Sinitaivaan Portit (K-11)

[sonrisa]

Genre: Draama
Kirjoittaja: sonrisa
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: 17-vuotias tyttö Elisa, hänen paras ystävänsä Matias sekä teatterilaiset
//Tyynis korjasi ikärajaa

_____________________________________________________________________________________________
 
                                                             SINITAIVAAN PORTIT
 


                                      "Mua ei kiinnosta teidän teatterinne - saatikka sitten uskontonne"
                                                                      ~ Elisa, 17v.

____________________________________________________________________________________________
 


Juliste jahtasi itseään kadulla. Koko ajan kylmemmäksi käyvä syystuuli sai sen tekemään niin. Ihmisten askeleet kävivät yhä raskaammiksi kaamosmasennuksen luisevien sormien raottaessa verhoa. Pian oli sen aika astua esiin. Sen vuoro loistaa lavalla. Vuoro vangita puolet populaatiosta tummasti verhoiltuun häkkiin, josta ei olisi ulospääsyä ennen kuin aurinko jaksaisi taas paistaa risukasaankin.
 Syksy oli tullut. Kirjavat lehdet leijailivat alas puista ja saivat kaupungin nurmikentät muistuttamaan päiväkoti-ikäisten piirroksia. Tivolikin oli taas tullut kaupunkiin. Täynnä ilakoivia teinejä oleva maailmanpyörä valaisi horisontin, jonka iltataivas oli peittänyt tummaan lakanaan. Jos ne maailmanpyörän korit nyt tippuisivat, kuinka paljon kaupungin älykkyysosamäärä kasvaisikaan kerralla.
 
Mainosjuliste jäi pinteeseen muuten niin tasaisesta kadusta esiin törröttävään kivipariin. Ohittaessani sen yritin potkaista kyseisen turhakkeen irti. Pelastaa sen. Operaation hieman epäonnistuessa satutin vain varpaani kiviin, joiden sieluni silmin näin virnuilevan minulle ilkikurisesti. Juliste taas takertui jalkaani kuin mikäkin pikkulapsi. Irrotin julisteen jalastani ja olin jo päästämässä sen takaisin luontoon, kun päätin kuitenkin lukea, mitä tuossa syystuulen ja katukivetyksen raiskaamassa lappusessa luki.
 
”Teatteri Sinitaivas etsii uusia näyttelijöitä vanhojen harrastajiensa joukkoon! Ota yhteyttä toimistoon tai tule käymään 3.11” ja yhteystiedot alla. Sinitaivas? Miten kliseinen nimi. Teatteria? Ei ikinä. En voisi ikinä pistää itseäni naurunalaiseksi satojen uteliaiden silmäparien tuijottaessa. Kuka oikeasti voi nauttia siitä, että esittää jotakuta muuta? Mielenhäiriöiset? Sekopäät! Sitä paitsi, kulttuuri-ihmiset on aina hirveen snobeja. Katsoo muita nenänvarttaan pitkin. Ihan kuin ne olisi jotenkin parempia kekkaloidessaan nauravan ihmisjoukon edessä tai kuvatessaan jotain pirun vuotavaa vesihanaa. Kaupungit on täynnä teattereita ja taidegallerioita. Kaikki niistä taas täynnä snobeja ja papereita, joille on piirretty muutama viiva, nimetty tapaan ”urbaani yksinäisyys” ja törkätty jumalattoman monta nollaa sisältävä hintalappu siihen alle. Sinitaivas. Ties mitä uskonnollisia taiteilijahörhöjä sielläkin pyörii. Varmaan käsiohjelman kanssa samaan hintaan saa uusimman Vartiotornin numeron.
 
Rutistin julisteen, mutta jostain kumman syystä pistin sen taskuuni. Heitän sen pois kun seuraava roskakori osuu eteen.
 
En kuitenkaan muistanut koko julistetta ennen kuin se kotiin saavuttuani kaipasi huomiota. Ripustaessani takkiani naulakkoon putosi ruttuinen julistepallero lattialle kevyesti rasahtaen. Poimin sen ja viimein se saapui matkansa päähän – huoneeni paperikoriin. Sori Sinitaivas, mua ei kiinnosta teidän teatterinne - saatikka sitten uskontonne.


-Teatteria. Mikset menis? Matias kysyi löydettyään julisteen yleensä tyhjyyttään huutavasta paperikoristani ja luettuaan sen.
 - Koska se on vaan yks snobien kokoontumispaikka muiden joukossa. Musta ei koskaan tuu sellasta pirun nirppanokkasta hörhöä. Enkä ees oo mitenkään taiteellinen.
 - Kyllähän sä laulat.
 - Joo, suihkussa ja nuotin vierestä.
 - Lauloit sä mullekin, vieläpä hyvin. Ja soitathan sä kitaraa.
 - Ehkä kerran vuodessa.
 - Älä viitti Elisa.
 - Anna olla. Mä en vittu oo menossa sinne, sanoin. Nappasin julisteen Matiaksen käsistä, rutistin sen jälleen ja viskoin uudestaan roskakoriin.
 Matias huokasi syvään.
 - Ehkä se vois olla ihan hyväks sulle.
 - Hyväks mulle?
 - Kokeilla jotain uutta.
 - Väitätsä et mä oon jotenki tylsää seuraa vai?!
 - En tietenkään, mut miettisit edes. Vähän uutta näkökulmaa. Et sä siinä mitään menetä, jos käyt siellä. Mun täytyy nyt mennä. Pianotunnit kutsuu.
 Matias pussasi mua pikaisesti poskelle ja lähti. Ovella se vielä kääntyi katsomaan taakseen ”Mieti edes”. Näytin Matiakselle keskisormea, mutta se vain hymyili, niin kuin aina. En ymmärrä, miten se oli jaksanut mua jo näinkin kauan. Ollaan oltu parhaita ystäviä siitä lähtien kun ensikerran lotaisin hiekkalaatikolla Matiasta kiusannutta Eeroa tuliterällä punaisella hiekkalapiollani päähän. Mikä lienee myös syy siihen, miksei Matiaksella itse asiassa ole muita ystäviä kuin minä, saatikka sitten tyttöystävää. Kukaan ei uskalla lähestyä sitä mun ja nykyisin punaisena lapionani toimivien mielipiteideni takia. En usko kohtaloon, horoskooppeihin tai mihinkään yhtä turhanpäiväiseen löpinään, mutta pikkuhiljaa on kai munkin pakko myöntää, että vastakohdat täydentää toisiaan. Matias ikuisena kokeilunhaluisena optimistina ja minä ainaisena realistina – ja pessimistinä.
 

Vaikka olinkin vankasti päättänyt, etten astuisi jalallanikaan Teatteri Sinitaivaaseen, Matiaksen sanat jäivät kuitenkin takaraivoon kummittelemaan. Mitä mä menettäisin, jos kävisin siellä katsomassa? Kärsisikö mun periaatteet niin hirveästi yhdestä visiitistä? Jos ja kun naamat ja tilat ei miellytä, voisin vain marssia ulos. Kaivoin julisteen paperikorista tarkistaakseni päivämäärän. 3.11. Huomenna. Mulla olisi siis vielä vuorokausi aikaa miettiä. Jos päättäisin mennä, ja en pitäisi kokemuksestani, olisi mulla vielä paremmat perustelut Matiakselle kun se seuraavan kerran alkaisi inttää vastaan. Olisin oikeasti nähnyt sen snobimaailman ja ne hörhönirppanokat. Kokenut sen ihan itse. Paska reissu, mutta olisipahan tullut tehtyä. Saisipahan roskakori lisää täytettä vartiotornista ja ties mistä muista brochuureista, mitä ne siellä varmasti jakelee.

3.11, tiistai. Miksi kolmas? Miksei kolmastoista? Aivan. Kolmastoista päivä olisi perjantai ja silloin ne horoskoopeille ynnä muulle yleiselle hörhöilylle uskolliset hipit istuvat koko päivän hiljaa talonsa syrjäisimmässä nurkassa. Ulos ei voi mennä, jos vaikka näkee vielä mustan kissan ylittävän tietä. Tai mitä jos tonnin painoinen meteoriitti vaikka putoaa niskaan. Saavun Sinitaivaan ovelle. Varsinainen taivaan portti, ruskea, ränsistynyt, hieman vino ovi, joka avattaessa suorastaan huutaa vuosien kivusta. Ne pari säälittävää porrasta oven alapuolella – yhtä kärsineitä. Ensimmäinen askelma on jopa hieman vajonnut maan sisään. Painavia hippejä. Sumopainija hippejä. Tai hyvin tähdätty meteoriitti.

[sonrisa]

                                                                              Luku 2


Astun sisään. Aula on autio. Eikös taivaanporteilla pitäisi aina olla joku vastaanottamassa? Pyörin ympyrää kuin kultakala lasimaljassa. Ihme kun eläinsuojelijat eivät ole koskaan alkaneet ajaa kultakalojen asiaa. Free the goldfish. Mieti nyt omalle kohalles ku pyörisit teepannun kokosessa lasimaljassa päivät pitkät. Ainoo ilonhetki ois se kun näet kuinka ruokahiutaleet leijaa pikkuhiljaa maljan pohjalle. Ja sitten sekin hetki on pilalla kun ne laskeutuu hiekan sekaan. Etippä niitä sieltä sitten. Ihmekös ei kalat koskaan hymyile. Kyllä muakin vituttais.

- Saliin, saliin vaan! Joku rillipäinen, punertavahiuksinen mies ilmestyi ihan tyhjästä hymy persiissä. Perkeleen teleporttaaja, eikö sen naamaa kiristä? Ja mistä se oikein ilmesty? Humanoidihippi. Kolmisilmä. Ufo.
- Tänne vaan rohkeasti! Ukko sanoi ja raotti mustaa verhoa, jota en edes ollut erottanut aulan muuten niin tummasta seinästä. Tai sitten se hippi tekaisi sen oviaukon siihen jotenkin. Pyhä henki. Wou. Pitäskö kavahtaa.  Hippi viittoo mua peräänsä.
Musta sali. Punertavat tuolit. Nelisenkymmentä silmäparia tuijottaa mua. Jos siinä on koko hippipopulaatio niin aika surullista. Ovat ilmeisesti tosissaan kuolemassa sukupuuttoon.  Niiden innosta kiiluvat silmät tapittaa mua ja humanoidihippiä, joka ohjaa mut eturiviin. Se virnistää. Varmaan ihan rentouttavaa sen naamalle. Humanoidihippi astelee stagelle. Varmaan lahkon johtaja ja seuraavaks vedetään läpi joku palvontariitti. Sitten hipit jakaa jokaselle uudelle vartiotornit. Hymy persiissä tietenkin, johtajan esimerkin mukaan.

Katson ympärilleni. Olen taidehihhulien ympäröimä. Tai no, vieressä istuu pari suhteellisen normaalinolosta tyyppiä. Mietin, kuinka helppo nakki hipeille on aivopestä vieruskaverini. Vieruskaveri.  Typerä sana. Eihän kaikki sun vieressä istuvat aina oo kavereita. Siinähän voi istua vaikka sun pahin vihollises. Vihollisia on kohdeltava kuin ystäviä. Paskaa. Ja ne edessä istuvat. Ne nyt ei ainakaan oo osun kavereita. Ainakaan ne kaapin kokoset ukot, jotka pilaa näköalan vaan läsnäolollaan. Tai ne hienostorouvat, jotka ei kestä, että niiden rakas permanentti kastuu. Ja ajattelevaisina henkilöinä ne avaa sateenvarjon. Ei permanenttiraasu kärsi. Mitä väliä muilla ihmisillä. Kohtele muita kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Joo-o. Sääli vain, ettei kaikki kanssaeläjät oo permanentattuja hiustukkoja. Ei edes hipit.


- Jos aloitetaan sitten ihan esittelykierroksella. Jospa sinä Tiina vaikka aloitat, humanoidihippi sanoi ja viittasi kädellään jollekin neljännen rivin hihhulille. Miksei se itse aloittanut? Tuottaako se huonoa onnea vai onks sen nimi jotenkin outo? Varmasti. Kuitenkin joku Pyry Kinos.  Tai Pasi-Anssi. Tai vaikka Kalja. Luin joskus netistä listauksen oudoista, nyttemmin kielletyistä nimistä. Kyllä. Ainakin joku tuolla jossain on nimeltään Kalja. Mahtaa olla kiva kun naiset tulee baarissa iskeen. ”Oliks sun vanhempas alkoholisteja ku oot tommonen kalja”. Iloiset lapsuusmuistot palaa mieleen. Perheen saunaillat, makkara ja kalja. Ilman sitä saunaa ja makkaraa. Niin, paitsi eihän ne naiset sitä nimeä tiedä. Eihän se kerro.  Allekirjoituksetkin tekee aina niin, että ihmiset lukee Kaija ja kattoo hämmentyneenä ”Mieshän tuo on”. Samaan aikaan se itse ajattelee, että mieluummin transu kuin Kalja. Ulkoisia avujaan käyttämällä se voi päästä pitkälle, ehkä jopa saatille asti. Mutta vihille se tuskin kuitenkaan koskaan pääsee. Ei kukaan mene naimisiin niin, että puolison nimi paljastuisi vasta alttarilla. Humanoidihippi varmaan elättelee vaan toivoa siitä, että sen esittäytymättömyys unohtuis, kun nuo 40 legioonalaista kertoo nimensä ensin. Huomaan jotain kiiltävää sen vasemmassa nimettömässä. Oho. Kalja onki kovempi äijä. Kuulen kun neljännen rivin hippi vetää henkeä aloittaakseen.
- Hei kaikille! Mun nimi on Tiina, sairaanhoitaja ammatiltani ja nyt pyöriny täällä jo viisi vuotta.
Sairaanhoitaja. No kappas. Sehän sattui sopivasti. Ei tartte soittaa valkotakkisia ku palvelut tarjotaan ihan oman talon puolesta. Vai sairaanhoitaja. Niille saattais täällä olla tarvetta enemmänkin. Mielummin vaan vähemmän aivopestyjä. Viis vuotta on aika pitkä aika. Siinä ehtii vaikka mitä. Kunhan selviän tästä päivästä. Still 39 hippies to go. Wipii.


Nimiä, ikiä, ammatteja, kengännumeroita, hippinaurua laumassa. Humanoidihippi astelee lavalla innoissaan ees taas tehden hetkittäin välihuomautuksia. Tuijotan tummaa seinää sen takana. Pysyis ny aloillaan perhanan kolmisilmä. Olo on ku ruotsinristeilyllä. Tulee merisairaaks. Seilaaminen rupee oksettamaan. Ja lääkkeet jäi tietty kotisatamaan. Kuvittelen keskelle lattiaa liikennevalopylvään - kaksikin. Humanoidihippi sais sakot, useammatkin, punasia päin seilaamisesta. Ja vielä lisäsakot just siitä seilaamisesta. Eihän liikenteessä saa purjehtia. Törppö. Muistan kun pienenä kuvittelin, että liikennevalopylvään sisällä asuu miniatyyrikokoinen vauva, joka aina vaihtaa niitä valoja. Halusin olla se vauva. Autuaan onnellisena päivästä toiseen pylvään sisällä painamassa nappuloita, joista valot vaihtuu. Pling. Viimein hippi pysähtyy.

- Ja sitten siirrytään näihin meidän uusiin kasvoihin. Aloitetaanpa vaikka sinusta!
Vittu mitä sinä siinä kättäs ojentelet? Invalidiksiko tässä ois pitäny muuttua. Enkä minä ainakaan oo ylös nousemassa. Vai pitäskö noille kokeneemmille hihhuleille osottaa jotain kunniaa vai?
- Rohkeasti vain! Humanoidihipin hymy leviää entisestään. Näen sieluni silmin kuinka sen perskannikatkin vääntää jo semmosta aurinkoista naamaa, että hyvä kun ei housut ratkee.
- Elisa, 17, mutisen viimein.
- Elisa! Kolmisilmä toistaa kuin puhumaan opetteleva lapsi äitinsä perässä.
Joo, Elisa. Ongelmia?

Pian mulle selviää, että vierusk… vieressäni istuvat Satu, Maaria, Liinu, Kati ja Jonne.
Jonnella on hiuksissa punainen töyhtö. Se saa mussa aikaan suuren ärsytysreaktion. Näen kirjaimellisesti punaista. Miksei punaisissa töyhtöissä vois olla varotuskylttiä. ”Ärsyttävä. Irriterande”. Mieluiten sellaista, joka peittäis koko perkeleen töyhtön. Joo, mäki tykkään punasesta. Piipaapiiipaa. Päiväkodin ärsyttävin leikki. Ei siellä muita ollutkaan. Piipaa bakteeri. Mielikuvituksettomat hoitotädinretaleet. Mistä noita punasia töyhtöjäkin tulee. Onks Jonnen äiti nainu jotain palokärkeä vai? Jotain rajaa. Elukoita ne palokärjet on siinä missä kultakalatkin.

[sonrisa]

                                                                             Luku 3


- No niin! Hienoa, että teitä uusia on täällä näinkin runsaasti! Humanoidihippi hymysi ylileveästi ja suorastaan kuulin jo housujen takasauman ratkeilevan. Miten niin runsaasti? Jumalauta. Jeesuksen opetuslapsiakin oli enemmän ja se on jo jotain. Kakstoista ukkelia seuraamassa jotain huru-ukkoa ihan lopputekstit päällä ja levittämässä ”sanomaa”.  Jee hipit, partytime. Onhan meitä sentään jo viis tyttöä ja tuo yks palokärjen nussimisen tulos. Siinähän sitä jo juhlimisen aihetta kerrakseen. Ilo se on pienikin, sano Tuksu kun kaksosleukansa löys. Kyllä se on nyt niin, että nämä hipit on vakavasti uhanalaisia. Tämä lahko kuolee sukupuuttoon ennen kuin ehtivät mursua sanoa. Säälipointsit uhanalaisille eläimille, en mäkään haluais olla näiden kanssa samassa veneessä. Sarvikuonot ja liito-oravathan painii ihan eri sarjassa. Niillä on sentään järkeä päässä. Liito-oravatki on keksiny kuinka ylimäärästä, löysää nahkaa voi hyötykäyttää. ”Whii kattokkee pojat, mulla on niin isot allit, että voin lentääää!”

- Jos sitten vielä tutustutaan toisiimme paremmin, Humanodihippi sanoi ja alkoi selittää jonkin leikin sääntöjä.
- Tämän leikin nimi on Evoluutioleikki. Aluksi kaikki ovat ameeboja…
 Niinpä niin, ihan normaalia elukoiden pariutumsiriittiä, että tavattaessa morottaa, käy läpi kivi- sakset- paperi – matsin, jonka voittajasta tulee eri lajin edustaja. Jok’ikinen on siis varmaa syntyjään ameeba. Sitte vaa käydään läpi ameeba-torakka-hiiri-jänis-gorilla-morso-what ever – evoluutio ja lopulta koko maailma täyttyy Pyhistä Lehmistä. Maailmanloppua ei siis aiheutakaan se, että aurinko sammuu ku 13-vuotias teinityttö parin siiderin jälkeen tai valtava meteori, joka iskee maapallon littanaks ku pannukakun. Kaikista vaan tulee Pyhiä Lehmiä. Viimein kaikki elämä kuolee ku lehmät  ei oo kaksneuvosia. Pikkuhiljaa koko maapallo sitte kuivuu kasaa ku Saharaan jätetty rusina. How nice.

Selityksen jälkeen koko porukka vaeltaa salissa edes takas hokien ”ameeba, ameeba” –mantraa ku mitkäkin vajaaälyset.
- Ameeeeba, ameeba. Hipit on ihan innoissaan.  Ne jopa äityy vetämään henkeviä ameebakeskusteluja tavatessaan toisen ameeban. Puhuu ihan sössönlössön. Onks ameeboilla muka puhevika? Hippien mielikuvitusameebat ainakin sössöttää. Millanenkohan ois ärrävikanen ameeba? ”Molemmilla vanlhemmishlta oli äshlä –vika ja äidillä myöshl ärrrä-vika mut ite oon shuhlt kohlt norrrmaaali”. Syrjitty ameebalapsi.  Koulukiusattu hylkiö.

Olosuhteiden pakosta jouduin pariutumaan Jonnen kanssa.  Sen muutaman sekunnin – ehkä puolen minuutin- aikana, mitä meidän matsi kesti, ehdin jo nähdä painajaisia meidän lapsista.
Mitä niistä muksuistakaan ois tullu. Yks neljäsosa palokärkeä ja loput… Mitä? Ameebaa? Olisin antanut enemmän kuin mielelläni koko pesueen adoptoitavaksi Etelänavalle. Samalla oisin varmaan kätevästi tienannut vuoden sydämetön äiti-tittelin. Sydäntä lämmittävää.

Istutaan taas alas. Humanoidihippi esittelee itsensä viimein Petriksi. Mikä pettymys, ei Kaljaa.  Leikistä se sanoo ”no tää nyt oli tämmönen”. No niin oli. Ensviikolla on kuulemma virallinen kässärin lukutilaisuus.  Päivämäärästä ne infoo sitten meijän sähköpostiin. Hum.. – Petri törkkää Maarian käteen paperia ja kynän. Excuse moi? Se, että tultiin tänne leikkimään jotain aivottomia limakasoja, jotka myöhemmin muuttu jokski perkeleen palvottavaks elukaks, jotka Intiassa vaa makoilee tien tukkeena ja ihmiset lakoo suutelemaan niiden likasia – sori – pyhiä – sorkkia, velvottaa meijät ny liittymään hippilahkon postituslistalle? Jos hihhulit luuli olevansa ovelia, niin metsään meni ja pitkälle.  Ei mua niin vaan saada kosiskeltua. Näytelmää Petri ei kerro. Se on salaisuus. Pari hippiä tirskahtaa jossain takarivissä kuin ala-asteikäiset. ”Et sitten kerro kellekään, että tykkään Jormakaarinista. Se on SALAISUUS.”

Tiina raottaa mustaa verhoa. Missä vaiheessa se edes poistui? Lähti kesken leikin mököttämään kun muut ameebat kehittyi eteenpäin. Jäi lajinsa viimeiseksi ja läks keittämään kahvit? Hieno asenne. Vitut evoluutiosta, mä läksin kahville. Hipit tekee joukkovaelluksen aulaan. Lista saavuttaa mut. Tuijotan paperia sylissä. Siirrän sen kylmän viileesti näkymättömälle vierustoverilleni. Maisa, olet kovin aneeminen tänään. Tää hippeily loppu ennen kuin ehti alkaakaan. Joku laumastaan jälkeen jäänyt hippijätkä laskeutuu alas katsomon yläosasta. Todistaja.
- Mä näin mitä sä teit.
Uu.  Melkein vapisen. Tiedätkö kenties myös mitä tein viime kesänä?
- Niin? En liittyny teidän joukkoon. So sad. Eks sun pitäs olla kahvittelemassa?
Se astelee mun viereisen tuolin eteen. Tuijottaa sitä sähköpostilistaa, jolla komeilee kaikkien muiden uusien gmailit ja hotmailit siististi allekkain. Hippipopulaatio + 5. Mitä sä sitä lappua siinä säälit.
- En juo kahvia.
- Oho, laumasta poikkeava. Eks sua oo vielä kivitetty?
- Miks tulit tänne? Se ottaa listan käteensä. Turhaan sitä suojelet, en minä sille mitään aikonu.
- Hetkellinen mielenhäiriö. Ei toistu.

 Vajaan viikon kuluttua sähköpostissa loisti läsnäolollaan viesti Teatteri Sinitaivaan toimistolta. Kutsu lukuharjoituksiin  10.11. Niillä on joku pakkomielle tiistaipäiviin. Ja muhun. Kauankohan ne on kaivelleet netin syövereitä löytääkseen mun sähköpostiosoitteen. Varmaan jollain salaisilla hippivaroillansa palkanneet jonkun tekemään likasen työn puolestansa. Näinhän  liikaa, leikin sentään jo ameebaleikkiä! Mut on saatava mukaan lahkoon tai olen vaaraksi yhteisölle! Sähköposti löytää tiensä roskakoriin niin kuin pikkuserkkunsa, mainosjulistekin, teki. Soitan Matiakselle ja kerron hippien ahdisteluviestistä. Tiistaina laumastansa jälkeen jääneen hippipojan nimeksi selviää Mikko ja hippien likaisen työn tekijäksi Matias. Perhanan Juudas. Tietovuoto. Mikko on sen kanssa samoilla pianoteoriatunneilla ja oli päivitelly jollekin kaverilleen mun käytöstä teatterilla. Sen ei edes tarvinnut pyytää kun Matias oli jo valmis uhraamaan mut krokotiileille. Aina valmiina. Sen siitä saa kun kaveeraa entisen partiolaisen kanssa. Päätyy vaahtokarkiksi nuotiolle.

- Mikä pakkomielle sulla on saada mut sinne?
- No ei mikään. Mut voitko muka ton yhden kerran perusteella sanoa, ettei se ois sun juttus?
- Miks se ois mun juttu? Mikä siitä muka tekee mun jutun?
- Elisa.
- Kerro!
- Jos joku niin toi sun ylitse ampuva ennakkoluulos ei ainakaan paranna asiaa.
- Ennakkoluulo?
- Se just. Mitä, jos mä tuun sun mukaan ens kerralla?
- No et vitussa tule.
- Meetkö sitten yksin?