Kirjoittaja: Wild Child
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Fandom: BBC:n Robin Hood
Vastuuvapaus: Kiitos tästä ihanasta versiosta kuuluu sarjan luoneille Foz Allanille ja Dominic Minghellalle. Saan tästä vain ja ainoastaan hyvän mielen ja lämpöä kylmään sydämeen.
A.N. Oli versio mikä tahansa, on Robin Hood hyvin harvinainen, suorastaan uhanalaisen olematon, fandom finissä. Jos kuitenkin huomaan, että lukijoita löytyisi, kirjoittaisin varmasti enemmänkin kuin vain omaksi ilokseni. Tarkoitan, että tällekin yksilölle saattaisi syntyä jatkoa.
Ja kirjoittakaa muutkin, kiltit. Varsinkin tästä sarjasta (vaikka kyllä se viimeisin elokuvasovituskin kelpaa
), koska se on niin ihana, ja minä haluan lukea siitä muutenkin kuin englanniksi. Kauan eläköön Robin Hood!
Äiti ja palokärkiTap. Tap. Tap-tap-ta-tap. Tap… Tap.
Pisarat putoilivat oransseille ja keltaisille lehdille vailla rytmiä. Sateen kuuntelu oli ollut ihan mukavaa siihen tiettyyn pisteeseen saakka, mutta tähän meni hermo. Säätä oli jaksanut ihastella päivän, pari, muutaman, mutta kun kaikki muonat ja vaatteet olivat märkiä tai vähintään kosteita ja tie oli muuttunut sellaiseksi mutavelliksi, ettei siellä liikkunut poloinkaan kottikärry, ei kaatosateessa tanssiminen, eikä sen rummutuksen kuuntelu enää juuri inspiroinut. Tanssimisesta puheen ollen: Muchin mielestä Djaqin olisi pitänyt tanssia jonkinlainen sateen loppumistanssi Allahille. Tästä hyvästä pipopää sai osakseen saraseeninaisen terävän katseen – sellaisen, joka heitetään, kun toinen on sanonut jotain typerää.
Kaiken lisäksi joukkoa kiersi flunssa-aalto; jokainen mies enempi-vähempi sairastui vuorollaan. Much ja Allan kuumeilivat lievästi päivän-pari, Robin ja John pärskivät ja köhivät kilpaa, mutta olivat tukkoisuudesta huolimatta kykeneviä pitämään muista huolta – Djaqin ohjeistuksella. Nainen aivasti kerran, mutta tauti tuntui kiertävän hänet kaukaa.
”Et voi olla tosissasi”, Allan puhisi ja kaivautui esiin vällyjensä alta, ”tosi reilua. Mikä sinua varjelee?”
Djaq kohautti olkiaan sekoitellessaan velliä padassa tulen yllä.
”Sukat kengissä, monipuolinen ruokavalio-” samassa hän näpäytti Muchin (jonka kuume oli laskenut niin, että parantuminen Djaqin mielestä vaikutti jo pysyvältä) kättä, kun tämän sormet olivat lähestymässä pataa.
”Auts. Tuo sattui, nainen. Olisin vain maistanut sitä. Me kaikki tiedämme – itsekin myönnät -, että sinä olet surkea kokki”, Much napisi sormiaan hieroen.
”Puhtaus ja siisteys”, Djaq lopetti painokkaasti.
Will sairastui kuitenkin pahiten. Hänen kuumeensa sahasi edestakaisin, eikä sen heikentymisestä näkynyt merkkiäkään. Tilanne näytti pahalta.
”Meidän on vain saatava hänen kuumeensa pysymään mahdollisimman alhaalla. Jos se nousee liian korkealle, tai hän joutuu kestämään tuota liian kauan, hänen oma kehonsa pettää alta. Siinä ei enää miehen tahdonvoimaa mitata”, Djaq puhui muille pojille, kun he olivat saaneet Willin nukahtamaan hetkeksi rauhalliseen uneen.
”Robin. Tarvitsen valeriaana-nimistä rohtoa. Se on ainut jonka luulen löytyvän jonkun Nottinghamilaisen tohtorin lääkelaukusta. Pystytkö järjestämään sitä Willille?” Robin nyökkäsi, puristi hetken Djaqin olkaa, otti Much mukaansa ja lähti.
Jäljelle jääneet John ja Allan hajaantuivat lähiympäristöön keräämään märkiä puita. Djaqin terävät silmät katsoivat rävähtämättä ison miehen selkää, kunnes se katosi näkyvistä. Silloin nainen antoi jännittyneen kehonsa valahtaa puolustusasemastaan. Hän putosi kyykkyasentoon, painoi päänsä olkapäitä myöten polviensa väliin, liitti kämmenensä yhteen takaraivollaan ja keinutti itseään edestakaisin kantapäiltä päkiöille. Se oli poikien mielestä varsin hassu asento, osin siksi, että he eivät itse juuri pystyneet siihen, saatikka pysyneet siinä kovin kauan kaatumatta. Usein Djaq kuitenkin painui kyykkyyn ajatellessaan, levätessään tai muuten vain, kuin istumaan. Nyt hän kuitenkin rukoili.
Allah, anna hänen elää. Itku vavahdutti Djaqin hereille epätoivoisesta transsista, mihin hän oli vaipunut. Will.
Djaq konttasi lyhyen matkan Willin nukkumapaikan äärelle. Heidän majapaikkansa lattian lehdet kahisivat polvissa, vaikka nekin olivat saaneet osansa sateen aiheuttamasta kosteudesta. Häntä kohtasi sydäntä särkevä näky. Will nyyhkytti potkien ja huitoen ilmaan. Djaq kiersi vuoteen päätypuolelle ja painoi kätensä hänen päänsä molemmille puolille. Iho loimotti ja hehkui kuumana. Willin silmät rävähtivät auki ja liike pysähtyi. Yleensä niin tarkkaavaisen ja valppaan katseen peitoksi oli vedetty sumea verho.
”Äiti?” poika kysyi äänensäröllä joka hänellä oli jäljellä normaalista pehmeästä nuotista. Djaq nielaisi. Epäröi hetken. Ei. Näin hän toimisi. Kaikin puolin ajatellen näin olisi parasta. Will ei kuitenkaan erota myöhemmin unta valveesta. Tärkeintä, että hänellä olisi mahdollisimman hyvä olla. Siksi Djaq nyt taituroi kasvoilleen parhaimman äidillisimmän hymyn, johon hän vain kykeni.
”Hei vain, pikku palokärki.”
”Näin pahaa unta.”
”No, onneksi se oli sitten vain unta.”
”Väsyttää.”
”Nuku vain. Olen tässä.”
”Tule viereen.” Tämä sai Djaqin roolin putoamaan hetkeksi, kun hänen katseensa kimpoili levottomasti hänen miettiessä seuraavaa siirtoaan. Äiti-hymy palasi.
”Teepä tilaa.” Djaq asettui kyljelleen Willin viereen ja siinä samassa poika käpertyi häntä vasten ja sulki silmänsä tyytyväisenä.
Djaq makasi jähmettyneenä paikoillaan uskaltamatta liikkua pois. Hänen oli odotettava pojan nukahtamista. Hetki oli kaikessa vakavuudessaan kummallinen. He eivät olleet koskaan näin tiiviisti lähekkäin. Miksi olisivatkaan? Nyt siihen oli syy: kuumehoureissaan Will näki herättyään Djaqin kuolleena äitinään ja oli itse vajonnut lapsen ikään. Sellaista sattuu toisinaan kovassa kuumeessa, kyllä Djaq sen tiesi. Sotatantereella tai sairasteltoissa kuolevat miehet huusivat usein äitejään. Mutta mitä John ja Allan sanoisivat, jos he palaisivat ja näkisivät heidät nyt? Hempeily oli humorisoitua Sherwoodin metsässä ja tuntui kuuluvan yksinoikeudella Robinille ja Marianille. Välittämistä heidän leiristään ei kuitenkaan puuttunut. Kaikki pitivät toisistaan huolta, eikä ketään jätetty. Toverit huomasivat, jos joku oli allapäin tai tarvitsi tukea. Ja kun he kaikki välillä palasivat kotiinsa häntä koipien välissä haavojaan nuollen, kannustivat kaikki toisiaan ja saivat toisensa jatkamaan. Heidän keskuudessaan oli ilokin monikertainen, niin että naurusta kaikui koko metsä. Rakkaus oli kuitenkin jokaisella niitä sydämeen kätkettyjä asioita, joista ei äänen puhuttu.
John rakasti yhä vaimoaan Alicea ja poikaansa.
Allanilla oli ollut veli, mutta Djaq ei osannut sanoa, kaipasiko hän hirtettyä kleptomaaniveljeään. Tarkemmin ajatellen Allan oli ehkä eniten yksinäinen heidän porukastaan. Välittikö hän edes heistä? Djaq torjui tämän ajatuksen mielestään tuhansien kuvien heidän kanssaan ja heidän puolestaan taistelleesta ja nauraneesta Allanista. Robinin joukot olivat kenties paras perhe, mikä hänellä oli koskaan ollut. Todennäköisesti se ainut paikka, jossa hän on saanut tuntea itsensä arvokkaaksi ja johonkin kuuluvaksi.
Much oli Robinin koira, isäntä-palvelija-suhteen päätyttyäkin. Hän olisi heittänyt henkensä heidän johtajansa jalkoihin. Tätä reppanaa he eivät aina ehkä arvostaneet hänen ansaitsemallaan tavalla. Much oli ehkä törppö, mutta hänellä oli suuri ja rehti sydän.
Willillä oli ollut kokonainen ja kaunis perhe, kunnes hänen äitinsä käytännössä tappoi itsensä poikiensa puolesta, ja hänen isänsä menetti kätensä. Veli muutti isän kanssa Annie-tädin luo Scalbroughiin ja Will jäi Sherwoodiin. Poika oli jengin nuorin, mutta lunastanut lujasti paikkansa urheudellaan ja luotettavuudellaan. Will oli älykäs, hän ymmärsi mekaanisia asioita jotka saattoivat mennä muilta yli hilseen. Ja Djaq tiesi, että rauhallisesta ulkomuodostaan huolimatta pojan sisällä kyti viha, joka sai hänet taistelemaan oikeuden puolesta. Will ei juuri lörpötellyt, mutta silloin kun hän avasi suunsa, oli syytä kuunnella. Mutta rakastiko Djaq Williä? Sitä hän mietti katsoessaan majan hämärän muuttuvan pimeydeksi ja kuunnellessaan pisaroiden putoilua puista.
Kyllä hän rakasti. Kaikkia miehiä hän rakasti kuin veljiään. Williäkin hän oli pitänyt isoveljenään, kunnes oli huomannut ajattelevansa häntä häiritsevän usein, katseensa harhailleen hänen puoleensa yhä useammin ja ryöstöretkillä kaikkein eniten pelännyt hänen puolestaan. Djaq puri huulensa yhteen.
Ei niin, että hän saisi koskaan tietää. Djaq, olet pelkuri ja typerys. Willin hengittäessä kuumaa ilmaa hänen rintaansa vasten, Djaq päästi kätensä silittämään tummia hiuksia.
//
Wild Child
