PahanilmanlintuFandom: Animorphs
Genre: Öö, angst?
Kirjoittaja: pistoolisankari
Paritus: - (tekstissä mainitaan tosin muutama)
Ikäraja: K-11
Kuvaus: Jake miettii (ja vihaa) jo mennyttä sotaa ja haukkuu kaverinsa
. Osallistuu haasteeseen
Teelusikan Tunneskaala (omavalintaisella tunteella katkeruus). Ai niin, tämä(kin) muuten spoilaa viimeisten kirjojen tapahtumia. Sodan jälkeiseen aikaan sijoittuu. Tää ei kyl sinänsä ihan istu kirjacanoniin, että melkein vois todeta että tää on vähä AU.
Vastuunvapaus: Teksti kuuluu minulle, hahmot ja alkuperäinen tarina aivan muille tahoille, enkä saa tästä rahaa tai mitään muutakaan.
A/N: En tiiä oikeen mitä tästä pitäis ajatella. Ehkä pitäydyn semmoisessa semipehmoisessa sössötyksessä.
PahanilmanlintuAamuilma oli kirpeää, ja tuuli iski vesisadetta kasvoille hieman liian kärkkäästi. Hänen kätensä tärisivät, kun hän kaivoi tupakat taskustaan. Onnistui hän kuitenkin yhden sätkän sytyttämään, sateesta ja vapinasta huolimatta.
Jake Berenson imi savua keuhkoihinsa ja katseli harmaata taivasta.
Ajatteli sotaa, kuten aina sellaisina aamuina. Ajatteli Cassieta, joka varmaan aloitteli hiljakseen uutta elämää sen Ronnyn, vai mikä se nyt oli, kanssa. Ajatteli Marcoa ja Axia, jotka luultavasti tappelivat tälläkin hetkellä joko kaukosäätimestä tai nukkumatilasta. Ajatteli Rachelia, jota ei enää ollut.
Ajatteli niin hartaasti, ettei edes huomannut läpimärkää punapyrstöhiirihaukkaa, joka laskeutui parvekkeen kaiteelle.
<Jake>, Tobias sanoi ja sai Jaken tiputtamaan hätkähtäen tupakkansa ja kiroamaan.
<Taasko sinä ajattelet sotaa?> Tobias kysyi.
’’Minä ajattelen tätä päivää’’, Jake totesi aavistuksen verran katkerasti.
<Arvatenkin myös sotaa>, Tobias lisäsi ja suki siipisulkiaan.
’’Miten vitussa minun edes pitäisi ajatella tätä päivää ilman sotaa, sano se!’’ Jake sanoi terävämmin kuin oli edes aikonut. Tobias säpsähti.
<Rauhoitu>, hän pyysi.
’’Enkä vittu rauhoitu. Sinä tulet tänne kuukausien hiljaisuuden jälkeen, vittu kuukausia sen jälkeen, kun pelastimme sinun saatanan shormisi, ja muistuttelet minua sodasta, vitun sodasta! Minä muistan kyllä, minä olin meidän johtajamme, joko sinä saatanan linnunaivo unohdit sen’’ Jake sanoi samettisen pehmeällä äänellä, hymyillen niin teennäisesti kuin osasi.
Tobias ei vastannut heti.
<Voin minä lähteäkin>, hän sanoi hitaasti hetken kuluttua. Jake hieraisi silmiään ja talloi vielä pienesti savuavan tupakanlopun kengänkärjellään. Tobias avasi siipensä ja katosi nopeasti sateiseen sumuun.
Jake kaivoi taskustaan uuden tupakan ja sytytti sen yhä tärisevin käsin.