipsuttamaan kohti luihusten tupapöytää. Minulla on viisikymmentäkolme minuuttia aikaa taivaassa, tätä olen odottanut niin kauan. Vilkuilen ympärilleni, ja näen blondin pojan tavanomaisella reunapaikallaan ovien lähettyvillä. Rakastunut hymy hiipii huulilleni, onnekseni oikea Parkinson harrastaa tämänkaltaista hymyilyä.
Istuutuessani viereesi vatsassani kuohahtaa. Olet juuri niin komea kuin ajattelinkin, lähietäisyydellä. Katsot minuun, ja hymyilet sinisillä silmilläsi minulle samalla painaessasi huulesi vasten omiani. Tunnustelen huuliasi, maistut taivaalliselta. Nostan käteni niskaasi, kuten
Parkinson tekee aina. Jokainen sentti viileää ihoasi tuntuu polttavan reikiä sydämeeni. Huokaisen vasten huuliasi, ja haluan jäädä tähän hetkeen ikuisuudeksi.
Liian pian päästät minut vetämään henkeä, ja hymyilet yhä. Puhelemme tunneista, ja muistelen tarkasti, mitä Parkinson yleensä sanoo. Et vaikuta huomaavan mitään omituista minussa, ja tyytyväisenä lasken lautaselleni palan munuaispiirakkaa - Parkinsonin suosikkia. Syöminen tuntuu niin vaikealta, kun puhut siinä vierelläni, täydellisellä äänelläsi, ja naurahdat välillä hillitysti. Hivelöin peukalollani vasenta kättäsi, kuten Parkinson tekee. Tarkkailen salavihkaa aikaa
kellossani, ja aika tuntuu valuvan pois kuin vesi pikarista kurkkuusi. Enää kymmenen minuuttia, ja minun on paettava. Parkinson opiskelee ruoan jälkeisellä hyppytunnilla ystäviensä kanssa kirjastossa, sillä sinulla on tunti.
Viimeinen suudelma kanssasi saa kyyneleet kohoamaan silmiini, ja räpytän pansymaisesti hymyillessäni sinulle. Sovin tapaavani sinut illemmalla oleskeluhuoneessa, uskon Parkinsonin ilmestyvän sinne jokatapauksessa. Kävelen pois luotasi, Suuresta Salista, ja heti ensimmäisen tyhjän käytävän kohdalla lähden juoksemaan. Toiseen kerrokseen päästessäni ihoni kuplii muutoksesta, ja kyyneleet valuvat silmistäni. Taivashetkeni on ohitse. Ryntään viimeiset metrin autioon käytävään, ja siitä piilokomeroon, jossa Parkinson nojaa yhä tajuttomana seinään. Puen hänelle hänen oman kaapunsa, ja totean hiljaa hänen olevan maailman onnekkain nainen.
Raahaan hänet käytävään tavaroineen, ja tarkistan ettei kukaan näe, kun lähden leijuttamaan häntä kohti Sairaalasiipeä.
~ ~ ~ ~ ~
"Löysit siis hänet pyörtyneenä?" Matami Pomfrey kyselee, ohjatessaan Parkinsonin tyhjälle vuoteelle.
"Kyllä. Hän oli toisessa kerroksessa, makaamassa maassa, kun tulin kirjastosta."
~ ~ ~ ~ ~
Sulkeudun Rohkelikkotorniin, omaan pylvässänkyyni, ja vedän verhot eteen. Painan pääni tyynyyn, ja muistelen rakkauttani, Draco Malfoyta. Tiedän, että tämä on niin väärin, liian väärin, mutta sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Tämä ei voi jäädä viimeiseen kertaan... Pansy Parkinson pyörtyilkööt enemmänkin.