Title: Kestämätöntä
Author: creep
Rating: K-11
Genre: Angst
Warnings: Insesti
Pairing: Sirius/Regulus
Summary:
Niinä hetkinä toivon, että joku tulisi ja lopettaisi sen kaiken jo viimein, sitä on jatkunut liian pitkään.
Mutta koskaan kukaan ei tule.
A/N: Eilen yöllä lueskelin tällä parituksella fikkejä ja yhtäkkiä löysin itteni kirjottamasta tätä. Taitaa olla eka tällä parituksella, vaikka vuosia tää on kiehtonut. Aika perus tää kai on, mutta syytän tajunnanvirtaa ja pikkutunteja.
Minä toivoin joka yö, että joku tulisi ja lopettaisi sen hulluuden välillämme.
Kukaan ei tullut koskaan. Miksi olisikaan? Me olimme aina joutuneet olemaan omissa oloissamme. Olimme
saaneet olla. Kaksistaan. Ennen Siriuksen seura oli ollut lohduttavaa, turvallista. Nyt se on vaarallista, sillä me olemme kauan sitten unohtaneet, kuinka pysyä toisistamme kaukana. Minun täytyisi olla kuuro ja sokea, jotta pystyisin siihen. Sillä Siriuksen ääni, yksi sana, Siriuksen silmät, yksi katse… yksi kosketus. Ja minä vajoan.
Huokaan hänen nimeään, kun hän painaa minua patjaan ja tarrautuu minuun niin lujaa, että siitä jää jälkiä. Enkä voi olla nauttimatta joka hetkestä.
Mutta myöhemmin vain olemme, tasaamme hengitystä ja odotamme, että kehoistamme hohkaava kuumuus viilenee. Silloin Sirius tekee jotain, mitä siinä talossa ei tehdä. Mitä minun tuvassani ei tehdä. Minun maailmassani. Sirius koskettaa kasvojani. Hellästi, niin pehmeästi, että hänen kovien otteidensa jälkeen minun ei kuuluisi edes tuntea sitä. Mutta siitä huolimatta tunnen sen. Enemmän kuin mitään, minä tunnen sen.
Sirius koskettaa huuliani, hivelee niitä sormellaan lähes varovaisesti. Hänen kätensä jää lepäämään poskelleni. Ja se katse, jonka hän minuun luo… haluan sulkea silmäni siltä, mutten pysty edes räpäyttämään. ”Olet kaunis”, Sirius kuiskaa ääni värähtäen vain hieman. Minä näen Siriuksen silmistä hänen omien tunteidensa heijastuksen, enkä kykene sanomaan
ei, en minä ole. Sinun tunteesi ovat, etkä näe todellista minua niiden lävitse. Ethän? Veljeni.
Niinä hetkinä toivon, että joku tulisi ja lopettaisi sen kaiken jo viimein, sitä on jatkunut liian pitkään.
Mutta koskaan kukaan ei tule.
Ja minä huomaan, että kuitenkin… välillä vain pelkään, että niin tapahtuisi. Että joku tulisi ja kiskoisi Siriuksen minusta. Kenties minä haluan vain elää siinä harhassa, antaa itseni uskoa Siriusta. Haluan hetken olla kaunis. Vaikka tiedän niin kipeän hyvin, että todellisuudessa minussa ei ole mitään kaunista, todellisuudessa en saisi olla Siriusta niin lähellä, antaa hänen olla niin lähellä.
Enkä saisi aina kuiskata hänelle takaisin: ”Sinä olet kaunein.”
Ja vastustaa halua itkeä, koska minä vain odotan että se kaikki hajoaa. Koska sitä ei ole tehty kestämään.
