Nimi: Raastinrauta
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: Angst, ficlet
Ikäraja: K-11
Paritus: Castiel/Dean Winchester
Varoitukset: Spoilaa hienoisesti kasikautta.
Vastuuvapaus: Minähän en luonnollisesti omista mitään, enkä hyödykään niin mitenkään.
A/N: Mieleni teki nimetä tämä ficci "Frankensteinin hirviöksi"sen vuoksi, että parsin tämän kasaan aikaa sitten hylkäämistäni keskeneräisistä kyhäelmistä. Tämä muistuttaa paljon toista itsetuho-teemasista Castiel-ficciä jonka olen jo aikaisemmin julkaissut, mutta tämä on periaatteessa sitä vanhempi. Tuunattu vain kasikauden kuosiin. Saman idean prototyyppi, tavallaan.
Raastinrauta
Castiel oli kiireestä kantapäähän likainen synneistä, eikä niitä mikään maanpäällinen voinut pestä pois.
Ei sillä etteikö hän olisi silti yrittänyt, aloittaen ihan käsien pesusta. Jotenkin Dean oli kyselemättä ymmärtävinään polttavan kuumia motellikylpyhuoneen kellertäviä suihkuja. Tappiinsa asti käännetty piiskaus ei ollut kuitenkaan virkistävää, vaan enemmänkin ruokotonta itsensä häpäisyä, sillä mitä enemmän vesi poltti ihoa ja saippua kirveli liiasta hankaamisesta kuivuneita käsiä, sitä lähemmäksi Castiel pääsi takaisin kaipaamansa Kiirastulta.
Vääryys on katsos aina pestävä pois. Vaikka sitten kynsiharjalla raastaen.
Uudestaan ja uudestaan läpi sama rutiini sillä aikaa kun Dean kävi ostamassa White Castlen hampurilaisia ja Sam katsoo paremmaksi olla kyselemättä mitä enkeli teki kylpyhuoneessa, joskus tuntikaupalla. Koko sen ajan kun Dean oli poissa.
Dean oli aina jossain poissa.
Mutta joskus olo tuntui hetken puhtaalta. Iho halkeili ja veresti sormista kyynärpäihin asti, mutta puhdas olo ei koskaan säilynyt pitkään. Niin nopeasti kun veljekset kävivät nukkumaan lukittautui Castiel yksin lavuaarinsa eteen. Hän varoi ettei kukaan vain vahingossa herännyt ääniin,
ääniin,
ääniin,
siihen ääneen, jossa tylsät kynnet raapii ihoa. Se ei ole puhdas ennen kuin Castiel näki pahan veren vuotavan pois ja valuvan alas viemärien likaisia putkistoja kuin kaikki muukin saasta.
Ehkä Castiel todella kuvitteli näin saattavansa loppuun sen mikä jäi kesken Kiirastulessa. Jokaisen peseytymisen piti johdattaa häntä kohti Nirvanaa, mutta kerta kerran jälkeen hän huomasi olevansa vain kauempana. Deanin kohtaaminenkin alkoi tuntua vaikealta.
Hän olisi helposi voinut parantaa itse itselleen aiheutetut halkeilleet haavat ja kivuliaaksi kuivuneen rystyset, mutta kipu kai esti ajatuksia harhaantumasta jonnekin kauas, jonne Castiel ei halunnut kurkistaa. Suloisen petollinen hetkellinen armahdus pakotti jatkamaan.
Vielä kerran.
Eihän likaisuuden tunne voi loputtomiin kestää? Jos repisi lihat irti luista, ehkä se helpottaisi? Oikeastaan sormien kuoriminen voisi olla aika helppoa, ei sen tarvitsisi olla edes enkeliterän viilto, mikä tahansa terävä kelpaisi. Ehkä se auttaisi, jos vain jaksaisi vielä yrittää.
Siitä Castielin mitta tuli täyteen. Kuvottava ilja oli syönyt hänet kokonaan ja limaisella kaakelilattialla itki enkeli. Hänen kätensä olivat märät kivuliaat kun Dean löysi hänet siitä säälittävästä lammikosta makaamasta. Hän ei kysynyt miksi.
Onko hän niin pateettinen, ettei maksa vaivaa kysyä? Vai eikö hän osaa? Tai halua?
Ehkä hän tiesi jo.
"Anna olla Cas. Anna olla", hän toisteli ja heijasi suttuista päätä rintaansa vasten, eikä Castiel ollut koskaan tuntenut ansaitsevan vähemmän Deanin hyväksyntää ja apua, mutta hän silti tarttui siihen kiinni, eikä halunnut päästää irti.
FIN