Nimi: Se ruusuinen pahvilaatikko
Kirjoittaja: Lööperiikkka
Genre: Romance, Draama
Ikäraja: S
Pairing: Molly/Arthur
Disclaimer: Tarinan hahmot ja paikat omistaa Rowling.
Summary: Molly Weasleyn muistoja
A/N: Eli en ole piiiitkään aikaan kirjoittanut Potteria. Joten en tiedä laadusta..
Osallistuin
Weasleyn perhepotretti haasteeseen. Ainiin... Kappale on
Rihannan-Finall goodbye. Olkaa hyvät, risut ja ruusut ovat tervetulleita.
Painoin pääni pehmeään untuvatyynyyn raskaan päivän jälkeen. Mieheni, Arthur, kuorsani vierelläni niin kovaa etten saisi heti unta. Keittiö työt olivat tehty, kuten myös muut kotiaskareet. Minulla oli vihdoin aikaa itselleni vai oliko sittenkään? Pitäisiköhän minun aloittaa lasten joululahjat?
Naurahdin yksikseni. Niissä olikin tekemistä. Perheeni paisui ja paisui. Mutta yksi puuttui silti joukostamme. Vaikka minulle ilmaantui melkein koko ajan uusia lapsenlapsia ja lapsen-lapsen-lapsia kukaan ei korvaa ei ikinä Frediä. Ei minulle eikä Georgelle. Niiskautin nenääni ja otin sängyn vieressä olevan nenäliinan käteeni ja niistin.
Joten en jaksaisi enää tähän aikaan tehdä villapaitoja. Mitä tekisin? En ollut vielä väsynyt ja tarvitsin tekemistä. Tunsin kuinka jokin kaapissa kutsui minua luokseen. Avaamaan sen ruusunkukkaisen pahvilaatikon kannen ja selaamaan sen sisältöä.
Kuin käskystä nousin sängystä vaivalloisesti ja köpöttelin tammisen vaatekomeron luokse. Avasin oven ja nappasin kutsuvan vaaleanpunaisen pahvilaatikon alimmalta hyllyltä. Ele vihlaisi minua alaselästä ja refleksinä käteni lennähti kivun paikkaan. Ruusupahvilaatikko käsissäni menin takaisin vuoteemme luo ja istuuduin sen reunalle pahvilaatikko sylissäni. Avasin pahvilaatikon kannen ja haistoin tukkoisella nenälläni etten ollut avannut laatikkoa aikoihin, sillä laatikosta pöllähti tunkkainen haju.
Nappasin ensimmäisen paperi lituskan uurteiseen käteeni ja katsoin kuvaa tarkkaan. Kuvassa olin minä sekä paras ystäväni, Sarah. Kuva oli otettu vielä silloin kun olin kuudennella.Vaivuin muistoihini, vuoteen 1967.
“Arthur!” kiljaisin kun eräs luokkalaiseni säikäytti minut.
“Mitä, Molly?” Arthur kysyi ja tunki kätensä housujensa taskuun.
“Eikö äitisi ole opettanut sinulle ettei toisia saa säikytellä?” kikatin. Olin aina pitänyt tuosta punahiuksisesta pojasta.
“Opetti. Mutta en kuunnellut”, hän sanoi ja hörähti muistolleen.
“Miksi?” kysyin ja lähdin kävelemään pitkin Tylupahkan käytäviä.
“Kuka jaksaisi kuunnella saarnaa. Ei saa säikytellä, ei saa tehdä kepposia…”
“Ei kukaan. Mutta ehkä sinun kannattaisi”, sanoin ja kikatin. Isoveljeni saivat kuulla samaista saarnaa harvase päivä.
“Kuule, Molly. Mitä sanoisit jos kysyisin sinua tylyahoon?" Arthur kysyi ja tunsin hänen katseensa minussa. Käännyin häneen päin ja näin kuinka hän oli korviaan myöten punainen.
“Että tulisin mielelläni”, sanoin ja katsoin häntä silmiin.
“Oikeasti?” hän kysyi innoissaan.
“Oikeasti”, myöntelin.
“Molly!” joku kiljaisi käytävän toisesta päästä. Käännyin katsomaan kuka huutaja oli ja huutajaksi selvisi ystäväni Sarah, joka oli lähtenyt kävelemään minua vastaan.
“Eli, ensi viikonloppuna, tylyahossa?” hän varmasti siniset silmät välkkyen kävellessään takaperin poispäin minusta.
“Arthur Weasley, kertoisitko ystävällisesti miksi kävelet pitkin käytävää takaperin?” Muodon muutosten opettaja McGarmiwa kysyi tiukasti.
”Anteeksi kovasti, rehtori”, Arthur sanoi ja näin hänen menevän jälleen punaiseksi.
“Käy hyvin”, sanoin hymyillen. Arthur käänsi päätään ja nyökkäsi hymyillen.
“Voisitko selittää? Miksi harrastat takaperin kävelyä?” McGarmiwa kysyi uudemman kerran. Käänsin hänelle ja Arthurille selkäni ja lähdin kävelemään parasta kaveriani vastaan.
“Mitä tuo rillipää halusi?” Sarah kysyi inhoavasti.
“Hän pyysi minua Tylyahoon”, mutisin.
“Mitä? Onko hän järjiltään?” hän kiljaisi.
“Ei. Sitä paitsi minä suostuin.”
“Mutta sinähän olet Robertin kanssa!” Sarah kiljaisi.
“Niin olen. Hyvä että muistutit olenkin tässä juuri menossa jättämään hänet.”
“Hänhän on unelma! Sinä olet järjiltäsi, Molly.”
“Ehkä olen. Mutta tämä on ihana tunne”, totesin. Ja käänsi selkäni parhaalle ystävälleni.
“Molly, hän ei vain ole oikea sinulle!” Sarah huusi perääni.
“Hän on juuri oikea minulle!” kiljaisin ja tuijotin häntä silmät salamoiden.
“Ei ole! Sinä vain luulet niin! Hänhän ei ymmärrä mitään! Hänhän on verenpetturi!”
“Ehkä on. Mutta minä rakastan häntä!”
“Et rakasta. Et tiedä rakkaudesta mitään.”
“Ainakin enemmän kuin sinä. Olen miettinyt että sinun kuuluisi olla Luihusessa. Sinne sinä kuuluisit”, sanoin ja käänsin selkäni hänelle viimeisen kerran. Heräsin muistoistani. Ne olivat olleet viimeiset sanani parhaalle ystävälleni. Aina joskus olin miettinyt mitä hänelle kuului. Jätin parhaan ystäväni rakkauden tähden. Enkä katunut sitä yhtään.
“Arhur, mitä sinä nyt?” kysyin kun hän oli laskeutunut toisen jalkansa varaan.
“Molly, tulistko vaimokseni?” hän kysyi ja katsoi minua silmiin ihanan sinisillä silmillään.
“Totta kai mutta nouse nyt siitä maasta”, nauroin.
“Sitten kun olen saanut tämän -” Arthur sanoi ja näytti kultaista sormusta. “-sinun sormeesi”, Arthur lopetti. Ojensin kättäni ja hän pujotti sormuksen nimettömään.
“Nouse nyt niin voin suudella sinua”, mutisin ja vedin Arthurin ylös.Selasin lisää kuvia ja muistelin niihin tapahtumia. Pysähdyin kuvaan mikä oli otettu Bilin ja Fleurin häissä. Kuvassa oli keskellä Bill ja Fleur, jonka vasemmalla puolella oli hänen vanhempansa sekä pikkusiskonsa. Bilin puolella taas oli minä ja Arthur sekä loput lapsemme. Harry oli ottamassa kuvaa. Kaikki kuvassa nauroivat ja vilkuttivat iloisesti. Takana näkyi suuri ilotulitus jonka George ja Fred olivat järjestäneet. Siinä he nauroivat Bilin pään yläpuolella. Mutta kuva ei ollut täydellinen. Siitä puuttui Precy. Selasin kuvia lisää ja löysin kuvan mikä oli otettu viime vuonna. Kuvassa oli koko perheemme. Fredkin oli kuvassa sylissäni, sillä sylissäni oli hänen tuhka purkkinsa.
Silmiäni rupesi painamaan kummallisella tavalla. Laskin pahvilaatikon sylistäni ja kömmin omalle paikalleni peiton alle. Otin Arthurin kädestä kiinni, sillä oli aina mukavampi nukahtaa kun tunsin hänen olevan lähelläni. Mutta käsi oli kylmä. Aivan liian kylmä. En ollut ihmetellyt kuinka hän oli ollut niin hiljaa.
Vaikka tiesin että hän oli kuollut tiesin myös sen että en itsekkään eläisi enää kauan. Joten painon pääni tyynyyn ja puristin mieheni elotonta kättä ja kuiskasin.
“Arthur, nähdään pian. Minä rakastan sinua”, silmä luomeni tuntuivat entistä raskaammilta ja suljin ne tietäen että vaipuisin ikiuneen.
Before we turn out the lights and close our eyes
I'll tell you a secret I've held all my life
Its you that I live for, and for you I die
So I'll Lay here with you till the final goodbye
Hold, draw me close, close to my lips
Listen intently as I tell you this
Outside the world wages its rewards, I'll rest in peace as long as you know
Before we turn out the lights and close our eyes
I'll tell you a secret I've held all my life
Its you that I live for, and for you I die
So I'll Lay here with you till the final goodbye
Promise you our love will carry on
Until you turn eternal, we belong
Before we turn out the lights and close our eyes
I'll tell you a secret I've held all my life
Its you that I live for, and for you I die
So I'll Lay here with you till the final goodbye
His respectful lips for the last time
And spell out the lyrics to love in the sky
Its you that I live for and for you I die
So I'll lay here with you till the final goodbye
Goodbye
//Melodie lisäsi ikärajan otsikkoon.
