Tekijä: Haruka
Otsikko: Lapseni, poikani
Päähenkilöt: Silja ja Niki
Genre: Draama, angst, oneshot
Ikäraja: S
Vastuunvapaus: Hahmot ovat minun, mutta kappale ”Viimeinen kesä” kuuluu Olavi Uusivirralle.
Haasteet: Originaali10 #2, Albumihaaste #3 (10. Viimeinen kesä)
A/N: Joskus aiemmin olen kirjoittanut oneshotin Siljan elämästä korkeammalla ikärajalla. Nyt sain aikaiseksi kirjoittaa hieman lyhyemmän hänestä ja hänen pojastaan Nikistä. Idea tähän lähti Amorphiksen kappaleesta ”Silent Waters”, mutta myös Olavi Uusivirran ”Viimeinen kesä” toimi tässä inspiraation lähteenä ja osallistun kyseisellä kappaleella Albumihaaste #3:een.
Jos joku lukee tämän, olisi kiva kuulla kommenttia.
Hän makaa pää sylissäni, silmät kiinni. Silittelen hänen ruskeita hiuksiaan, jotka ovat yhtä karheat kuin hänen isänsä. Silmien värinsäkin hän on perinyt isältään, samoin osan ilmeistään, luonteeltaan hän puolestaan muistuttaa minua.
Kuuntelen hänen rauhallista hengitystään. Hän ei nuku, hän vain teeskentelee nukkuvansa. Tulimme tutustumaan Helsinkiin, vaikka tiedän, etten voi palata Uudenmaan alueelle enää koskaan, en ainakaan pysyvästi. Vanhemmilleni olen kertonut, että sain vakituisen työpaikan Leppälaaksosta ja asun serkkuni Terhin luona. Terhi tietää totuuden, miksi en palannut takaisin kotiini. En lähtenyt poikani Nikin takia, koska en halunnut jättää häntä yksin eikä Niki sopeutuisi elämään suurkaupungissa.
Nurmikolla istuessani muistelen aikaa ennen Nikiä, aikaani yhdessä Nemon, hänen isänsä kanssa. Istuimme täällä samaisessa puistossa hänen kanssaan, katselimme laivoja, jotka lähtivät Ruotsiin, nojasimme toisiimme ja kuuntelimme yhdessä pientä matkaradiota, jonka patterit olivat aina vähissä. Kuuntelimme hyvää musiikkia ja säätietoja. Nemo sanoi meidän elävän viimeistä kesää. Silloin en tiennyt, mitä hän tarkoitti. Nyt tiedän. Nemo lähti sen kesän jälkeen eikä enää muuttanut muotoaan.
Mietin, kuinka monta vuotta minun pitää elää tietoisena siitä, että poikani on saanut puolet perimästään sudelta. Sudelta, joka oli osa isompaa laumaa, mutta kierteli ihmisasutuksen lähettyvillä ja huolehti itseään nuoremmasta sudesta. Sudelta, jolla oli poikkeuksellisesti siniset silmät ja joka oli lauman muita yksilöitä itsepäisempi ja rakastui minuun. Nemo muuttui ihmiseksi vain saadakseen olla kanssani, mutta hänen aikansa oli rajallinen. Nyt minulla on vain lapseni, poika, jolla on hänen piirteensä.
Niki nousee istumaan ja katsoo minua häkellyttävän sinisillä silmillään, nyppii kuivunutta ruohoa hiuksistaan ja venyttelee.
”Mikä hätänä?” kysyn häneltä.
”Minulla on nälkä”, hän sanoo hiljaa.
”Voidaan tilata paninit tuolta lippakioskista”, lupaan hänelle tarttuen hänen käteensä vetäen hänet ylös nurmikolta.
”Eikö voitaisi mennä kotiin ja syödä siellä mieluummin, äiti?” Niki pyytää.
”Miksi?” ihmettelen.
”Minua väsyttää. Valvoitteko te aina isänkin kanssa myöhään, kun istuitte täällä?” hän haluaa tietää.
Vastaan vain, ettemme ihan aina valvoneet. Olen yrittänyt puhua Nemosta mahdollisimman vähän, haluan suojella Nikiä tiedolta, että tämä on puoliksi susi, vaikka tiedän hänen vanhempana kiinnostuvan enemmän alkuperästään. Näytin kuitenkin pojalle isänsä kuvan, sen ainoan, joka minulla Nemosta on. Olen myös piirtänyt hänen isästään kuvia, mutta piilottanut ne pöytälaatikkoon lukkojen taakse.
Minua ei huvittaisi mennä vielä nukkumaan, sillä mielestäni nuorena ei tarvitse nukkua. Niki on kuitenkin vasta lapsi, joka tarvitsee unta. Lähdemme kulkemaan kohti rautatieasemaa, ostan meille molemmille lipun Tampereelle, josta lähtee linja-auto Leppälaaksoon. Niki nukahtaa jo alkumatkasta junassa, hän vinkuu unissaan ja hänen jäsenensä nykivät, ääntely muistuttaa sudenpentua. Hymyilen surumielisesti katsoessani ikkunasta ohikiitäviä maisemia, tuntiessani pojan rauhalliset sydämenlyönnit ja hänestä huokuvan lämmön, kun hän nukkuu pää sylissäni.
Syksyllä, kun lehdet ovat pudonneet puista ja ensimmäiset pakkaset ovat tuoneet roudan ja jään, Niki lähtee ulos varhain aamulla niin hiljaa, etten herää ulko-oven narinaan. Lähtiessäni töihin villakangastakki ylläni erotan jäisessä maassa sulat jalanjäljet, jotka katoavat puolivälissä matkaa ja muuttuvat pieniksi suden tassujen jäljiksi. Pieniin jälkiin sekoittuvat toiset, hieman isommat. Silloin käsitän, ettei poika enää palaa kotiin luokseni ja kuumien kyynelten virratessa poskilleni käännyn katsomaan harmaata taivasta, kohti vuoria, jossa tiedän susien vielä elävän, vaikka paikalliset asukkaat ovatkin ampuneet muutamia yksilöitä. Mielessäni pyydän, että Nemo pitäisi pojastamme huolen, ettei tämä joutuisi kyläläisten uhriksi. Pyydän, että kumpikin heistä tulisi takaisin seuraavana keväänä, tulisi hakemaan minut joukkoonsa.
Mutta ehkä minä pyydän vain mahdottomia.
***
Olavi Uusivirta - Viimeinen kesä
Koffin puisto pikkuhiljaa
tyhjenee, mut meillä ei oo
pienintäkään aikomusta mennä vielä nukkumaan.
Ei nuorena tarvitse nukkua, eihän?
Me ollaan aivan fiiliksissä
Leevi & The Leavingsistä.
Patterit on loppu,
mutta saadaan vielä kuulla,
että räntää ja rakeista verta, rakkain,
vielä sataa.
Rakkain, me elämme viimeistä kesää.
Elämme viimeistä kesää.
Mä en ole sinun etkä
sinä ole minun, mutta
jos katsot ihan tarkkaan Hietalahden rantaan,
tuo risteilijä on valmis kohta.
Minun pääni sinun sylissäsi,
on kaikki sinun sylissäsi.
Kuuntelen sun hengitystä,
missähän me ollaan 64-vuotiaina.
Täälläkö ollaan silloin?
Me elämme viimeistä kesää.
Elämme viimeistä kesää.
Kuuntele, kuinka sieluni laulaa,
outoja musisoi.
Kuuletko, kuinka meret pauhaa,
harjuilla huminoi?
