Title: Taiteesta
Author:Jaakin
Rating: Sallittu/General
Pairing: -
Characters: Cornelius Toffee, Percy Weasley & Rufus Rymistyir
Genre: Angst
Tense: Preesens
Disclaimer: Nuket ovat J.K Rowlingin, tarina on minun. En saa tästä rahaa enkä kunniaa (saatika naisia).
Summary: "Elämä imitoi taidetta paljon enemmän kuin taide imitoi elämää."
- Oscar Wilde.
A/N: Minä jo luulin ficcausintoni kuolleen kokonaan, mutta näemmä saan yhä jotakin aikaiseksi. Tämä osallistuu sekä sitaattihaasteeseen että fanfic100:seen numerolla 42. Kolmio.
“Hän on niin kaunis.”
“Siro ja kaunis.”
“Kuollut jos minulta kysytään.”
“Rufus, sinä et ole koskaan ymmärtänyt mitään taiteesta.”
“Et niin vähääkään.”
“Oi, jos minulta kysytään, ymmärrän paljonkin. Minusta nuo lasittuneet silmät eivät vain muistuta mielikuvaani siitä käsitteestä.”
He katsovat kieroon asentoon kääntynyttä ruumista katsovat sen muotoja, tuttuja kasvoja ja sitä ilmettä, johon ne ovat jähmettyneet. He, kolme katsojaa, ovat täysin erilaisia, mutta jokainen tietää, tulee heistä joskus samanlaisia. Yhtä elottomia kuin tuo hahmo yhtä elottomia kuin moni muukin. Tämä polku vie jokaisen heistä samaan suuntaan, he tietävät sen eivätkä siltikään väisty.
Aina on pieni mahdollisuus.
Katsottuaan hetken siirtyy kolmen jalkaparin ryhmä nopeilla liikkeillä kauas tapahtumapaikasta, siirtyvät yksinäiseen taloon lähelle ei niin mitään. Lamppu syttyy ja lasit täyttyvät ne keventävät tunnelmaa, keskustelu jatkuu.
“Taide on häilyvä käsite.”
“Ei se minusta ole häilyvä, pikemminkin laaja.”
“Minusta teidän käsitteenne taiteesta kusee ja pahasti.”
“Rufus, älä ole noin karkea.”
“Minä en ole karkea, mutta jos kuollut ihminen on taidetta niin jossakin viiraa.”
“Mitä sinulle sitten tulee sanasta `taide´ mieleen?”
“Jotakin vähemmän konkreettista. Esimerkiksi maalaukset, kirjoitukset ja musiikki.”
“Mutta kyllä kuolemasta kirjoitetaan, maalataan ja lauletaan.”
“Se on täysin eri asia.”
Pöydän toisella puolella istuva nuori mies on seurannut suurimman osan aikaa keskustelua vaiti, hän haroo hiuksiaan ja sytyttää savukkeen. Sitä hän ei olisi tehnyt vuosi sitten, ei olisi kuvitellutkaan istuvansa näiden kahden miehen seurassa rämässä talossa osana sotaa, johon hän ei aikaisemmin olisi uskaltanut osallistua. Aika on muuttanut hänet se on vienyt niin paljon, pelko on kadonnut ja hän on tyyni.
“Siitä on kauan, kun olin lähellä mitään, minkä sinä Rufus luokittelet taiteeksi”, hän sanoo ja ojentaa pulloa toisten laseja kohti.
“Siksi meidän on täytynyt loihtia jotakin edes sen kaltaista, avata uusia näkökulmia. Ei meillä ole kulttuurielämyksiä käsiemme ulottuvilla, ei edes mitään niihin viittaavaakaan ja sinä tiedät sen. Meidän puheenvuoromme kuulostavat karuilta, mutta sitä kaikki nykyään on.”
“Mutta sen ei tarvitsisi olla”, Rufus sanoo ja laskee katseensa.
“Me emme ikävä kyllä voi sille mitään”, nuori mies vastaa.
“Suuria sanoja, Percy”, kolmas mies sanoo ja kolauttaa lasinsa pöytäpintaan, seuraavan kerran sitä nostettaessa huomataan kostea kaari allekirjoituksena.
“Mutta oletko varma, että ne kuullaan?”
“En tietenkään”, Percy sanoo noustessaan ja siirtyessään ikkunalle.
“Tässä maailmassa kukaan ei tule kuulemaan enää mitään, kuuroutuneita kaikki.”
“Tiedättekö, miehet”, Rufus sanoo laskelmoivasti, miettii hetken miten asettaisi sanansa.
“Ennen maalattiin ja kirjoitettiin sodasta, imitoitiin kaikkea mitä täällä on ollut. Nyt se on toisin, me elämme sitä taidetta.”
Nauru soi jokaisen korvissa, pullo on tyhjä.
“Älä ota itseesi, Rufus”, yhä nimeämätön mies sanoo naurun kyyneleet silmissä.
“Mutta nämä viisaat sanat eivät ole minun juttuni. Kuunnelkaa itseänne! Tuollaiset sanat valuvat hukkaan jo ennen kuin saatte ne suistanne ulos. Puhukaamme kerrankin kepeitä, sillä kepeyttä ei löydy enää ellemme luo sitä!”
“Cornelius, minä arvasin ettet sinä ymmärtäisi meidän puheitamme”, Rufus nojaa taaksepäin tuolillaan, ja avaa uuden pullon.
“Sinä olet aina ollut pinnallinen, et katso koskaan syvemmälle etkä usko muita kuin itseäsi. Siksi sinä epäonnistuit taikaministerin virassasi.”
“Syytätkö sinä tästä sodasta minua?!”
“Minä en syytä tästä ketään, minä en anna sen painoa kenellekään, koska kukaan ei sitä kykene kantamaan. Tämä sota on meidän hartioillemme liikaa.”
“Mistä sinä tiedät paljonko se minun hartioillani painaa?”
“Olisit hullu jos se ei painaisi paljoa, olisit kuten he”, Rufus sanoo yhä tyynesti, viitaten sodan siihen osapuoleen, johon hän ei kuulu.
“Minusta tuntuu, että me kaikki olemme saaneet osamme siitä lastista”, katse kääntyy Percyyn ja vaikka hän ei näe toisen kasvoja, on Rufus varma, että Percy tietää mitä hän tarkoittaa.
“Kaikki kuolevat”, Percyn ääni tärisee ollen samaan aikaan täynnä vihaa.
“Nostetaan malja sille, että me olemme vielä täällä. Nostetaan malja sille, että ehkä joku meistä jää tänne loppuun asti ja voi kysyä itseltään, miksi juuri hän.”
“Tehkäämme niin.”
Ja lasit kolahtavat yhteen, ulkona sataa.
“Huomiselle!”
Eivätkä he tiedä kuolevatko huomenna vai eivät, eivät tiedä edes seuraavaa minuuttia. Heidän ei tarvitse, he eivät tee sillä mitään. He ovat hetki tässä ja nyt, kolmio, joka muodostuu tuoliasetelmasta ja on valmis särkymään hetkenä minä hyvänsä.
Pelkkä kolmio.