Title: Aamuneljän seikkailu (tai miten sen nyt ottaa)
Author: creep
Rating: K-11
Genre: öhh
Pairing: Noel tykkää Kaaprosta mutta Kaapro ei sitä tiiä/tajua son nii pahvi
Disclaimer: uutta tietoa: minun pojat, pidän niitä lukittuna kaapissa, jos kuulette avunhuutoja, ignooratkaa
Summary: ”Noel, tuu hakeen mut”, Kaapro sammalsi.
A/N: Eräänä yönä olisin halunnut nukkua, mutta nää pojat häiriköi niin, että pakko oli kirjottaa… sen täytyi olla kohtaloa, koska seuraavana yönä sitten hoksasin, että oon saanut finipikareita! Täähän sit on kiitos teille, oi armoitetut lukijat? (Okei veikkaan että se, että Soutaa huopaa olis vihdoin saanu jatkoa, olis ollut varmasti huomattavasti parempi kiitos, ottaen huomioon, että sekin pikarin sai, mutta… se olkoon se seuraava, jonka vuoksi menetän yöuneni! D:)
Ahem. Kuitenkin, tässä olisi kesäinen pätkä ajasta, jolloin pojat oli about 16-vuotiaita. Ihan hapsunhöperöhän tästä tuli, mutta… syytän känni!Kaaproa ja sitä paitsi… mikäs sen mukavampaa kuin hapsunhöpsönhöperyys? Tää on ehkä jotenki tönkkö, mutta onnekseni minulla on aina kaikkeen tekosyy! Syytänkin siis siitä sitä, etten ole hetkeen kirjottanut, kiitos jäätävän blokin ja sitä, että kellohan oli viisi aamulla, kun lopetin tän kanssa jes. Ja jälleen kerran pakko pahoitella nimeä, itken. D,:
Kello oli neljä aamulla, kun mun kännykkäni soi. Jos mä olisin ollut nukkumassa, mä en olisi edes huomannut koko värinää, olisin vaan nukkunut menemään, mutta mä en saanut unta. Mä nappasin kännykän käteeni ja tiesin jo katsomatta, kuka soitti. Ne ihmiset, jotka mulle soitteli, oli muutenkin harvassa ja mä tiesin sadan prosentin varmuudella, että vain yksi ihminen soittaisi mulle aamuneljältä…
”No?” mä huokaisin, kun mä vastasin.
”Noel, tuu hakeen mut”, Kaapro sammalsi. Niinpä niin, mä en ollut unohtanut, että se oli ollut juomassa sen yön. Taas. Se soitti välillä mulle kännipuheluita. Jotkut niistä oli sellaisia, että se kertoi, kuinka mä olin maailman paras tyyppi ja kuinka se tykkäsi musta ja lujaa… ne sai mut turhankin iloisiks. Ja jotkut niistä puheluista taas oli niitä, joiden aikana se kertoi jostain erityisen hyvästä panosta ja tais olla turhaa edes mainita, että se teki kipeetä.
Mutta Kaapro ei ollut koskaan ennen käskenyt mua hakemaan sitä yhtään mistään.
”Miten niin? Oothan sä aina ennenkin kotiis kävellyt tai sammunut jonkun luokse”, mä huomautin ja ihmettelin tosissaan koko asiaa.
”No niin… mutta kun vittu! Mä oon eksyny, mä en tiedä mis vitus mä oon ja en mä tiiä, vittu… auta mua, Noel…”
Mua säälitti sen epätoivoinen mutina ja raskas hengitys ja mä yritin muistaa, että se oli vain kännissä.
”Millä mäkin sut haen?” mä hymähdin, sen olisin tosiaankin halunnut tietää.
”No on sulla pyörä, pliiiis Noel…”
Mä kirosin mielessäni, sillä tiesin, että oli turhaa väittää vastaan, mä menisin joka tapauksessa.
”Sano sit, että missä sä oot nyt, niin mä voin tulla.”
”No mähän just sanoin, etten mä tiiä!”
”No kato vähän ympärilles, jos siin vaik näkyy jotain kadun nimee tai vastaavaa… ja et vittu sano, että sä jossain metäs samoilet…”
Hetken mä kuulin vain epämääräistä kahinaa ja Kaapron ähkäisyjä.
”Ööm, mitäs vittuu tos lukee…? Lammenkuja, tuu nyt!”
Mä hymähdin, kun Kaapro löi mulle luurin korvaan. Mä nousin ja kiskaisin hupparin ylle ja farkut jalkaan. Sentään oli kesä ja ulkona valoisaa, enkä mä saanut unta ja tuskin saisin sitä vain odottelemalla. Ja vaikka Kaapro kännissä olikin – niin kännissä, että oli lähtenyt yksin harhailemaan, niin mä halusin silti nähdä sen.
Mä vilkaisin itseäni peilistä, mutta käänsin aika pian katseeni, kun näin mun ihon, joka kalpeudellaan oikeen huusi sitä, että mä olin viettänyt suurimman osan kesästäni sisällä. Mä muistutin itteäni siitä, että sillä ei ollut mitään väliä, miltä mä näytin. Ulkona tuskin liikkuisi pahemmin ketään ja Kaapro taisi olla niin kännissä, että tuskin se huomaisi, vaikka mä olisin kasvattanut itselleni toisen pään. Ja sitä paitsi, en mä uskonut, että se selvänäkään kiinnitti mun ulkonäköön mitään huomiota.
Mä avasin huoneeni oven ja hiivin käytävään. Mä en todellakaan tiennyt, mitä sanoisin, jos mun äiti yllättäisi mut siihen aikaan hiippailemassa täysissä pukeissa. Talo kuitenkin pysyi hiljaisena, eikä kukaan tullut kyselemään multa mitään, vaikka musta tuntuikin, että portaat valitti pahemmin kuin koskaan, kun mä niitä alas hiippailin.
Mä nappasin avaimet ja sujautin lenkkarit jalkaan, jonka jälkeen mun piti irvistellen avata ulko-ovi mahdollisimman hiljaa. Sen jälkeen piti vielä saada se kiinni yhtä hiljaa. Mä koin onnistuneeni, vaikka se oli ensimmäinen kerta, kun mä koskaan livahdin ulos keskellä yötä, vaikka aamua kai se alkoi jo olla.
Mä nappasin pyöräni ja lähdin polkemaan. Lampikuja oli mulle ihan tuttu, se oli ehkä vartin pyörämatkan päässä meiltä. Mä saatoin vain toivoa, että Kaapro tajuaisi pysyä paikallaan, eikä saisi päähänsä lähteä seikkailemaan vähän lisää… siinä tilassa kun se oli, en mä kyllä yhtään ihmettelisi.
Hitto, piti kai soittaa, ettei se varmastikaan tekis niin. Mä kaivoin jo kännykkää esiin, mutta sitten mä tajusin, että olin jättänyt sen huoneeseeni. Ei vittu. Mä tarvitsin sitä vehjettä sen verran harvoin, että ei kai ihme, kun en sitä muistanut, mutta olisi luullut, että mä olisin silti tajunnut edes sen vertaa… no, ei voinut mitään, täytyi vain toivoa, ettei mun tarvisi koluta joka kujaa Kaapron perässä, vaikka kyllä mä senkin voisin tehdä, kun Kaapro oli kyseessä.
Ei se kyllä mitenkään ärsyttävääkään ollut, polkea siinä kesäaamussa, katsoa kuinka valo hitaasti, mutta varmasti lisääntyi. Tulisi hieno päivä, ainakin siltä vaikutti. Kaapro tuskin pääsisi nauttimaan siitä, itsensä se ehkä onnistui eksyttämään, mutta mä olin varma, että tulevaa krapulaa se ei saisi eksytettyä noin vain.
Mä pysähdyin, kun mä tulin tienviitalle, jossa luki Lampikuja. Kaaprosta ei näkynyt jälkeäkään. Mä päätin polkea kujan toiseen päähän, siellähän oli toinen viitta, Kaapron siis täytyi olla siellä. Hetken päästä mä jouduin toteamaan, ettei Kaaproa kuitenkaan näkynyt sielläkään. Harmaa kissa oli ainoa merkki elämästä. Se istui kaikessa rauhassa itseään pesten, eikä näyttänyt noteeraavan mua lainkaan.
Mä katselin ympärilleni ja aloin jo huolestua… ties mihin Kaapro oli ehtinyt. ”Kaapro?” mä huikkasin varmuuden vuoksi.
”Kaapro!” Mä en uskaltanut huudella kovin lujaa, herättäisin vielä koko naapuruston…
”No joo joo!”
Mä lähes huokaisin helpotuksesta, kun kuulin tutun äänen ja pian Kaapro jo rymistelikin esiin pusikosta.
”On se nyt kumma ku ei saa ees kusella käydä, niin heti itketään mun perään… ja mä soitin vittu ainaki viiskyt kertaa, koita joskus vastata siihen saamarin puhelimeen, sitä varten se on! Oikeesti, mä olin varma, ettet sä tulis ja mä kuolisin tänne ihan yksin.”
Mä kohotin kulmiani. ”Ekakskin, mä unohdin ottaa kännykän mukaan. Sori. Tokakski, luulet sä oikeasti, että mä jättäisin tulematta, vaikka mä oon sanonu, että tulisin? Kolmanneks… kävit sä just kusella jonkun pihalla?” Nyt kun mä katoin, niin mä huomasin, että se pusikko oli kuin olikin jonkun tontilla.
Kaapro tuijotti mua harittavalla katseellaan, seisten ojassa hieman vinossa. Sitten se taisi tajuta, mitä mä olin sanonut ja vilkaisi taakseen, puskaa, jonka läpi oli juuri rymynnyt.
”Oho. Mä en kerro, jos sä et?” Kaapro virnisti ja mä totesin mielessäni, että ei sitä ainakaan laskuhumala vaikuttanut enää vaivaavan.
”Sovitaan niin. Tuu nyt kyytiin, niin päästään pois täältä.”
”Älä nyt aina hätäile, mä hyvästelen tän mun kaverin eka, se oli mun kanssa, kun sä olit ties missä, etkä ees vastannut, kun mä soitin…” Kaapro kyykistyi kissan eteen ja mä tiesin, että oli ihan yhtä turhan kanssa sanoa, että mä en ollut ollut ties missä, mä olin ollut etsimässä sitä.
Kaapron silitykset oli melko kömpeliä, mutta siitä huolimatta se katti kehräsi kuin viimeistä päivää ja puski Kaaproa vasten ihan onnessaan. Mä tuijotin Kaapron ruskettuneita sormia, jotka upposivat kissan turkkiin ja hetken mä olin kateellinen sille kissalle. Mä käänsin katseeni ja nousin pyörän satulaan. Sentään mä pystyin syyttämään unetonta yötä mun sekoilusta, olihan se eka kerta, kun mä oikeasti olin kissalle kateellinen.
”Mun systerit tykkäis tästä ihan vitusti, mieti kuin ne ilahtuis jos mä veisin tän niille kotiin.”
”Älä ees kuvittele. Sua mä kyytsään, tota kissaa en.”
Mä en pahemmin pitänyt kissoista, kai mulle oli jäänyt traumat, kun joskus kun mä olin ollut kersa, joku sukulaisen katti oli noin vain raapaissut mua. Mä olin ollut aina rauhallinen ja hiljainen lapsi, mutta silloin mä olin todellakin parkunut kauan ja kovaa.
”En mä vois tätä ottaa, kun ne on allergisia…”
Kaapro nousi vihdoin tarakalle ja melkein onnistui kaatamaan meidät molemmat.
”Pidä nyt kunnolla kii, okei? Etkä sitten vittu sammu, mä en sun luitas ala keräileen.”
Kaapro tuhahti ja mä lähdin polkemaan tasaista tahtia. ”Mut kyl mä haluaisin koiran mieluummin”, Kaapro lopulta sanoi ja mulla meni hetki ymmärtää, miksi se tuosta vaan tokaisi jotain sellaista, kunnes tajusin, että se vieläkin mietti sitä kissaa.
”Vaik kyl mä kissankin ottaisin. Ne on ihan söpöjä”, Kaapro sitten sanoi miettivänä, aivan kuin se olisi joku suurikin filosofinen asia, jota pohtia. ”Sä oot muuten vähän ku kissat”, se sitten sanoi.
Mä naurahdin. ”Sanoit sä mua just söpöks?”
”Häh?”
Mä hymähdin. ”Ei mitään. Miks mä oon susta vähän ku kissat?”
”No emmä tiiä… nehän on itsenäisiä ja silleen. Sä et kyl kehrää, kun sua rapsuttaa.”
Mä en voinut muuta kuin hymähtää Kaapron jutuille.
”Mistäs sä sen tiedät, ethän sä oo mua koskaan rapsuttanut?”
Kaapro oli hiljaa sen verran pitkään, että mä ehdin jo pelätä, että se oli mennyt sittenkin sammumaan, mutta sitten se ihan odottamatta huusi suoraan mun korvaani: ”Mihin vittuun sä oot menossa?!”
Mä säikähdin niin, että jarrutin vaistomaisesti ja Kaapro tömähti vasten mun selkää.
Mä käännyin mulkaisemaan sitä. ”Hitto sun kanssas, älä huuda mun korvaan tolleen ihan yhtäkkiä! Sä vielä herätät koko kylän… ja mä oon viemässä sua kotiis, neropatti, minne muuallekaan?”
”Eiiii, en mä halua himaan!
Mä rypistin kulmiani, pelkäsin jo, että Kaapro vaatisi mua viemään sen takaisin bileisiin, missä ne sitten olikin.
”Mihin mut sit pitäis sut viedä?”
”Mä tuun teille!” Kaapro julisti ja tuijotti mua uhmakkaasti, tavalla, joka muistutti mua siitä ajasta, kun se oli ollut 10-vuotas luokan häirikkö. Kaapro halusi meille? No, parempi se kuin takaisin bileisiin, se oli jo tarpeeks pahassa kunnossa. ”Yhdellä ehdolla?”
”No?”
”Sä oot sit hiljaa. Okei?”
Kaapro virnisti. ”Ainahan mä.”
Mä pyöräytin silmiäni ja jatkoin polkemista, jouduin kääntymään takaisin päin.
”Olisit voinu vähän aiemmin sanoo.”
”Mm.”
Me ehdittiin olla vain hetki hiljaisuudessa – vaikka mitä hiljaisuutta se lintujen huutokonsertti nyt oli – mutta sitten Kaapro alkoi huojua niin, että koko pyörä heilui kuin viimeistä päivää ja sillä menolla me oltaisiin pian ojassa, joten mä ärähdin: ”Lopeta toi hiton heiluminen!”
”Ai mäkö sitä teen?” Kaapro tyrskähti kuin se olisi ollut hauskinta ikinä, mutta lopetti se sentään sen huojumisensa.
Mä huokaisin ja silloin mun mieleeni pälkähti kysymys, jota mä olin miettinyt jo silloin, kun se oli mulle soittanut: ”Mites sä muuten eksyit? Sä et oo nimittäin ikinä soittanu mua hakeen sua…”
Kaapro kietoi kätensä mun ympärille ja mä jännityin vaistomaisesti. ”Tuli vaan niin hirvee ikävä sua.”
Mä purin hampaat yhteen, jotta en käskisi sitä olemaan sanomatta enää ikinä mitään sellaista, kun tiesin, ettei se koskaan mua ikävöinyt samalla tapaa kuin mä sitä. Ei se tiennyt, mitä se oli, ikävöidä ihmistä joka oli siinä, vieressä ja lähellä, mutta silti niin kaukana, että kipeetä teki.
”Ja okei, voi olla, että mä panin Anttilan Jeren muijaa… ja vittu, se meinas hakata mut, niin piti juosta, eikä siin kiirees oikee ehtiny mitää suunnistusta alkaa harrastaan.”
Mä hymähdin, se kuulosti Kaaprolta huomattavasti enemmän. ”Kattoisit edes sen verran, ettet panis varattuja…”
Joskus mä olin kuvitellut, että Kaapro jotenkin valikoi ne panonsa, että silläkin täytyi olla tietty tyyppi, jota se halusi… mä olin ollut ehkä jopa hieman epätoivoinen, halusin tietää niin paljon, mutta mä olin aika pian tajunnut, että paskat se mitään valikoi, sille kelpasi kuka vain. Kuka vain tyttö.
”En mä voi sille mitään, että ne kaikki haluu mua”, Kaapro sanoi nauraen ja mun piti puristaa tankoa, etten pysähtyisi ja löisi Kaaproa. Joskus se sanoi niitä asioita, jotka todellakin aiheutti mulle sen mielihalun. ”En oo kyl ihan varma, et miks”, se sit lisäs mietteliäänä ja mun puristusote hellitti normaaliksi heti, koska se, että se sanoi niin, oli jotenkin niin kaapromaista... Joskus sitä oli vaikeeta uskoa, mutta huolimatta teoistaan ja maineestaan, se ei ollut kusipää, vaikka vähemmästäkin kelle tahansa nousisi kusi päähän.
Silloin mä huomasin, että Kaapron kädet lepäsi yhä mun lanteilla ja muhun levisi lämpö, jolla ei ollut mitään tekemistä nousevan auringon kanssa. Yleensä mä yritin parhaani mukaan ignoorata sellaiset hetket, mutta sillä hetkellä mä en jotenkin vaan välittänyt, mä tyydyin vaan nauttimaan siitä, vaikka tiesinkin, ettei kannattaisi. Mä päätin syyttää kesää, kesästähän tuli itse kullekin, näköjään jopa mulle, huoleton olo...
Me selvittiin meille ehjin nahoin ja Kaaprokin oli loikannut tarakalta oksentamaan vain kerran. Yllättävää kyllä, sisällä Kaapro osasi jopa olla hiljaa, yhtä tyrskähdystä lukuun ottamatta.
”Otat sä vettä?” mä kuiskasin.
”Joo, siitä mun mukista.”
”Okei. Mee sä jo mun huoneeseen ja hiljaa sit kans.”
Kaapro meni ja hetken mä mietin, oliko hyvä idea antaa sen mennä yksin. Kaapro kuitenkaan ei päästänyt pahemmin ääniä, joten mä menin keittiöön ja valutin vettä hanasta Viivi&Wagner-mukiin, jonka mun isä oli joskus saanut jostain. Mä en edes muista, milloin Kaapro oli huomannut sen ja halunnut juoda kahvinsa siitä. Sen jälkeen Kaapro oli käyttänyt sitä mukia aina meillä ollessaan ja yhtäkkiä se olikin Kaapron muki. Kukaan muu kuin Kaapro ei ollut sitä käyttänyt, ei ennen, eikä jälkeen sen, kun Kaapro sen meidän kaapeista oli bongannut.
Joskus mä olin varma, että mun äiti näki sen typerän hymyn, joka ilmestyi mun kasvoille aina, kun mä sen mukin näin. Mä en vaan koskaan voinut olla ajattelematta sitä tapaa, jolla Kaapro hekotteli aina, kun se näki sen stripin mukin kyljessä.
Hitto sentään, mä olin todellakin kuin joku ihastunut 12-vuotias tyttö. Se ärsytti mua aika raskaasti, mutta mä en voinut sille mitään, sillä vaikka mä en ollut 12, enkä tyttö, niin ihastunut mä silti olin. Pahasti ihastunut.
Mä hiivin se muki kädessäni ylös ja astuin sisään mun huoneeseen. Kaapro oli riisunut kaikki vaatteensa boksereita lukuun ottamatta ja istui mun sängyllä. Mä käänsin katseeni siitä vaistomaisesti pois.
”Siin on”, mä sanoin ja ojensin mukia, jonka Kaapro otti vastaan. Se päästi jälleen kerran sen hekotuksensa, ennen kuin joi mukin kerralla tyhjäksi. Mä katsoin, kuinka Kaapro nousi, laittoi mukin sivuun ja tuli halaamaan mua. Tiukasti. Mä nielaisin ja tunsin sykkeeni tihenevän saman tien. ”Sä oot oikeesti mun paras kaveri. Mä en selviäis ilman sua, sä oot niin vitun paras.”
Mä tajusin, että pidätin hengitystäni ja päästin ilmat keuhkoistani ulos, mun hartiat rentoutui ja mä sain laitettua käteni Kaapron lapaluulle, taputin sitä. En ollut varma, hohkasiko Kaapron iho kuumuutta, vai olinko se vain mä.
”Kiva tietää. Oot säkin hei ihan hyvä tyyppi”, mä sanoin.
”Mä maksan viel kaiken takas, oikeesti. Ihan kaiken”, Kaapro lupaili ja vetäytyi sen verran kauemmas, että pystyi katsomaan mua, jättäen kätensä mun hartioille. Se kaikki olisi ollut jopa vakuuttavaa, jos Kaapro olisi pystynyt kohdistamaan katseensa mun silmiin ja jos sen henki ei olisi lemunnut alkoholilta.
”Teepä se. Mut jos nyt mentäis eka nukkuun”, mä sanoin, yritin epätoivoisesti ignoorata Kaapron vartalon lämmön ja sen, kuinka hyvältä se tuntui mua vasten.
”Okei”, Kaapro sanoi, kääntyi ja kömpi mun peiton alle.
”Siinäkö sä aattelit nukkua?”
”Juu, tässä”, Kaapro vastasi ja hymyili tavalla, joka sai sen näyttämään lähinnä 5-vuotiaalta.
Mä hymähdin, en jaksanut väittää vastaan, enkä jaksanut alkaa kaivamaan patja esiin. Joten mä riisuin hupparin ja farkut ja kömmin Kaapron viereen. Muutoin mä olisin varmaan ollut melko ahdistunut, me mahduttiin mun sänkyyn, edellyttäen, että me oltiin melko lailla kiinni toisissamme. Sen lisäksi me jaettiin peitto ja Kaapro vieläpä kietoi kätensä mun ympärille ja painautui mun selkää vasten.
Mä olin kuitenkin jo liian väsynyt ja se kaikki tuntui vaan hyvältä.
Mä aloin lipua uneen, antaen itseni kuvitella sen olevan todellisuutta, että mä voisin nukahtaa niin joka yö… sitten Kaapro mumisi unisesti: ”Sä oot mun paras kaveri.”
Mä puristin silmäni kiinni. Jep, siinä se syy, miksei se ollut todellisuutta. Oli se hyvä, että mä sain siitä aina muistutuksia, enpähän pääsisi unohtamaan… ainakaan kovin pitkäksi aikaa.
”Niin säkin mun”, mä sanoin hiljaa ja olin onnellinen, että jopa sitä. Että mä kuitenkin merkkasin Kaaprolle niinkin paljon, vaikkakin se merkkasi mulle enemmänkin.
”Aina?” Kaapro kysyi ja jopa kohottautui, tuki itseään käsivarteensa ja katsoi mua.
”Aina mitä?” Mä vilkaisin sitä, sen hiuksia, jotka oli ihan pörrössä, odottavaa ilmettä.
”Oothan sä aina mun paras kaveri?”
Mä hymyilin, enkä voinut sanoa muuta kuin: ”Aina.”
Kaapro hymyili myös ja meni takaisin makuulle ja nukahti saman tien ja sen syvää hengitystä kuunnellessa mäkin pystyin vihdoin nukahtamaan.
