Ensinnäkin, hyi mikä kappale! Iskelmää! :DD Kaikilla makunsa, mutta mulle tuollainen musa aiheuttaa puistatuksen, joten skippasin tuon kappaleen enkä jäänyt kuuntelemaan sitä (pakko sanoo puolustukseks kuitenkin et ihan kiva ääni laulajalla, ihan kivat sanat, mutta nuo soittimet ja rytmi ja kaikki... eeiih). Joten tuon sijaan laitan taustamusaks mieluummin Apulantaa.
Sormeni juoksevat kevyesti mustien ja valkoisten koskettimien yli. Ne hypähtelevät hiljaa, tanssahtelevat hiljaa ja houkuttelevat pehmeitä ja rakastavia säveliä esiin ikivanhasta soittimesta. Sävelet kiertelevät haikeina ja kaivaten tyhjässä huoneessa, ne etsivät sitä ainoaa, joka huoneesta puuttuu. Huone on täynnä valoa, kovaa ja kirkasta auringonvaloa, huoneessa on lämmintä ja turvallista, mutta silti se suurin ja merkittävin lämpö puuttuu. Edes hiljaiset sävelet eivät löydä häntä. Hänen läsnäolonsa ei paista huoneen jokaisesta neliösentistä kuin valtavankokoinen aurinko. Kaipaan häntä, nuotit kaipaavat ja sävelet nyyhkivät hänen läsnäolonsa puuttumisen vuoksi. Suru tuntuu kietovan kylmän katkeria sormiaan tiukasti kaulani ympärille. Niiden kosketus hyytää, niiden kosketuksen kivun läpi en enää pysty muistamaan hänen kosketuksensa polttavaa lämpöä.
Huh mikä aloitus, ei kyllä kevyimmästä päästä! Mä luin tän ja jäin sen jälkeen miettimään, että mitä mä just luin. Muistin jotain hämärästi koskettimista ja auringosta, siihen se sitten jäikin. Yritän nopeesti tiivistää tän tapahtumat nyt kun luen tuon tekstin uusiks: sormet soittaa pianoa/flyygeliä/mitä lie, koskettimet hypähtelee, sävelet kiertelee etsien jotain, huoneessa on valoa, huoneessa on lämmintä mutta suurin lämpö puuttuu, sävelet ei löydä, hänen läsnäolo ei paista huoneessa (mutta aurinko paistaa), kaipaus, nuottien kaipaus, sävelien nyyhkintää, suru kietoutuu kaulan ympärille, sormien kosketus hyytää, on kipua jonka läpi ei pysty muistamaan polttavaa lämpöä. HUH. Vasta nyt mä todella tajusin mitä tuossa lukee, mutta tuokin on erittäin työlästä luettavaa. On kamalasti adjektiivia ja... epäkonkreettisia asioita. Tunteita. Surua, kaipuuta, sitten on säveliä ja koskettimia, aurinko, sitten on kylmänkatkerat (yhdyssana?) sormet eli on katkeruutta ja kylmyyttä... kauheesti kaikkee! Miljöön (voidaanko tässä puhua miljööstä?) maalaus on hyvästä, mutta tässä oli ehkä vähän liikaa kaikkea heti näin alkuun. Mä olisin sinuna karsinut vähän jotain pois. Nyt mä lukiessani meinasin tukehtua noiden lauseiden ymmärtämisen takia.
Sävelmä täyttyy tuskasta, kaipuusta a kaikesta siitä hyvästä, mitä hän on saanut minut tuntemaan.
J-kirjain puuttuu ja-sanasta.
Silloin hänen kasvoilleen syttyi valo, josta tiesin hänen olevan pahoillaan minun puolestani.
Ihanasti ilmaistu tuo "silloin hänen kasvoilleen syttyi valo"!
Hän oli minun aurinkoni, jota eksyneenä planeettana kiersin ympäri.
Tästäkin pidin!
Ehkä hän oli maininnut jotain siitä, että hän ei voisi olla luonani ikuisesti että joku muukin tässä maailmassa saattaisi tarvita hänen apuaan ja tukeaan.
Tuohon vikan että-sanan eteen suosittelen pilkkua. : ) Sävyero!
Pystyisikö kukaan muu kuin hän ikinä puhaltamaan sitä pientä onnellista liekkiä sisälläni eloon, täyttämään minut sellaisella autuaalla onnella, jonka veroista en ollut koskaan kokenut.
Jokseenkin ironista, että tässä "puhalletaan liekki ELOON" kun yleensähän liekki puhalletaan sammuksiin. :DD Ja sitten tuo "jonka veroista en ole koskaan kokenut" sai mut hämmentymään koska luulin että "veroista" sana tarkottaa veroja. :DDDDDD Anteeks tyhmyyteni, hiton suomen kielen tuhannet saman sanan eri merkitykset!
hymisen hiljaa soittaessani hänen laulunsa sanoja.
Iso alkukirjain puuttuu maybe?
Vaikka mieleni oli musta kuin tummat myrskypilvet, sadetta ei kuulut, vaikka aloin vähitellen jopa toivoa sitä.
Varmaan pitäs lukee "kuullut"?
Huh, olipa noinkin lyhyeeseen tekstiin ladattu kamalasti tunteita! Tunteita, tunteita, tunteita! Nää rakkausjutut ja muut tunteilu ei ihan oikein oo mun juttuni ja vaikka angstista pidänkin, niin tää oli kyllä... kyllä... paljon. En tiedä voiko noin järkevästi sanoa tai onko toi järkevää suomen kieltä, mut se on mun tiivistelmäni: tää on paljon. Paaaaljon. (Miten muuten ton voi sanoa?!)
Mä pidin siitä miten tää teksti oli jaoteltua: vuorotellen muistelua ja sitten sitä nykyhetkeä, jossa soitetaan flyygeliä. Ehkä vähän irvistelin tuolle lopulle, kun se oli jotenkin niin dramaattinen ja vähän... klisee. Siis kuollut ruusu! Ja joo, ehdottomasti dramaattinen, pystyin jo melkein näkemään kuin elokuvakankaalta miten se "ruusu putoaa maahan turrista sormistani" sillee putoaa... viimeinen terälehti tippuu ja sitten tulee sitä dramaattista musiikkia ja valkokangas pimenee ja sitten tulee lopputekstit ja yleisö hurraa. :DD No, aika hyvä että herätit mussa kuitenkin vahvoja mielikuvia! Mutta jotenkin tuo loppu... tuo koko ruusujuttu, huh... mä en oikein pitänyt siitä.
Ja muutenkin tää oli vähän sellainen teksti, joita en yleensä lue. Niin niin niin niiiiiin paljon tunteita suhteutettuna tapahtumiin. Hyvin vuolasta kuvailua, kamalasti adjektiiveja ja... ehkä se suurimman ongelman mulle tuotti se, että ne tunteet oli niin suuria! Surua, kaipausta, kipua, rakkautta, odotusta. Ties mitä. Traaginen tää joo varmaan oli, vaikka en oikein pystynytkään samaistumaan tähän enkä tuntemaan niitä tunteita mitä tässä kuvailtiin. Mä luin tätä pienoisen tylsyyden vallassa, mutta hihkuin välillä kun vastaan tuli hienoja ilmauksia, osan niistä jo lainasinkin tuohon kommentin alkuun.
Kaiken kaikkiaan ihan hyvä teksti, mut jotenkin jäi ainakin mulle vähän etäiseksi. Vähän myös nähty jo, mutta rakkaudestahan nyt on kirjoitettu ajan alusta saakka. Kyllä mä tästä kuitenkin jossain määrin pidin, ehdottomasti. Kiitos paljon! : )
(Ai niin otsikko! Se nyt ei ollut maailman mielenkiintoisin, mutta ainakin se oli kuvaava ja selkeä.)