Kirjoittaja: Lumen
Betat: Tiril, Zsanya
Paritus: Colin Creevey/Severus Kalkaros
Ikärajoitus: S
Genre: huumori, fluff
A/N: Juuh, paritus on todellakin outo. Mutta ei yhtä outo kuin se tosiasia, että kirjoitin fluffyn. Tämän järkyttävän genrevalinnan ansiosta pyydän että annatte paritukselle mahdollisuuden. En kyllä tiedä onko mahdollisuuden arvoinen, tämä tuntuu itselleni niin wanhalta ja hassulta. Tein joitakin muutoksia tekstiin nyt kun ”uudelleen julkaisin” täällä.
Suuri kiitos betoille, ja esiluennasta kiitos Beelsebuttille, jolle myöskin omistan tämän ficin. *halitus*
Kuvauksellinen
Colin muisti valokuvantarkasti sen illan, jona isä oli vienyt hänet ja Dennisin katsomaan jotain Shakespearen näytelmää Old Vicin teatteriin. He olivat säästäneet lippuihin kuukausia, pihistelleet kaikessa mahdollisessa ja isä oli myynyt postimerkkikokoelmansakin. Isä hymyili vähän surullisesti ja sanoi että Harmittaahan se toki minua, mutta älkää pojat huolehtiko. Kerran tällainen elämys vain koetaan, äitinne olisi halunnut teidän näkevän tämän.
Colin ja Dennis yrittivät piristää häntä ja kehuivat teatterin näyttävyyttä lattiasta kattoon. Hieno turkisrouva katseli ja ihmetteli miehelleen, mitä nuo joka paikkaan hyppivät, suklaaleivokseen suunsa tahrineet pikkupojat täällä tekivät. Sitä Colin ihmetteli hetken itsekin ja yritti käyttäytyä rauhallisemmin.
Näytelmän aikana pojat tekivät parhaansa istuakseen paikallaan ja pysyäkseen hereillä, mikä oli yllättävän vaikeaa. Äkkiä Colinilla ei kuitenkaan ollut suurempia vaikeuksia keskittyä näkemäänsä, kun lavan otti määrätietoisesti haltuunsa noin neljäkymmentävuotias, yrmeännäköinen näyttelijä koko syvän bassoäänensä voimalla. Miehen ääni lähti syvältä kurkun kätköistä pehmeänä mutta silti voimakkaana. Se tuntui tulevan lähelle ja lämmittävän kuin kuuma kaakao, jonka hirmuisen erikoisesta jälkimausta tuli kutkuttava olo. Heti ensimmäisten lauseiden kohdalla Colinin suusta pääsi ”Vau”, tällaista ääntä ei varmasti ollut toista. Hän ei ollut koskaan kuullut mitään vastaavaa ja oli silloin vannonut kautta laajakulmaobjektiivin, ettei kuulisikaan, mutta se oli silloin.
Severus Kalkaroksen ääni veti hyvin vertoja maagiselle äänelle teatterissa, jopa voitti sen. Jokaista sanaa, jokaista ainutlaatuista painotusta ja vivahdetta jähmettyi kuuntelemaan. Colin upottautui Kalkaroksen tunneilla tuohon ääneen, joka kannatteli hänen mieltään kuin musiikki. Sihahdukset ja ärähdykset eivät nekään rikkoneet äänen harmoniaa vaan toivat siihen oman ripauksensa maustetta, pientä suolaisuutta hunajaa tihkuvien äänteiden keskelle. Kalkaroksen tapa lausua repliikkinsä- tai oikeammin liemireseptit- oli ainutlaatuisesti samaan aikaan sekä kuiva, että täyteläinen ja hienon aavistuksen verran dramaattinen. Colin yritti keskittyä sanoihin, mutta äänenväri teki hänet jatkuvasti haaveilevaksi ja liemien keittely meni vähän niin ja näin. Monet kerrat Kalkaros tutkaili hänen epäonnistunutta tuotostaan jaloa nenäänsä nyrpistäen ja ilmoitti, että pian nuori Creevey ohittaisi kehnoudessa jopa Neville Longbottomin, mikä oli lähestulkoon ihailtava saavutus. Colin hymyili paisuen tyytyväisyyttä saamansa huomion vuoksi, pyyteli anteeksi ja vakuutti, että yrittäisi tästä lähtien parantaa suoritustaan. Severukselta vastaukseksi tuli epäuskoinen tuhahdus, joka sai vain Colinin hymyn levenemään. Hän hidasteli jälkien siivoamisessa loppuminuutit, kunnes oli kahden luokassa Kalkaroksen kanssa. Colin toivotti innokkaasti hyvät päivän jatkot arvon Professorille, ja lähti näkemättä Severuksen kummastunutta tuijotusta.
Colin alkoi toistella hyvästelyjä päivittäin, ja uskaltautui toisinaan myös tervehtimään Kalkarosta käytävillä. Severus ei vastannut hänelle mitenkään, vaan näytti joka kerralla joutuvan jonkinlaisen tavallista syvemmän synkkyyden tai hämmennyksen kouriin. Colin ei tietenkään ottanut itseensä sen takia, hän ymmärsi Severusta. Muut oppilaat eivät juuri liemimestarista pitäneet, joten raukka ei ollut tottunut ystävällisyyteen.
Joka päivä Colin huomasi Severuksessa yhä enemmän kiehtovia ominaisuuksia, kuten sen että tämä oli erittäin kuvauksellinen henkilö. Vahvapiirteiset kasvot olivat ihanteelliset ikuistettaviksi. Varjot syventäisivät niitä entisestään. Pelkästään hänen mustat silmänsä… Intensiivisyyden säilyttääkseen ne vaatisivat varmaan korkean valotusajan, mutta osa kuvasta pitäisi peittää. Niin.
Severus ei varmaankaan hymyillyt usein, eikä taatusti hymyilisi valokuvissakaan. Sellaiset ihmiset olivat sangen haasteellisia kuvaajalle. Lyhyen uransa aikana Colin oli alkanut pitää haasteista. Oikeastaan hän etsi niitä. Kuvaamista hän osasi jo sen verran, ettei mikään tavallinen, kuten Tähtitornin näköala, enää oikein jaksanut innostaa, vaikka napsihan Colin kuvia siitäkin vielä aina silloin tällöin. Hänellä oli albumi nimeltä ”Tähtitorni”, jossa oli monta kuvaa, jokainen hiukan erilainen. Niitä oli mielenkiintoista katsella, vähän niin kuin leikki että katso kuinka monta eroavaisuutta löydät kuvasta. Colinia hymyilytti ajatus siitä, että hänellä olisi kansio nimeltä ”Severus”, jossa olisi kuva kaikista erilaisista Severuksista, yksi tuimailmeinen, yksi mietteliäs… Vaihtoehtoja oli satoja. Se olisi taatusti mielenkiintoisempaa kuin elottomien juttujen kuvaaminen. Muuttuivatkohan ihmiset nopeammin vai hitaammin kuin paikat? Pelkät varjotkin ja vuorokauden aika riittivät muuttamaan ratkaisevasti paikkoja, entä sitten ihmisiä? Severuksen kasvot varmaan vaihtelivat useinkin, ehkä niissä oli monia näkymättömiä kuvioita jotka vain odottivat tallennetuksi tulemista. Välillä Kalkarosta tarkkailleessaan Colinille tuli voimakas tunne, että miehen olemukseen kätkeytyi vaikka minkälaisia salaisuuksia. Vain kameran linssi pystyisi vangitsemaan arvoitukset, jotka vihjailivat itsestään hetkellisinä ilmeinä, etäisinä katseina.
Colin pyysi veljeään pitämään Kalkarosta silmällä. Heidän täytyi selvittää professorin aikataulut ja reviiri. Dennis ihmetteli, miksi isoveli oli niin kiinnostunut Severuksesta.
”No, en minä oikeastaan ole ihan varma”, Colin sanoi, viitsimättä kertoa että syynä oli hyvin yksinkertaisesti hänen ajatustensa lipeäminen Kalkaroksen suhteen sellaisille alueille, jotka eivät olleet lainkaan soveliaita kiltin koulupojan mielelle. Mutta ei se kovin pahaa voinut olla, pieni ihastuminen vain. Joku olisi kyllä ihmetellyt, Dennisille ei sellaista ainakaan voinut kertoa, olisihan ollut ihan kaistapäistä sanoa hei Dennis arvaa mitä, yksi ilta ajattelin Severuksen käsiä kun ne ovat niin suuret, että miltäköhän ne tuntuisivat omilla käsilläni ja vähän muuallakin. Siinä vaiheessa Colin olisi varmasti punastunut kuoliaaksi. Sen takia hän sanoikin vain lyhyen version: ”Yritän saada Kalkaroksen kameran eteen. Hänellä on, ööh, niin taiteellinen nenä.”
Dennis katsoi omituisesti ja sanoi, ettei hänellä kyllä ollut hajuakaan, mutta että hän voisi pitää Kalkarosta silmällä jos se kerran oli tärkeää.
”On tietty. Kiitos veliseni, sinuun voi aina luottaa.”
Kun Colin tiesi lähes tarkalleen Severuksen liikkumiset, hän saattoi yhtenä päivänä ”sattumalta vahingossa” törmätä tähän käytävässä ja takellella että hyvää päivää professori. T-tuota, kävisikö teille, saisinko minä, voisinko ottaa valokuvan? Kalkaros vain katsoi häntä hetken hämmästyneenä, ennen kuin tavallinen maailmaa inhoava ilme palautui hänen piirteitään kaunistuttamaan.
”Ette todellakaan saa, herra Creevey”, Severus vastasi lumoava ääni julman pistävänä, mutta silkkisenä. Colin katsahti maahan häpeilevänä ja huokasi pettymyksensä ulos kun Severus lipui matkoihinsa.
Tyly kielto ei kuitenkaan murtanut Colinia. Rohkelikkona hänellä oli päättäväisyyttä ja rohkeutta sen verran, ettei luovuttaminen käynyt laatuun alkuunkaan. Loukkaantuminen väistyi nopeasti Colin miettiessä, miten hänen olisi oikeastaan pitänyt odottaa tätä. Eihän haastava kohde ollut haastava turhaan. Vaikeinta kuvausta harrastivat epäilemättä luontokuvaajat, joiden täytyi pystyä vangitsemaan hetki, painamaan laukaisinta juuri oikealla sekunnilla ennen kuin lintu ehti pyrähtää tiehensä. Samalla tavoin Colinin täytyisi valppaana ehtiä vangitsemaan kameraansa Kalkaros, joka oli kuin pahantuulinen korppi. Mutta hänen öljyiset höyhenensä kiilsivät niin kauniisti. Hän oli tavoittelemisen arvoinen yksilö. Colin päätti seurata kohdettaan edelleen, mutta kauempaa.
Ruokala tarjosi yhden erinomaisen paikan Severuksen turvalliseen, etäiseen tutkailuun. Harmi vain, että itse ruokaileminen häiriintyi Colinin katsellessa ja ajautuessa pohtimaan taipumustaan ihastua ihmisiin joiden taholta oli erittäin epätodennäköistä odottaa vastakaikua. Ensin Harry Potter ja nyt Kalkaros. Kumpikaan ei koskaan huomaisi häntä. Kyllä Colin oli tajunnut, kuinka vastahakoisesti Harry Potter oli häntä silloin aikoinaan tervehtinyt, eihän Colin nyt sentään tyhmä ollut. Hän ei vain ollut voinut lopettaa, hän niin piti Harry Potterista. Vieläkin, mutta ei ihan yhtä paljon. Kiinnostus hapanta liemimestaria kohtaan valtasi pinta-alaa päässä yli Potter-innostuksen.
Pikaiseksi jääneen ruokailun jälkeen Colinia odotti pikkuveljen katkera pettymys, kun hän kertoi ettei tulisikaan mukaan Tylyahon reissulle.
”Minua katsos väsyttää kauheasti, en jaksa kävellä. Kengät on huonot”, Colin perusteli.
”Okei, nähdään sitten myöhemmin. Ostan kyllä sinullekin rakeita”, Dennis sanoi ja lähti pinkomaan ulos.
Colin hymyili, hänellä oli paras veli mitä toivoa saattoi. Lisäksi hänellä oli nyt käsissään kamera täynnä filmiä ja täydellinen hetki kuvaamiselle. Normaalisti oppilaita pursuavat käytävät olivat melko tyhjillään, eikä ollut vaaraa siitä että jonkun takaraivo olisi hypännyt eteen juuri kun salama välähtäisi. Nyt hän saisi tilaisuutensa täydelliseen kuvaan Kalkaroksesta. Ongelmana oli vain se, kuinka ihmeessä hän pystyisi ottamaan kuvan salaa. Yksi Colinin strategioista oli hyödyntää pienikokoisuutta ja hiipiä suurien esteiden taakse väijymään kohdetta. Näköesteiden turvin myös pakenemisen piti sujua mahdollisimman hyvin. Jos ei sujuisi, Colin voisi aina kertoa kameran tehneen harhalaukaisun.
Kalkaros tuli tunnilta juuri siihen aikaan kuin pitikin, ja Colin pääsi hänen edelleen rappuihin, kyyristyi toiseksi viimeiselle askelmalle ja kohotti kameransa iskuvalmiuteen. Paha puoli rapuissa lymyämisessä oli se, että ne liikkuivat arvaamattomasti. Se pääsi Colinilta hetkeksi unohtumaan, ja rapun lähtiessä töytäisyllä liikkeelle hän kaatui, luiskahti ja oli juuri putoamaisillaan alas, kun tunsi taian tarttuvan itseensä.
Loitsu kannatteli häntä ilmassa ja leijutti hänet suoraan Kalkaroksen eteen porrastasanteelle. Saatuaan tukevaa punamattomaata alleen Colin ei tiennyt mitä sanoa, hän tunsi punastuvansa niin, että pian kasvot kilpailivat värin kylläisyydestä maton kanssa.
”Öh, kiitos professori. Läheltä piti!”
Severus virnisti tavalla, jonka olisi varmaankin pitänyt saada Colin varuilleen, mutta joka sen sijaan aiheutti mukavan tunteen vatsanpohjassa ja huolestuttavan voimakasta kuumotusta päässä.
”Todella, läheltä piti ettet taittanut joka ikistä luuta selkärangastasi.” Virnistys katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmaantunutkin. Colin katseli nolona tennareihinsa.
”Oletan, että roikuit portaikossa varomattomana siksi, että halusit ottaa minusta kuvan?” Severus sanoi niin pehmeällä äänellä, että se sai Colinin kiemurtelemaan ja punastumaan entistä pahemmin. Nyt ei auttanut muu kuin myöntää.
”Kyllä professori, anteeksi professori, en minä mitään pahaa, halusin vain yhden kuvan, olen pahoillani.”
Severus tiedusteli miksi Creevey tarkalleen ottaen halusi hänestä kuvan. Äkkiä hänen silmänsä tummentuivat entisestään. Suu vetäytyi ohueksi viivaksi ja kulmat piirsivät syvän vihan kasvoille, jotka alkoivat sylkeä sanoja nuolina päin Colinia.
”Eikö Potter käskenytkin sinua ottamaan sen kuvan? Kuvan, jonka avulla oli tarkoitus tehdä pilkkaa minusta? Eikö vain? Tunnusta!”
Kauhu ryöpsähti päähän ja punaisuuden tilalle alkoi tulla kalpeaa väriä. Colin perääntyi yhden askeleen, jotteivät häneen kohdistetut syytökset olisi päässeet syvemmälle niskaan kylmänväreitä lähettelemään. Tämähän meni aina vain pahemmin, ihan väärin.
”Ei ei professori, kukaan ei käskenyt, ei varmasti”, Colin sopersi. ”M-minä itse halusin ottaa kuvan i-itselleni.”
”Valetta”, Kalkaros keskeytti. Hän ei tuollaisia loruja uskonut, eihän siinä nyt mitään järkeä ollut, että Creevey olisi halunnut kuvan itselleen. Colin punasteli jälleen pahasti ja yritti selittää, että kun herra Kalkaros oli niin mielenkiintoinen ja tuota ööh minun isäni, joka on maitomies, niin siis minun isäni haluaisi nähdä kuvan kaikista koulun opettajista, hän tahtoo tietää keitä siellä ollaan miehiään ja millainen sakki hänen poikia opettaa ja muutenkin, että mikä paikka se Tylypahka oikein on. Siksi Colin otti joka vuosi kuvia aina kaikesta ja kaikista, ja kyllä sitä kuvattavaa löytyi päivä päivältä vain enemmän, voi pojat, tämä oli ihmeellinen paikka eikä hän voinut uskoa tuuriaan, että oli päässyt näin ihanaan kouluun, ja varmasti hän ei halunnut tuottaa harmia, ja olisi hienoa jos tästä ei tarvitsisi kirjoittaa kotiin, kun isä huolestuu niin helposti --
”Riittää! Ota sitten se typerä valokuvasi, mutta vain yksi kuva.”
”Selvä, yksi, kiitos professori, tuota, hetkinen.”
Colin oli onnistunut sotkemaan kameran kantonauhan kummalliseen solmuun joka ei suostunut avautumaan, eikä hermostuneisuus auttanut sotkun selvittelyä lainkaan. Kun solmu vihdoin aukesi, hikoilevat kädet vaikeuttivat kameran asetuksien valmistelua. Severus katseli Colinin taistelua kameran kanssa ja hänen nyrpeä ilmeensä vaihtui huvitukseksi, joka syveni niin, että kasvoille nousi virnistys. Hymy se ei ollut, mutta näytti sellaiselta todella paljon. Colin melkein pudotti kameransa hämmästyksestä, ennen kuin tajusi toimia nopeasti. Salamana hän suuntasi, tarkensi ja naps. Virnistelevä-Kalkaros-joka-melkein-hymyili oli ikuistettu, ja Colin oli valmis lyömään vetoa siitä, että tulos olisi todella kuvauksellinen.
Colinille tuli äkkiä mielihalu suudella Severusta poskelle. Onneksi hän oli aivan liian lyhyt moisen toteuttamiseen, Kalkaroshan olisi tappanut hänet. Vaikka ehkei se olisi ollut pahempi kuolema, Colin mietti, mutta torui itseään sitten niin tyhmästä ajatuksesta.
”Kiitos paljon professori, hyvää päivänjatkoa!”
Colinin naama oli yhtä hymyä ja kameraa pitelevät kädet tärisivät innostuksesta. Kalkaros ei näyttänyt ollenkaan yhtä tyytyväiseltä, olihan hän juuri lähestulkoon hymyillyt valokuvassa. Koko tapaus tyrmistytti miestä niin, että hän mutisi puolivahingossa ääneen jotakin sellaista kuin hyvää jatkoa vain. Colin kuuli sen juuri ja juuri, ja olisi voinut vaikka loikata porrastasanteelta toiselle pelkän ilon voimalla, mutta päätti ettei se ollut kovin hyvä idea, Kalkaros olisi hermostunut siitä jos olisi toistamiseen joutunut pelastamaan hänet.
Pimiön punavalon turvin Colin kehitti yhdestä kuvasta kymmeniä eri versioita, sekä liikkuvia että tavallisia kuvia. Kehitteen lainehtiessa kuvien ylitse hiljakseen slops slops näytti hetkittäin, kuin kasvot olisivat liikkuneet, muuttuneet, vinkanneet silmää, kääntyneet. Vaikka eivät ne tietenkään jästikehitteessä liikkuviksi muuttuneet, Colinin mielikuvitus kunhan huvitteli. Ajatukset tuntuivat kiertävän kuin vuoristoradassa, kupruileva innostus vei mutkasta toiseen ja huusi aina alamäessä ettei tämä ollut edes hurjinta kyytiä, odotas vain. Sellainen poukkoilu haittasi, sillä vedostus vaati terävyyttä, jokaiseen vaiheeseen täytyi keskittyä huolella. Colin päätti lopettaa siltä päivältä huomatessaan uittaneensa yhtä kuvaa toistamiseen samassa nesteessä.
Myöhemmin yöllä, kun suurin osa puheesta poikien makuusalissa oli hiljentynyt, Colin tutki yhtä kuvista, tumminta jossa varjot liukuivat ja virnistys korostui. Mustissa silmissä välähti jotakin, jota Colin ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt muuten tutuissa kasvoissa.
Eniten kuvassa kiehtoi Severuksen kauneus. Monikaan ei ehkä olisi sanonut Severusta kauniiksi, mutta sitä hän oli Colinin silmissä. Vähän erilaisella tavalla, mutta silti. Tässä kuvassa paljastui toisenlainen Severus, mysteerinen kätketty palanen hänestä. Colin ymmärsi, että tämähän häntä Kalkaroksessa kiehtoi: loputon arvoituksellisuus, monisäikeisyyden kauneus. Tässä kuvassa näkyi paljon Severuksen olemusta, osia palapelistä, jotakin vahvaa ja muuttumatonta. Se vangitsi katseen täydellisesti, yhtä täydellisesti kuin Severuksen ääni pystyi hiljentämään ja ottamaan kuulijan valtaansa. Oli vaikeaa saada silmiään irti vinosta virnistyksestä. Colin ei hetken kuluttua enää yrittänytkään. Hän katseli, yhtä leveän virnistyksen levitessä omille huulilleen.
Kalkaros ei hymyillyt valokuvissa, joopa joo. Mestarivalokuvaaja Colin Creeveyltä onnistui mahdotonkin.
