Nimi: Serendipity
Kirjoittaja: Caelai
Ikäraja: S
Genre: Draama
A/N: Koulussani ammattikirjoittamisen kurssilla olin saanut kaikki tehtävät tehtyä, joten sain luvan kirjoittaa novellin. Hetkessähän tuli kirjoitettua kuusi sivua ja nyt on suunnitteilla jatkaa ja kirjoittaa aiheesta kunnon kirja. Nauttikaa!
Serendipity on englantia ja se on yksi vaikeimmista suomennettavista sanoista eli sanalle ei ole edes vastinetta kielessämme. Serendipity tarkoittaa "happy accident" eli suoraan suomennettuna "iloinen sattuma".
--
Eräs viisas mies kerran sanoi, että kaikki tapahtuu syystä. Kaikella on tarkoituksensa ja mikään tässä universumissa ei tapahdu sattumalta. Jokaiseen ihmiseen keneen tulet olemaan yhteyksissä, jokainen joka tulee liikuttamaan elämääsi, olet yhteydessä langan kanssa. Lanka ei katkea ajansaatossa, vaan kun teidän on tarkoitus kohdata, langan päät kyllä löytävät toisensa.
Pölyhiukkaset tanssivat kauniisti auringon säteessä korkeassa, valkoisessa huoneessa. Aurinko nousi hiljalleen Lontoon yläpuolelle, valkoiset lakanat rupesivat kahisemaan. Liikenteen ääni kuului entistä selvemmin avoimesta ikkunasta. Huoneen ainut henkilö, nuori nainen, avasi silmänsä hitaasti.
”Tänään on se päivä”, hän ajatteli. ”Tänään löydän hänet.”
Samaan aikaan kahvilassa kilometrien päässä istui mies vakituisessa pöydässään viilentäen latteaan hitailla lusikan pyöräytyksillä. Haukatessaan kinkkucroissantiaan kahvilan ovi kolahti auki ja sisään astui mies puku päällä. Pukumiehen katse kiersi pientä lämminhenkistä kahvilaa ja katse lopulta kohdistui mieheen nurkkapöydässä. Sievä kahvilatyttö kysyi mitä miehellä saisi olla, mutta pukumies pudisti hienoisesti päätään ja lähti astelemaan nurkkaa kohti.
”Herra Brock”, pukumies sanoi pöydässä istuvalle miehelle.
Mies nosti katseensa lattesta mieheen, joka nyt seisoi uhkaavan näköisenä hänen edessään. Mies ei sopinut kodikkaaseen lähikahvilaan. Mies vaikutti niin kylmältä ja yksinkertaiselta, kahvila kun oli niin lämmin.
”Ja te olette?” herra Brock kysyi ihmetellen miten mies tiesi hänen nimensä.
”Thomas Wright. Ja te olette Kurt Brock, Agatha ja Noah Brockin ainut lapsi, Punaisen härän kirjoittaja sekä diabeetikko.”
Kurt katsoi hämmentyneenä ja hieman peloissaan Thomas Wrightia. Ennen kuin hän ehti saada ajatuksensa koottua kysymyksiksi, niitä kun oli tällä hetkellä niin kovin monta, Wright jatkoi.
”Nyt ei ole aikaa kysymyksiin. Olen saanut tietooni, että kirjoitatte jälleen uutta kirjaa.”
”Kyllä”, Kurt vastasi, ehkä hieman tökerösti. ”Ja miksi te herra Wright olette niin kovin kiinnostunut tuotannostani?”
”Sanoisinko, että olen jo kauan ollut teidän ihailijanne”, Wright vastasi ja hänen kasvoilleen nousi viekas hymy. Kurtia puistatti.
”Tässä ei ole nyt kaikki kohdallaan”, hän ajatteli, siemaisi nopeasti lattensa ja nousi pöydästä.
”Hyvää päivän jatkoa, minun pitää nyt lähteä”, Kurt sanoi Wrightille katsomatta edes tätä kohti. Wright seurasi tiukalla katseella Kurtia, kun tämä käveli kohti ulko-ovea.
”Tapaamme vielä, herra Brock”, Wright sanoi ennen kuin Kurt oli ehtinyt ovelle. Kurt pysähtyi, vilkaisi nopeasti Wrightia ja astui verkkaisesti ulos kahvilasta.
”Ava? Maa kutsuu Ava Hudsonia.”
”Mitä?”
”Olet tuijottanut tietokoneen ruutuasi puoli tuntia tekemättä mitään”, tyttö sanoi huolestuneen kuuloisena. ”Herra Thompson ei pidä haaveilusta, tiedäthän sinä sen.”
”Tiedän, tiedän”, Ava vastasi, edelleen hämmentyneen oloisena. ”Näin taas viime yönä hänestä unta, Sara.” Sara loi huolestuneen ja myötätuntoisen katseen parhaaseen ystäväänsä.
”Ehkä sinun pitäisi käydä puhumassa jollekin?”
”En halua puhua kenellekään”, Ava tiuskaisi. ”Haluan vaan löytää hänet. Tiedän, että tänään löydän hänet. Ei Lontoo ole niin suuri kaupunki.”
”Mistä tiedät hänen olevan Lontoossa?” Sara kysyi. ”Ei unesi sitä kerro. Ehkä ne ovat vain unia, Ava.”
”Sara, uneni eivät ole ’vain’ unia ja sinä jos joku sen tiedät.”
Sara hiljeni. Tottahan tuo oli. Noin vuosi sitten Saralla oli kihlattu, Benjamin. Ava oli nähnyt painajaista, jossa Sara ja Benjamin joutuivat auto-onnettomuuteen, eikä Benjamin selvinnyt. Viikon kuluttua uni kävi toteen jokaista yksityiskohtaa myöten.
”Aion löytää hänet, Sara”, Ava jatkoi. Sara nosti katseensa lattiasta, jonka yksityiskohtiin hän oli hetkeksi kadonnut.
”Ja tämä päivä tuntuu hyvältä päivältä. Oikealta päivältä.”
Kurt Brock käveli ripeästi pitkin kaupungin vilkkaita katuja hienoisessa tihkusateessa. Ihmiset olivat kaivaneet sateenvarjot esiin, vaikka niitä ei kannattaisi näin suuressa kaupungissa käyttää. Ihmisiä kun oli niin paljon. Kiireisen aamupäivän jälkeen Kurt ei ollut ehtinyt uhrata aikaansa ajatellakseen Thomas Wrightia. Ensimmäistä kertaa muisto iski häneen aamun jälkeen.
”Mies oli kyllä outo”, Kurt ajatteli samalla kun veti takkinsa paremmin kaulansa suojaksi.
”Miten hän tiesi minusta niin paljon? Ja miten hän edes löysi minut?”
Kurt saapui asunnolleen kymmenessä minuutissa ja rupesi kaivamaan avaimia taskustaan. Hän mietti edelleen omituisen aamunsa tapahtumia, kunnes huomasi, että hänen ulko-ovensa oli auki.
”Ei voi olla totta”, Kurt kuiskasi ääneen tuntien ensin pelkoa, joka kuitenkin vaihtui vihaan melkein heti. Kurt avasi ilman pelkoa ulko-ovensa ja ryntäsi sisään. Eteisessä ei ollut ketään, mutta olohuoneessa liikkui varjo. Kurt lähti hiipimään kohti olohuonettaan, jossa tunkeilija oli.
”Saatan kyllä arvata ketä on kyseessä”, Kurt ajatteli.
Kurt työnsi raollaan olevan oven apposen auki.
”Iltapäivää, herra Brock. Ottaisitteko teetä?”
Ava tuijotti mietteliäänä tikittävää kelloa.
”Liian monta tuntia vielä töissä, liian monta kallisarvoista tuntia hukkaan”, hän ajatteli.
Sara ilmestyi jälleen Avan työpisteen luo.
”Taasko sinä haaveilet täällä?” Sara kysyi.
”Minun on pakko lähteä, Sara. Voisitko keksiä jonkin tekosyyn herra Thompsonille jos hän alkaa kysellä? Kiitos!”
Ava syöksähti ulos toimistosta. Sara jäi katsomaan turhautuneena hänen perään ja huokaisi.
”Mistä aloittaisin?” Ava mietti ja katseli ympärilleen toimiston ulko-oven edessä. Lopulta hän päätti lähteä kävelemään etelään päin. Etelässä oli aina lämpimämpi, etelässä tuntui olevan enemmän toivoa.
”Mitä te teette asunnossani?” Kurt kysyi Thomas Wrightilta, joka istui leppoisasti olohuoneen lepotuolissa, kuin omistaisi paikan.
”Sanoinhan, että tapaamme jälleen”, Wright vastasi. ”Ja joskus ’jälleen’ voi olla hyvinkin pian.”
”Teillä ei ole mitään oikeutta olla asunnossani”, Kurt tiuskaisi ja rupesi samalla silmäilemään asuntoaan olisiko jotain viety.
”Ei, en ole varas, herra Brock”, Wright sanoi, kun huomasi Kurtin tutkivan asuntoaan silmillään.
”Halusin vain saada mielenkiintonne. Aamuinen tapaaminen ei ilmeisesti riittänyt.”
Kurt katsoi Wrightiin ehkä hieman nolona, koska ei ollut tarpeeksi hienovarainen tutkiessaan huonetta huomaisiko puuttuvia tavaroita.
”Riitti se aivan hyvin, kiitos vain. Voisitteko poistua asunnostani?”
”Valitettavasti se ei käy. Minulla on teille ehdotus. Tai oikeastaan se ei ole ehdotus, koska teillä ei ole valinnanvaraa. Tapaamme jälleen tunnin kuluttua samassa kahvilassa kun aamulla. Mutta tällä kertaa teillä on mukananne uusi kirjanne. Capiche?”
”Ei kirjani ole vielä valmis”, Kurt vastasi Wrightille.
”Herra Brock, tiedän, että se on valmis. Tapaamme tunnin kuluttua. Tai muuten – ”
Lähtiessään Wright ojensi Polaroid-kuvan Kurtin käteen. Kurt ei ole koskaan tuntenut voivansa niin pahoin.
”Hyvä on!” Kurt huusi Wrightin kaikkoavalle selälle. Wright heilautti hienoisesti kättään hyvästiksi. Kurt jäi hiljaiseen olohuoneeseensa tuijottamaan kuvaa. Kuvaa kärsivästä, verisestä ihmisestä. Kuvaa Kurtin isästä.
Ava oli jo muutaman tunnin kävellyt ympäri Lontoota. Etsien levottomana jotakuta, jonka vain unissaan oli tavannut.
”Mutta ne olivat niin todentuntuisia. Niiden on pakko olla totta. Niiden on pakko käydä toteen. Mutta miksi ne eivät ole vielä käyneet toteen? Benjaminin onnettomuus kävi toteen viikossa. Ehkä en olekaan mikään ennustaja. Ehkä se olikin vain sattumaa”, Ava ajatteli ja turhautuneena alkoi juuri luovuttaa, kun -
”Tuo on se kahvila unestani! Café Serendipity! Se on olemassa!” Ava kiljahti. Ohikulkevat lontoolaiset katsoivat hämmentyneenä kirkuvaa naista, joka lähti juoksemaan kohti kahvilaa.
Kahvila oli lämmin jo kodikas. Ava muisti kahvin ja pullien tuoksun, ja kaikki oli muutenkin tismalleen kuin unissa. Ava käänsi katseensa kulmapöytään missä mies oli joka kerta istunut ja hätkähti näkemäänsä. Penkissä istui yleensä lempeännäköinen mies edessään latte ja croissant, mutta tällä kertaa siinä ei istunut ketään. Avan sydän särkyi. Hän oli niin uskonut uniinsa. Missä mies oli? Ava kääntyi pettyneenä kohti ulko-ovea, kun tumma hahmo käveli häntä päin.
”Olen kovin pahoillani”, mies sanoi. ”Ei kai sattunut?”
Ava hätkähti katsoessaan miehen kasvoja.
”Se on hän”, Ava kuiskasi.
”Anteeksi mitä sanoit?”
”En mitään. Ja olen kunnossa, kiitos”, Ava vastasi hieman punastellen.
Mies katsoi Avaa hymyillen ja molemmat hukkuivat hetkeen.
”Nimeni on Kurt, Kurt Brock”, mies sanoi.
”Ava Hudson, hei.”
Kurtin katse kiersi kahvilaa ja jäi tuijottamaan nurkkaa missä Wright jo istui.
”Anteeksi hetkeksi, minun pitää hoitaa yksi asia”, Kurt sanoi lempeäsi ja lähti astelemaan nurkkapöytää kohti.
Ava seurasi katseellaan Kurtia ja ihmetteli kun tämä meni istumaan tyhjään pöytään. Ava asteli lähemmäs ja kuuli kun Kurt mutisi hetken vihaisesti yksinään, kuin puhuen jollekulle, jonka jälkeen nousi ja palasi takaisin Avan luokse.
”Saisinko tarjota kahvikupposen, Ava Hudson?”
”Kiitos mieluusti”, Ava vastasi. ”Mitä tuo äskeinen oli jos saan kysyä?”
”Pieni väärinkäsitys vain erään herran kanssa.”
Ava vilkaisi uudelleen nurkkapöytään eikä edelleenkään nähnyt ketään.
”No kerropas jotain itsestäsi, neiti Hudson. Mitä teet työksesi?”
”Olen avustajana Thompsonin klinikalla ja pian saan oman lupani”, Ava vastasi ja silmäili samalla huolissaan Kurtia.
”Eli mikä sinusta siis tulee?”
Ava hymyili Kurtille, otti häntä käsivarresta kiinni ja lähti astelemaan tiskille.
”Pelastajasi.”
