Nimi: Yksityisyyttä nolla prosenttia
Fandom: Percy Jackson
Ikäraja: S
Paritukset: Apollon/Hermes + viittauksia muihin
Tyylilaji: Hömppähuumoria
Yhteenveto: ”Harrastatko stalkkausta ihan vakituisestikin vai?”Oma sana: Hetken inspis, I love you ♥ Tästä piti alunperin tulla pelkkää söpöstelyä, mutta vietti vei tämän tähän suuntaa, joten tässä sitä ollaan. Tästä tuli aika kiva ^^
Yksityisyyttä nolla prosenttia
Hermes oli mielissään hyvästä tähystyspaikastaan. Hän näki Puoliveristen leiriin täysin esteettömästi. Hänestä oli mukavaa katsella puolijumalia aivan tavallisena, huolettomana leiripäivänä, sillä yleensä, kun jumalat näkivät lapsiaan, oli kyse synkistä ja huonoista asioista. Hermes ei halunnut muistella lapsiensa huolestuneita ja kärsiviä kasvoja, sen sijaan hän halusi nähdä heidät iloisina ja onnellisena ja tämä oli paljon parempi keino, kuin katsella heitä iris-viestin kautta. Hän oli siellä, paikan päällä näkemässä asiat niin kuin ne olivat.
Hänen mökkinsä edustalla oli sillä hetkellä mielenkiintoinen tilanne päällä. Areen ja Hermeksen porukka ottivat yhteen. Hermes katseli, miten kaksi Areen lasta oli miekat ojossa, valmiina viipaloimaan hänen lapsensa jauhelihaksi. Hermeksen porukka ei ollut aivan neuvotonta sakkia vaan he perääntyivät maltillisesti kuin houkutellen Areen poikia tulemaan lähemmäs. Sillä välin Travis ja Connor hiipivät Areen mökin taakse ja heittivät jotain ikkunasta sisään.
”Antaa mennä, pojat!” Hermes kannusti heitä hiljaa ja odotti innolla minkä jekun pojat olivat tehneet.
Eikä kulunut kuin hetki, kun Areen mökistä kuului pamaus ja hänen lapsiaan ahdistelevat pojat kääntyivät häkeltyneinä ja katsoivat kuinka heidän mökkinsä ovi avautui ja sieltä syöksyi valtava vaahtoaalto ja kaksi vaahdon peitossa olevaa tyttöä kirkuen ja yskien. Vaahto pursui pian ikkunoista ja Hermes saattoi vain kuvitella mitä vaahto oli tehnyt lasten tavaroille.
Hermeksen porukka räjähti nauramaan, mutta joutuivat pian juoksemaan karkuun, kun Areen porukka lähti hurjaan taka-ajoon.
”He ovat nerokkaita”, Hermes sanoi hellästi itsekseen ja hymyili leveästi nojatessaan puun runkoon.
”Harrastatko stalkkausta ihan vakituisestikin vai?” kysyi yllättäen ääni hänen alapuoleltaan ja Hermes yllättyi niin, että oli pudota, mutta sai käsillään otteen oksasta. Hän katsoi närkästyneenä alas ja näki virnuilevan velipuolensa.
”Apollon!” Hermes sähähti ja yritti potkaista toista, mutta hänen veljensä väisti helposti.
”Sinua ei ole näkynyt kotona moneen päivään”, Apollon sanoi ja nojasi huolettomana puuhun. ”Täälläkö sinä olet ollut?”
”Välillä”, Hermes sanoi pudottautuessaan alas. ”Mutta minä en tykkää olla paikoillani pitkän aikaa ja Olympoksella on toisinaan tappavan tylsää.”
”Olisit lähettänyt minulle viestin”, Apollon sanoi.
”Eipä käynyt mielessä”, Hermes vastasi huolettomasti. Apollon mutristi suutaan.
”Et ole ajatellut minua ollenkaan tänä aikana?” auringonjumala kysyi lähes loukkaantuneena.
”En minä niin sanonut”, Hermes sanoi.
”Vihjailit.”
”Enkä.”
”Kylläpäs.”
”Lopeta! Kuulostat melkein jo Heralta!” Hermes puhahti ja sehän sulki Apollonin suun, sillä ei ollut mitään kauheampaa rinnastusta kuin heidän äitipuolensa, Hera, taivaan kuningatar, joka oli aina kyselemässä ja arvostelemassa miehensä vähänkin epämääräisiä toimia.
”Anteeksi”, Apollon mutisi hiljaisen äkäisenä. Hermes tajusi virheensä ja astui lähemmäs Apollonia ja kietoi kätensä hänen vyötärönsä ympäri.
”Ei viitsitä tapella, jooko?” Hermes sanoi hiljaa Apollonin korvaan. Toinen jumala ei katsonut häneen. Hermes painoi huulensa hänen poskelleen. ”Kiltti?”
”Hyvä on!” Apollon sanoi mutkattomasti leppyen välittömästi, mutta hän ei ollutkaan erityisen pitkävihaista tyyppiä. Hän kietoi kätensä vastaavasti Hermeksen ympärille ja suuteli häntä.
No eipä ollut kauhean vaikeaa, Hermes ajatteli vastatessaan innokkaaseen suudelmaan. Apollon painoi hänet puunrunkoa vasten ja käänsi päätään liikuttaen huuliaan hellästi. Hermes oli valmis antautumaan kokonaan hetkelle, kunnes tajusi kuinka Apollonin käsi hiipi hänen paitansa alle. Hän vetäytyi kiireesti.
”Apollon!” Hermes suhahti ja vilkaisi huolestuneena leiriin päin. ”Ei lasten nähden!”
”Ei täällä metsässä ketään ole”, Apollon sanoi tyynnyttelevästi ja painoi huulensa Hermeksen kaulalle. ”Me ollaan täällä ihan kaksin…”
Sitten joku yskäisi heidän takaansa. Apollon kääntyi nopeasti ja Hermes kurkkasi hänen takaansa.
He näkivät Chrisin, Hermeksen pojan, ja Clarissen, Areen tyttären, katsovan heitä.
”Hupsista”, Apollon totesi ja Hermes ajatteli voivansa kuolla häpeästä, kun Chris tuijotti häntä niin tyrmistyksissään.
”Selittely ei taida nyt kelvata”, Apollon totesi ja Hermes oli valmis lyömään päänsä puuhun. Hän kääntyi pojastaan poispäin ja haroi hiuksiaan epätoivoissaan. Voi miksi, miksi he olivat päättäneet jäädä ihan leirin reunalle? Ei olisi vaatinut paljoakaan siirtyä edes vähän kauemmaksi. Miksi?
Miksi?”Öh”, Chris röhkäisi ja katsoi ensin isäänsä, sitten Apollonia, joka hymyili ja napsautti sitten sormiaan. Chris ja Clarisse veltostuivat ja kaatuivat maahan. Hermes käännähti nopeasti ja katsoi Apollonia tyrmistyneenä.
”Mitä sinä
teit?!” hän tivasi. Apollon hyssytteli häntä.
”Laitoin heidät unohtamaan tämän pienen välikohtauksen. En usko, että on vielä sopiva aika kertoa lapsille, että heidän isänsä tai setänsä seurustelevat keskenään”, Apollon sanoi ja käveli kauemmas niin, että nuoret hävisivät näköpiiristä.
”Olet oikeassa. Voi styks! Näitkö miten Chris katsoi minua?” Hermes vaikeroi ja hautasi päänsä Apollonin rintaa vasten. Apollon taputteli häntä tyynnyttelevästi selkään.
”Se olisi ollut kenelle tahansa vähän järkyttävää”, Apollon sanoi. ”Mutta hän ei muista sitä enää, joten ei huolta.”
Hermes kohotti päänsä ja katsoi Apollonia tiukasti.
”Nyt me häivymme täältä ja heti ennen kuin joku sinun lapsistasi marssii paikalle!” Hermes sihahti.
”Mitä tuolla on?” kuului tytön ääni lähistöltä. Hermes ja Apollon katsoivat toisiaan kauhuissaan ja kyykistyivät nopeasti puskien taakse. He kuulivat askeleita, jotka tulivat lähemmäs.
”Ei se tainnut olla mitään”, sanoi pojan ääni. Kumpikin jumala tunnisti sen Apollonin pojan, Willin, ääneksi.
”Kohtalottarilla on surkea huumorintaju”, Hermes sihisi hiljaa Apollonin korvaan, mutta toinen oli liian keskittynyt tiirailemaan puskien raosta kahta puoliveristä.
”Parempi niin. Tiedän, että herra D tekisi meistä viiniköynnöksiä, jos tietäisi tästä”, tyttö naurahti ja kietoi kätensä pojan ympärille. Will hymyili leveästi.
”Vai sittenkin mansikoita? Voisin vannoa, että sinusta tulisi söpö mansikka, Katie”, Will sanoi. Tyttö nauroi ja suuteli poikaa.
Apollon tuijotti näkymää suu auki. Hermes ravisteli häntä olkapäästä ja viittoi eteenpäin.
”Mutta – ” Apollon kuiskasi.
”Maian tähden!” Hermes ärähti hiljaa. ”Anna lapsillesi jotain yksityisyyttä!”
Apollon katsoi näkymää uudelleen ja oli samaa mieltä. Hän ei äkkiä halunnutkaan nähdä poikaansa pussailemassa Demeterin tytärtä. Varsinkaan kun meno alkoi mennä vähän muuksi kuin pussailuksi.
Hermes lähti konttaamaan poispäin ja Apollon seurasi perässä. Vasta kun puoliveriset olivat kadonneet näköpiiristä ja imuttelun äänet vaimenneet, he uskalsivat nousta pystyyn.
”En saata uskoa, että hän seurustelee Demeterin tyttären kanssa!” Apollon puuskahti. ”Demeter loikkaa niskaani saman tien, kun saa tietää! Hän ei ikinä hyväksy sitä, että hänen tyttärensä seurustelee
minun poikani kanssa!”
”Hiero rauhaa. Puhu hänelle nätisti”, Hermes ehdotti. Apollon tuhahti.
”Hienoa. Elämäni viljakortena voi alkaa”, hän murahti. ”Ja mistä vetoa, että minä joudun kustantamaan heidän häänsä, kun se aika tulee…”
”Jos nyt häivytään täältä metsästä!” Hermes sanoi ja Apollon kaappasi hänet syliinsä.
”Viepä meidät jonnekin kivaan paikkaan”, Apollon kujersi ja suuteli Hermestä, joka vastasi suudelmaan kerta kaikkiaan helpottuneena siitä, että nöyryytys oli ohi.
Paitsi että…
”Onko teidän ihan pakko tulla muhinoimaan tänne samalla, kun me syömme?!”
”Vittu!”
