Eikä sekään riittänyt// k-11 adventurea// osa 5/5 valmis!

[Kulovalkea]

Eikä sekään riittänyt

Nimi: Felicia
Kirjoittajat: Kulovalkea ja CloudyCloudberry
Beta: SoturiMansikka
Ikäraja: k-11
Tyylilaji: adventure, drama
A/N: Mä ja Cloudy tehtiin tää upea luomus joskus viimevuonna ja nyt me vihdoin päätettiin tuoda tää suuren kansan tietoon.  Ja koska Cloudy on tehny luvuista niin lyhyitä, niin julkasen aina kolme lukua kerralla. Uutta osaa tulee joka torstai.



Ensimmäinen luku: Felicia

Oli syyskuun 29. päivä vuonna 2001. Felicia Agatha Yvette seisoi ikkunan luona ja katsoi ulos. Ilma oli sateesta harmaa, eikä aurinkoa ollut näkynyt moneen päivään. Hän huokaisi, ja käveli olohuoneeseen. Felicia ei kyllä olisi ensimmäiseksi kutsunut sitä olohuoneeksi. Se oli aivan liian suuri. Sali olisi ehkä ollut sopivampi ilmaus. Tai halli. Totta kai heidän kartanossaan oli vielä suurempi ja koristeellisempikin olohuone. Mutta tämä oli Felician suosikki. Eikä se suinkaan johtunut huoneen koosta tai ikkunasta avautuvasta näköalasta.
Huone oli hänen suosikkinsa sen keskellä olevalla korokkeella seisovan, kiiltävän flyygelin takia. Felicia rakasti flyygeliään. Ja kyllä, se oli täysin hänen omansa. Hän oli saanut sen syntymäpäivälahjaksi täytettyään seitsemän mummiltaan, Agathalta. Mummi oli kuollut pian sen jälkeen.

Pianonsoittoa hän oli harrastanut kolme-vuotiaasta saakka. Mielestään hän oli jo aika taitava siinä. Felician suurin unelma oli  päästä konserttipianistiksi ja esiintymään ihmisille. Tietysti unelma oli mahdoton, mutta hän haaveili siitä silti. Hänen isänsä ei arvostanut hänen unelmaansa. Hänen äitinsä oli halvaantunut muutama vuosi sitten autokolarissa. Siinä samassa kolarissa missä hänen isosiskonsa oli kuollut. Hänen isälleen, tai hänelle itselleen ei ollut käynyt mitään, mutta hänen elämänsä tärkein ihminen oli kuollut, eikä Felicia ollut voinut tehdä mitään.
Elämä ei ollut koskaan reilua.

Felicia käveli kohti flyygeliä. Hän avasi sen kannen ja istui tuolille. Sormet alkoivat tanssia koskettimilla. Kauniit sävelet täyttivät huoneen. Vasta kun kappale loppui, Felicia tajusi itkevänsä. Siskonsa ja äitinsä takia. Siksi, että elämä oli niin epäreilua. Käytävästä Felician takaa kuului askeleita. Hän kuivasi kyyneleensä ja valmistautui kohtaamaan isänsä.

Isä astui huoneeseen. Hän näytti tavallistakin synkemmältä, ja tumma puku oli hieman ryppyinen. Se ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan. Jotain kauheaa oli varmasti tapahtunut. Sijoitus ei ollut onnistunut, sopimus oli purettu, tai Felicia oli taas isänsä mielestä möhlinyt. Se oli aika yleistä. Felicia ei kylläkään ollut kömpelö tai huonokäytöksinen. Hän vain ei ollut sellainen kuin isä olisi halunnut. Isä oli aina pitänyt Felician matematiikkaa ja lainsäädäntöä rakastavasta siskosta enemmän. Siskon kuoleman jälkeen isästä oli tullut Felicialle hirviömäinen.  Felicia oli aina ollut enemmän taiteilija ja muusikko, eikä sellainen sopinut isän mielestä heidän arvolleen.
Felicia katsoi isänsä vihaisiin silmiin. “Äitisi on sairas.” Isä sanoi. Sanat saavuttivat Felician tajunnan, ja saivat sydämen hakkaamaan. “Kuinka vakavasti?” Felicia kysyi huolestuneella äänensävyllä. “Tarpeeksi vakavasti.” Isä murahti, ja lähti pois huoneesta. Felicia oli kauhuissaan. Hän tajusi mitä isä oli tarkoittanut. Äiti voisi kuolla. Felicia ei empinyt hetkeäkään. Hänen piti nähdä äitinsä. Jos äiti kuolisi, Felicialla ei olisi enää ketään jolle hän voisi puhua. Hänellä ei ollut yhtään ystävää, sillä hän ei käynyt tavallista koulua vaan hänellä oli yksityisopettaja. Opettaja ei ollut Felician ystävä. Hän oli yhtä ymmärtämätön kuin isäkin. Ja jos äiti kuolisi… Ei. Felicia ei halunnut ajatella sitä.

Hän istui takaisin pianon ääreen ja alkoi soittaa. Hän muisti miten oli pienenä istunut äidin sylissä kun äiti oli soittanut samaa sävelmää. Silloin kun kaikki oli ollut hyvin. Isä oli ollut hymyilevä, sisko oli istunut Felician vieressä, äidin kädet olivat toimineet. Silloin kun kaikki oli niin kuin sen kuuluisi olla yhä. He olivat olleet onnellinen perhe. Siskon hautajaisten jälkeen isä ei ollut hymyillyt enää. Hän oli jopa valittanut, että miksi juuri Catherinen piti kuolla. Sen fiksumman, joka oli ollut isälle kuin ainoa tytär.

Felicia lopetti soiton. Ulkona oli alkanut sataa, suuret pisarat hakkasivat ikkunalasia. Kaupungin harmaa siluetti näkyi pisaroiden lomassa. Felician kotikaupunki, Lyon.

 Toinen luku: Äiti

Äidin tila huononi päivä päivältä. Viikon kuluttua hän oli enää kuin varjo entisestä itsestään. Isä synkistyi synkistymistään. Felician sormet olivat soittamisesta arkoina. Soittaminen oli hänen ainoa keinonsa purkaa tunteitaan. Flyygeli oli hänen paras ja ainoa ystävänsä. Sille saattoi vuodattaa tunteensa musiikilla. Niin hän tekikin. Eräänä iltapäivänä, kun isä ei ollut kotona, äiti pyysi päästä yläkerran saliin kuuntelemaan soittoa. Niin Felicia kantoi äidin salin sohvalle. Terveenä ja liikkuvana äiti olisi painanut liikaa Felicialle, mutta sairaus ja aika olivat tehneet tehtävänsä. Felicia oli vahva ja ryhdikäs. Joskus kauan aikaa sitten joku olisi voinut sanoa hänen näyttävän äidiltään. Samat vihreät silmät, samat ruskeat, suorat hiukset. Siihen yhteydet loppuivatkin. Äiti oli vanha, hento ja hauras, Felicia nuori, siro ja voimakas. Kun Felicia oli soittanut kappaleen äidille, äiti sanoi:
“ Fe kulta, tiedän, että sinulla on rankkaa, mutta vaikka isäsi sanoisi mitä vain, sinun pitää seurata unelmiasi. Et ole enää pieni, kukaan ei voi tehdä valintoja puolestasi. Lupaa minulle, ettet koskaan lakkaa uskomasta itseesi.”
“Kyllä äiti”, sanoi Felicia ja alkoi itkeä. Felicia käveli äidin luokse ja kumartui tämän viereen. Äiti hymyili hänelle, kuten silloin kun Felicia oli ollut pieni. Sadat äidin kanssa vietetyt hetket vyöryivät hänen muistiinsa. Äiti oli aina ollut lähellä ja auttanut, kun Felicia oli ollut kipeä. Oli kohtalon ivaa, että juuri nyt äiti oli sairas, mutta Felicia ei voinut mitenkään auttaa. Eivätkä voineet lääkäritkään, hänen kuulemiensa salaisten keskustelujen perusteella. “Kerro minulle rehellisesti paranetko vielä.” Felicia pyysi hiljaa. Äiti huokaisi. “Pelkäänpä pahoin, että minun aikani koittaa jo pian.” Äiti ei sanonut muuta.
Illalla Felicia mietti miten kamalaa oli, että heidän viisihenkisestä perheestään mummi, Catherine, äiti, isä ja hän - enää kolme oli elossa. Mummi oli kuollut vanhuuteen Felician ollessa seitsemän. Ja sisko oli saanut surmansa vasta viisitoistavuotiaana. Ja nyt vielä äitikin meinasi kuolla. Sitten olisi enää hän ja isä. Ja silloin isä purkaisi kaiken vihansa Feliciaan.
Seuraavat päivät Felicia vietti harjoitellen aina vain uusia ja uusia kappaleita. Hän soitti Mozartia, Beethovenia, Daquinia, Clementiä, Verdiä, Kuhlauta ja Händeliä, mitä vain sai käsiinsä. Kaikkia hän ei heti soittanut. Hän varastoi osan siltä varalta, että jotain kauheaa tapahtuisi, ja hänen pitäisi hukuttaa tunteitaan soittoon.

Muutama päivä myöhemmin jotain kauheaa todella tapahtui. Isä tuli hänen huoneeseensa synkän näköisenä. “Hänet siirretään sairaalaan” hän sanoi. “Mitä! Ei! Tiedän, ettei hän halua sitä!” Felicia huudahti. “Hänellä ei ole valinnanvaraa.” Isä ärähti. “Tulin vain sanomaan, jos haluat käydä sanomassa hyvästit.” “Kiitos isä,” Felicia sanoi nöyrästi ja odotti, kunnes Isä oli lähtenyt. Felicia syöksyi portaat alas äidin huoneeseen.
      Äiti makasi sohvalla lähes liikkumattomana. Hänen hiuksensa olivat takkuiset ja kasvojen iho roikkui velttona. Hän oli laihempi kuin koskaan. Felicia meni ihan lähelle äidin kasvoja ja katsoi häntä suoraan silmiin. “Äiti, et saa lähteä”, Felicia sanoi kyyneleet silmissään. “En minä lähde, olen aina kanssasi”, äiti sanoin käheällä äänellä. Yksi ainut kyynel vieri hänen silmäkulmaansa, niin voimaton hän oli.
    Felicia halasi äitiään. “Äiti, sinä pystyt selviämään jos vain haluat.” “Shhh, älä itke, sinä pärjäät kyllä. Olet vahva”, sanoi äiti. “Minä rakastan sinua aina, vaikka kävisi mitä tahansa…” Äidin silmät painuivat kiinni ja hän nukahti.
Felicia halusi antaa äidille jotain mihin tarttua elämänsä viime hetkinä. Hän muisti, miten äiti oli kauan aikaa sitten kertonut rakastavansa kissankelloja. Niitä kasvoi talon lähettyvillä. Felicia käveli eteiseen ja avasi oven.

Kolmas luku: Suru

Kylmä tuulenvire iski Feliciaa kasvoihin.
Hän oli kedolla kartanon takana. Siitä oli niin pitkä aika kun hän oli viimeksi poistunut talosta. Melkein kaksi kuukautta. Ei niin, ettei hän olisi pitänyt ulkoilmasta, hän rakasti sitä. Talosta poistuminen vain oli ankarasti kielletty.  Mutta tänään oli sellainen päivä, ettei hän piitannut kielloista.
    Hän poimi suuren kimpun kissankelloja ja apiloita. Hän muisti miten oli pienenä leikkinyt niityllä siskonsa kanssa. Catherine oli opettanut häntä tanssimaan ja punomaan seppeleen. He olivat kieriskelleet niityllä ja katselleet kimalaisia, jotka keräsivät mettä. He olivat olleet vailla huolen häivää.
    Felicia kaipasi siskoaan kovemmin kuin koskaan. Hän veti viimeiset henkäisyt raikasta syysilmaa ja astui takaisin sisälle.

Hän käveli takaisin äidin huoneeseen. Isä ei ollut siellä, aivan kuin Felicia oli arvellutkin.
Hän meni äidin luokse. Äidin silmät olivat kiinni. Hän ei liikkunut. Felicia kuunteli. Ei ääntäkään.  Äiti ei hengittänyt. Felicia ravisteli äitiä ja käski tätä heräämään. Hänen äänensä alkoi vapista. Ei, ei nyt! Äidin piti elää vielä muutama viikko, niin lääkäri oli sanonut. Felicia huusi. Hän käski äidin herätä. Kyyneleet valuivat Felician poskille.
Isä juoksi sisälle huoneeseen. Hän näki Felician ja äidin. Hän juoksi sohvan luokse ja tönäisi Felician sivuun. Ensimmäistä kertaa elämässään Felicia näki isänsä itkevän. Hänkin yritti epätoivoisesti saada äidin heräämään. Tuloksetta. Lopulta isäkin tajusi sen ja lähti huoneesta. Ulos mennessään hän löi ovea niin kovaa, että se irtosi saranoiltaan.

Felicia ei tiennyt mitä tehdä. Äiti oli kuollut. Hän ei halunnut uskoa sitä. Hetken päästä huoneeseen tuli kaksi miestä valkoisissa puvuissa. He nostivat äidin paareille ja veivät hänet pois. Kumpikaan ei sanonut mitään Felicialle. Isä tuli huoneeseen. Hän oli kalpeampi kuin koskaan, silmät itkusta punaisina. Felicia ei halunnut jäädä samaan huoneeseen isänsä kanssa, vaan lähti kerrosta ylempään saliin. Hänen oli pakko päästä soittamaan. Muuten hän halkeaisi surusta. Hän ei katsonutkaan nuotteja, vaan alkoi soittaa. Musiikki oli surullista ja uhkaavan oloista. Se kuvasti Felician tunteita täydellisesti.
Felicia soitti melkein tunnin. Samaa kappaletta, samanlaisia nuotteja. Hän olisi varmasti jatkanut paljon pidempään, ellei isä olisi tullut.
Hän ryntäsi huoneeseen, raivon vallassa. Feliciaa pelotti. Sitten isä alkoi huutaa:
“Miten sinä kehtaat, julkea kakara! Sinun äitisi kuoli vasta muutama tunti sitten! Sinun pitäisi edes esittää surevasi!”
“Ellen voi soittaa minä hukun suruun,” Felicia vastasi epätoivoisesti.
“Mikset voi surra niinkuin muut ihmiset! Olisit kuten siskosi oli, hän oli älykäs!”
“Musiikki on minun elämäni, en voi elää ilman sitä, etkö tajua!”
Isä meni suunniltaan. Hän nappasi seinältä suuren koristekirveen ja iski sen flyygeliin, niin että sen jalat pettivät ja se halkesi kahtia. Felicia kiljui kurkku suorana:
“Ei!!! Et voi tehdä tätä minulle! Olet hirviö! Minä vihaan sinua!” Felicia oli suuttuneempi kuin koskaan. Isän ilme synkkeni vielä enemmän. “Huomenna saat lähteä sisäoppilaitokseen kauas Lyonista. Paikkaan jossa et enää koskaan kuule musiikkia. Jos se minusta yhtään riippuu et enää koskaan soita mitään musiikkia!” Isä lähti vihaisena pois huoneesta. Felicia lyyhistyi lattialle, flyygelin osien viereen.
“Jos se minusta yhtään riippuu, se ei tule tapahtumaan”, hän mutisi hiljaa mielessään.

Illalla, kun isä oli mennyt nukkumaan Felicia pakkasi reppuaan. Hän ei voinut jäädä tänne, muuten hän joutuisi laitokseen. Niinpä hän aikoi karata. Hän laittoi mustaan reppuun vähät taskurahansa, pakkauksen hapankorppuja, vaihtovaatteita, pullon vettä ja narua. Myös vihreän huovan, sillä hän ei tiennyt missä yöpyisi. Hopeisen medaljongin, jonka kannessa oli nuotteja Felicia ripusti kaulaansa. Hän meni kylpyhuoneeseen ja otti kampansa. Hetken mielijohteesta hän otti myös pienen pyöreän peilin. Ties vaikka sille olisi käyttöä. Felicia katsoi kylpyhuoneen suureen peiliin. Hän oli kalpea kuin aave. Suuret vihreät silmät joiden alla oli tummat silmäpussit. Viimeaikoina oli ollut öitä jolloin hän oli vain säveltänyt kappaleita nuottivihkoonsa. Hänen hiuksensa ylsivät selän puoliväliin asti. Ainut piirre joka sai hänet näyttämään nuorelta. Hän ei enää tuntenut olevansa turvassa. Hiukset antoivat väärän kuvan hänen olemuksestaan.
Hän otti suuret rautaiset sakset ja leikkasi hiuksensa niin lyhyiksi, että ne ylsivät juuri ja juuri leukaan. Muutenkin oli käytännöllisempää jos hänen hiuksensa olisivat lyhyet. Hän näytti paljon vanhemmalta. Ei niin haavoittuvaiselta.
Jos hänellä olisi ollut matkapuhelin hän olisi ottanut sen mukaan, mutta heidän perheestään vain isällä ja äidillä oli matkapuhelimet. Eikä Felicialla ollut edes ystäviä kenelle soittaa. Niinpä hän otti vielä nuottikirjansa, tulitikut ja vaihtovaatteet. Nyt hänellä oli kaikki mitä hän tarvitsi ja suurin osa omaisuudestaan.
Hän laittoi päälleen mustan puuvillaisen tunikan, lämpimät mustat housut, ruskeat vedenpitävät kengät, takin, harmaan villapipon, hanskat ja kaulahuivin. Hän heitti repun selkäänsä ja astui ulos ovesta.


Ensimmäinen luku: Felicia

Oli syyskuun 29. päivä vuonna 2001. Felicia Agatha Yvette seisoi ikkunan luona ja katsoi ulos. Ilma oli sateesta harmaa, eikä aurinkoa ollut näkynyt moneen päivään. Hän huokaisi, ja käveli olohuoneeseen. Felicia ei kyllä olisi ensimmäiseksi kutsunut sitä olohuoneeksi. Se oli aivan liian suuri. Sali olisi ehkä ollut sopivampi ilmaus. Tai halli. Totta kai heidän kartanossaan oli vielä suurempi ja koristeellisempikin olohuone. Mutta tämä oli Felician suosikki. Eikä se suinkaan johtunut huoneen koosta tai ikkunasta avautuvasta näköalasta.
Huone oli hänen suosikkinsa sen keskellä olevalla korokkeella seisovan, kiiltävän flyygelin takia. Felicia rakasti flyygeliään. Ja kyllä, se oli täysin hänen omansa. Hän oli saanut sen syntymäpäivälahjaksi täytettyään seitsemän mummiltaan, Agathalta. Mummi oli kuollut pian sen jälkeen.

Pianonsoittoa hän oli harrastanut kolme-vuotiaasta saakka. Mielestään hän oli jo aika taitava siinä. Felician suurin unelma oli  päästä konserttipianistiksi ja esiintymään ihmisille. Tietysti unelma oli mahdoton, mutta hän haaveili siitä silti. Hänen isänsä ei arvostanut hänen unelmaansa. Hänen äitinsä oli halvaantunut muutama vuosi sitten autokolarissa. Siinä samassa kolarissa missä hänen isosiskonsa oli kuollut. Hänen isälleen, tai hänelle itselleen ei ollut käynyt mitään, mutta hänen elämänsä tärkein ihminen oli kuollut, eikä Felicia ollut voinut tehdä mitään.
Elämä ei ollut koskaan reilua.

Felicia käveli kohti flyygeliä. Hän avasi sen kannen ja istui tuolille. Sormet alkoivat tanssia koskettimilla. Kauniit sävelet täyttivät huoneen. Vasta kun kappale loppui, Felicia tajusi itkevänsä. Siskonsa ja äitinsä takia. Siksi, että elämä oli niin epäreilua. Käytävästä Felician takaa kuului askeleita. Hän kuivasi kyyneleensä ja valmistautui kohtaamaan isänsä.

Isä astui huoneeseen. Hän näytti tavallistakin synkemmältä, ja tumma puku oli hieman ryppyinen. Se ei ollut ollenkaan hänen tapaistaan. Jotain kauheaa oli varmasti tapahtunut. Sijoitus ei ollut onnistunut, sopimus oli purettu, tai Felicia oli taas isänsä mielestä möhlinyt. Se oli aika yleistä. Felicia ei kylläkään ollut kömpelö tai huonokäytöksinen. Hän vain ei ollut sellainen kuin isä olisi halunnut. Isä oli aina pitänyt Felician matematiikkaa ja lainsäädäntöä rakastavasta siskosta enemmän. Siskon kuoleman jälkeen isästä oli tullut Felicialle hirviömäinen.  Felicia oli aina ollut enemmän taiteilija ja muusikko, eikä sellainen sopinut isän mielestä heidän arvolleen.
Felicia katsoi isänsä vihaisiin silmiin. “Äitisi on sairas.” Isä sanoi. Sanat saavuttivat Felician tajunnan, ja saivat sydämen hakkaamaan. “Kuinka vakavasti?” Felicia kysyi huolestuneella äänensävyllä. “Tarpeeksi vakavasti.” Isä murahti, ja lähti pois huoneesta. Felicia oli kauhuissaan. Hän tajusi mitä isä oli tarkoittanut. Äiti voisi kuolla. Felicia ei empinyt hetkeäkään. Hänen piti nähdä äitinsä. Jos äiti kuolisi, Felicialla ei olisi enää ketään jolle hän voisi puhua. Hänellä ei ollut yhtään ystävää, sillä hän ei käynyt tavallista koulua vaan hänellä oli yksityisopettaja. Opettaja ei ollut Felician ystävä. Hän oli yhtä ymmärtämätön kuin isäkin. Ja jos äiti kuolisi… Ei. Felicia ei halunnut ajatella sitä.

Hän istui takaisin pianon ääreen ja alkoi soittaa. Hän muisti miten oli pienenä istunut äidin sylissä kun äiti oli soittanut samaa sävelmää. Silloin kun kaikki oli ollut hyvin. Isä oli ollut hymyilevä, sisko oli istunut Felician vieressä, äidin kädet olivat toimineet. Silloin kun kaikki oli niin kuin sen kuuluisi olla yhä. He olivat olleet onnellinen perhe. Siskon hautajaisten jälkeen isä ei ollut hymyillyt enää. Hän oli jopa valittanut, että miksi juuri Catherinen piti kuolla. Sen fiksumman, joka oli ollut isälle kuin ainoa tytär.

Felicia lopetti soiton. Ulkona oli alkanut sataa, suuret pisarat hakkasivat ikkunalasia. Kaupungin harmaa siluetti näkyi pisaroiden lomassa. Felician kotikaupunki, Lyon.

 Toinen luku: Äiti

Äidin tila huononi päivä päivältä. Viikon kuluttua hän oli enää kuin varjo entisestä itsestään. Isä synkistyi synkistymistään. Felician sormet olivat soittamisesta arkoina. Soittaminen oli hänen ainoa keinonsa purkaa tunteitaan. Flyygeli oli hänen paras ja ainoa ystävänsä. Sille saattoi vuodattaa tunteensa musiikilla. Niin hän tekikin. Eräänä iltapäivänä, kun isä ei ollut kotona, äiti pyysi päästä yläkerran saliin kuuntelemaan soittoa. Niin Felicia kantoi äidin salin sohvalle. Terveenä ja liikkuvana äiti olisi painanut liikaa Felicialle, mutta sairaus ja aika olivat tehneet tehtävänsä. Felicia oli vahva ja ryhdikäs. Joskus kauan aikaa sitten joku olisi voinut sanoa hänen näyttävän äidiltään. Samat vihreät silmät, samat ruskeat, suorat hiukset. Siihen yhteydet loppuivatkin. Äiti oli vanha, hento ja hauras, Felicia nuori, siro ja voimakas. Kun Felicia oli soittanut kappaleen äidille, äiti sanoi:
“ Fe kulta, tiedän, että sinulla on rankkaa, mutta vaikka isäsi sanoisi mitä vain, sinun pitää seurata unelmiasi. Et ole enää pieni, kukaan ei voi tehdä valintoja puolestasi. Lupaa minulle, ettet koskaan lakkaa uskomasta itseesi.”
“Kyllä äiti”, sanoi Felicia ja alkoi itkeä. Felicia käveli äidin luokse ja kumartui tämän viereen. Äiti hymyili hänelle, kuten silloin kun Felicia oli ollut pieni. Sadat äidin kanssa vietetyt hetket vyöryivät hänen muistiinsa. Äiti oli aina ollut lähellä ja auttanut, kun Felicia oli ollut kipeä. Oli kohtalon ivaa, että juuri nyt äiti oli sairas, mutta Felicia ei voinut mitenkään auttaa. Eivätkä voineet lääkäritkään, hänen kuulemiensa salaisten keskustelujen perusteella. “Kerro minulle rehellisesti paranetko vielä.” Felicia pyysi hiljaa. Äiti huokaisi. “Pelkäänpä pahoin, että minun aikani koittaa jo pian.” Äiti ei sanonut muuta.
Illalla Felicia mietti miten kamalaa oli, että heidän viisihenkisestä perheestään mummi, Catherine, äiti, isä ja hän - enää kolme oli elossa. Mummi oli kuollut vanhuuteen Felician ollessa seitsemän. Ja sisko oli saanut surmansa vasta viisitoistavuotiaana. Ja nyt vielä äitikin meinasi kuolla. Sitten olisi enää hän ja isä. Ja silloin isä purkaisi kaiken vihansa Feliciaan.
Seuraavat päivät Felicia vietti harjoitellen aina vain uusia ja uusia kappaleita. Hän soitti Mozartia, Beethovenia, Daquinia, Clementiä, Verdiä, Kuhlauta ja Händeliä, mitä vain sai käsiinsä. Kaikkia hän ei heti soittanut. Hän varastoi osan siltä varalta, että jotain kauheaa tapahtuisi, ja hänen pitäisi hukuttaa tunteitaan soittoon.

Muutama päivä myöhemmin jotain kauheaa todella tapahtui. Isä tuli hänen huoneeseensa synkän näköisenä. “Hänet siirretään sairaalaan” hän sanoi. “Mitä! Ei! Tiedän, ettei hän halua sitä!” Felicia huudahti. “Hänellä ei ole valinnanvaraa.” Isä ärähti. “Tulin vain sanomaan, jos haluat käydä sanomassa hyvästit.” “Kiitos isä,” Felicia sanoi nöyrästi ja odotti, kunnes Isä oli lähtenyt. Felicia syöksyi portaat alas äidin huoneeseen.
      Äiti makasi sohvalla lähes liikkumattomana. Hänen hiuksensa olivat takkuiset ja kasvojen iho roikkui velttona. Hän oli laihempi kuin koskaan. Felicia meni ihan lähelle äidin kasvoja ja katsoi häntä suoraan silmiin. “Äiti, et saa lähteä”, Felicia sanoi kyyneleet silmissään. “En minä lähde, olen aina kanssasi”, äiti sanoin käheällä äänellä. Yksi ainut kyynel vieri hänen silmäkulmaansa, niin voimaton hän oli.
    Felicia halasi äitiään. “Äiti, sinä pystyt selviämään jos vain haluat.” “Shhh, älä itke, sinä pärjäät kyllä. Olet vahva”, sanoi äiti. “Minä rakastan sinua aina, vaikka kävisi mitä tahansa…” Äidin silmät painuivat kiinni ja hän nukahti.
Felicia halusi antaa äidille jotain mihin tarttua elämänsä viime hetkinä. Hän muisti, miten äiti oli kauan aikaa sitten kertonut rakastavansa kissankelloja. Niitä kasvoi talon lähettyvillä. Felicia käveli eteiseen ja avasi oven.

Kolmas luku: Suru

Kylmä tuulenvire iski Feliciaa kasvoihin.
Hän oli kedolla kartanon takana. Siitä oli niin pitkä aika kun hän oli viimeksi poistunut talosta. Melkein kaksi kuukautta. Ei niin, ettei hän olisi pitänyt ulkoilmasta, hän rakasti sitä. Talosta poistuminen vain oli ankarasti kielletty.  Mutta tänään oli sellainen päivä, ettei hän piitannut kielloista.
    Hän poimi suuren kimpun kissankelloja ja apiloita. Hän muisti miten oli pienenä leikkinyt niityllä siskonsa kanssa. Catherine oli opettanut häntä tanssimaan ja punomaan seppeleen. He olivat kieriskelleet niityllä ja katselleet kimalaisia, jotka keräsivät mettä. He olivat olleet vailla huolen häivää.
    Felicia kaipasi siskoaan kovemmin kuin koskaan. Hän veti viimeiset henkäisyt raikasta syysilmaa ja astui takaisin sisälle.

Hän käveli takaisin äidin huoneeseen. Isä ei ollut siellä, aivan kuin Felicia oli arvellutkin.
Hän meni äidin luokse. Äidin silmät olivat kiinni. Hän ei liikkunut. Felicia kuunteli. Ei ääntäkään.  Äiti ei hengittänyt. Felicia ravisteli äitiä ja käski tätä heräämään. Hänen äänensä alkoi vapista. Ei, ei nyt! Äidin piti elää vielä muutama viikko, niin lääkäri oli sanonut. Felicia huusi. Hän käski äidin herätä. Kyyneleet valuivat Felician poskille.
Isä juoksi sisälle huoneeseen. Hän näki Felician ja äidin. Hän juoksi sohvan luokse ja tönäisi Felician sivuun. Ensimmäistä kertaa elämässään Felicia näki isänsä itkevän. Hänkin yritti epätoivoisesti saada äidin heräämään. Tuloksetta. Lopulta isäkin tajusi sen ja lähti huoneesta. Ulos mennessään hän löi ovea niin kovaa, että se irtosi saranoiltaan.

Felicia ei tiennyt mitä tehdä. Äiti oli kuollut. Hän ei halunnut uskoa sitä. Hetken päästä huoneeseen tuli kaksi miestä valkoisissa puvuissa. He nostivat äidin paareille ja veivät hänet pois. Kumpikaan ei sanonut mitään Felicialle. Isä tuli huoneeseen. Hän oli kalpeampi kuin koskaan, silmät itkusta punaisina. Felicia ei halunnut jäädä samaan huoneeseen isänsä kanssa, vaan lähti kerrosta ylempään saliin. Hänen oli pakko päästä soittamaan. Muuten hän halkeaisi surusta. Hän ei katsonutkaan nuotteja, vaan alkoi soittaa. Musiikki oli surullista ja uhkaavan oloista. Se kuvasti Felician tunteita täydellisesti.
Felicia soitti melkein tunnin. Samaa kappaletta, samanlaisia nuotteja. Hän olisi varmasti jatkanut paljon pidempään, ellei isä olisi tullut.
Hän ryntäsi huoneeseen, raivon vallassa. Feliciaa pelotti. Sitten isä alkoi huutaa:
“Miten sinä kehtaat, julkea kakara! Sinun äitisi kuoli vasta muutama tunti sitten! Sinun pitäisi edes esittää surevasi!”
“Ellen voi soittaa minä hukun suruun,” Felicia vastasi epätoivoisesti.
“Mikset voi surra niinkuin muut ihmiset! Olisit kuten siskosi oli, hän oli älykäs!”
“Musiikki on minun elämäni, en voi elää ilman sitä, etkö tajua!”
Isä meni suunniltaan. Hän nappasi seinältä suuren koristekirveen ja iski sen flyygeliin, niin että sen jalat pettivät ja se halkesi kahtia. Felicia kiljui kurkku suorana:
“Ei!!! Et voi tehdä tätä minulle! Olet hirviö! Minä vihaan sinua!” Felicia oli suuttuneempi kuin koskaan. Isän ilme synkkeni vielä enemmän. “Huomenna saat lähteä sisäoppilaitokseen kauas Lyonista. Paikkaan jossa et enää koskaan kuule musiikkia. Jos se minusta yhtään riippuu et enää koskaan soita mitään musiikkia!” Isä lähti vihaisena pois huoneesta. Felicia lyyhistyi lattialle, flyygelin osien viereen.
“Jos se minusta yhtään riippuu, se ei tule tapahtumaan”, hän mutisi hiljaa mielessään.

Illalla, kun isä oli mennyt nukkumaan Felicia pakkasi reppuaan. Hän ei voinut jäädä tänne, muuten hän joutuisi laitokseen. Niinpä hän aikoi karata. Hän laittoi mustaan reppuun vähät taskurahansa, pakkauksen hapankorppuja, vaihtovaatteita, pullon vettä ja narua. Myös vihreän huovan, sillä hän ei tiennyt missä yöpyisi. Hopeisen medaljongin, jonka kannessa oli nuotteja Felicia ripusti kaulaansa. Hän meni kylpyhuoneeseen ja otti kampansa. Hetken mielijohteesta hän otti myös pienen pyöreän peilin. Ties vaikka sille olisi käyttöä. Felicia katsoi kylpyhuoneen suureen peiliin. Hän oli kalpea kuin aave. Suuret vihreät silmät joiden alla oli tummat silmäpussit. Viimeaikoina oli ollut öitä jolloin hän oli vain säveltänyt kappaleita nuottivihkoonsa. Hänen hiuksensa ylsivät selän puoliväliin asti. Ainut piirre joka sai hänet näyttämään nuorelta. Hän ei enää tuntenut olevansa turvassa. Hiukset antoivat väärän kuvan hänen olemuksestaan.
Hän otti suuret rautaiset sakset ja leikkasi hiuksensa niin lyhyiksi, että ne ylsivät juuri ja juuri leukaan. Muutenkin oli käytännöllisempää jos hänen hiuksensa olisivat lyhyet. Hän näytti paljon vanhemmalta. Ei niin haavoittuvaiselta.
Jos hänellä olisi ollut matkapuhelin hän olisi ottanut sen mukaan, mutta heidän perheestään vain isällä ja äidillä oli matkapuhelimet. Eikä Felicialla ollut edes ystäviä kenelle soittaa. Niinpä hän otti vielä nuottikirjansa, tulitikut ja vaihtovaatteet. Nyt hänellä oli kaikki mitä hän tarvitsi ja suurin osa omaisuudestaan.
Hän laittoi päälleen mustan puuvillaisen tunikan, lämpimät mustat housut, ruskeat vedenpitävät kengät, takin, harmaan villapipon, hanskat ja kaulahuivin. Hän heitti repun selkäänsä ja astui ulos ovesta.

A/N2: Kommentti ois kivaa.

[Kulovalkea]

A/N: Parempi julkasta tää myöhässä, kuin milloinkaan.

Neljäs luku: koditon

Oli ollut huono idea lähteä syksyllä ulos. Felicia paleli rajusti tuulen iskiessä kasvoihin ja jalkoihin. Vaikka hänellä oli paksuin takkinsa ja ainoa piponsa, tuntui kuin tuuli olisi osunut ihoon ikään kuin takki olisi ollut vain höyryä. Selkään ei sentään tuullut, sillä sitä suojasi Felician vaaleansininen reppu. Repussa oli suurin osa Felician omaisuudesta.

Vaihtovaatteet, eväät, huopa,   ja tulitikut olivat suurimmassa taskussa. Pitkän narun hän oli kietonut kerälle ja laittanut pienempään taskuun. Sitä voisi käyttää kiipeämiseen. Myös rahat, nuottivihko ja peili olivat siellä. Kaulassaan hänellä oli hopeinen medaljonki jonka sisällä oli perhekuva. Kuva oli arvokas koska se oli otettu silloin kun sisko oli vielä elossa, äiti oli kunnossa ja isä hymyili. Mummikin oli vielä kaikkien takana ja hymyili iloisesti. Toinen kuva oli isän ja äidin hääkuva. Molemmat olivat nuoria ja onnellisia. Felicia huokaisi raskaasti. Pitäisi päästä mahdollisimman kauas kartanosta ennen aamua.

Vaellettuaan hetken Felicia päätti leiriytyä ja syödä. Hän löysi erään syrjäisen kujan ja otti eväänsä esille. Korppu oli hyvää, ja Felician mielestä auringonlasku oli kaunis. Ehkä elämä kadulla ei ollutkaan hullumpaa. Syötyään Felicia tajusi kuinka väsynyt oli. Hän katsoi taakseen, mutta ei nähnyt vilaustakaan kartanosta. Hän mietti että nyt olisi hyvä hetki nukkua ja otti esiin vihreän huopansa asettaen sen mahdollisimman mukavasti maahan. Juuri kun auringon ensimmäiset säteet valaisivat taivaan, Felicia nukahti.
Herätessään Felician jokaista paikkaa särki. Väsyneenä hän ei ollut huomannut että selän alla oli ollut ärsyttävä kivi.

Felicia söi aamiaiseksi hapankorppua samalla kun katseli, miten läheisessä puistossa leikki kaksi lasta. He olivat niin huolettomia ja Felicia ei tuntenut oloaan missään turvalliseksi. Hän riisti katseensa irti lapsista ja keskittyi päättelemään kuinka kauan oli nukkunut. Auringosta hän epäili että oli iltapäivä. Kello oli varmaan noin neljä. Felicia nousi ylös jatkaakseen matkaansa. Hän ei ollut varma lähtisikö isä etsimään häntä, mutta päätti ottaa varman päälle. Hän otti suunnan poispäin kartanosta ja lähti vaeltamaan. Valitettavasti kävelemiseen ei tarvittu niin paljon keskittymistä, että tuskalliset ajatukset olisi pystynyt pitämään poissa. Ne tulivat vääjäämättä eikä Felicia pystynyt estämään niitä. Hän pystyi yhä haistamaan äidille tuomiensa kissankellojen tuoksun, näkemään äitinsä elottoman ruumiin ja kuulemaan isän itkun. Hän muisti miten isä oli tuhonnut flyygelin. Se oli ollut mummin viimeinen lahja. Se muisto kytkeytyi valitettavasti myös siskoon jota Felicia ei pystynyt ajattelemaan juuri nyt. Vaikka viime päivinä kaikki oli romahtanut, surun lisäksi Felicia oli myös raivoissaan isälleen. “Hänellä ei ollut mitään oikeutta tehdä sitä!” Felicia mietti vihaisena. Felicia oli uponnut mietteisiinsä niin kovasti, että pysähtyi vasta törmättyään johonkin. Hän nosti katseensa suoraan suurikokoisen miehen ilkeisiin silmiin.

Viides luku: pulassa

Mies nappasi Feliciasta kiinni ennen kuin hän ehti kaatua. “Kannattais kattoo vähän eteensä.” Mies murahti. Felicia katsoi hätääntyneenä ympärilleen. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt paikkaa. Hänhän ei ollut saanut mennä edes ulos ennen, ja vaikka olisi saanutkin, ei missään nimessä sen näköiselle alueelle. Hän olisi kiertänyt sen hyvin kaukaa. Kuja oli ohut, ja asfaltti näytti aika huonolta. Kujalla ei myöskään ollut valoja, se näytti hyvin uhkaavalta. Mutta mies Felician edessä vasta uhkaavalta näyttikin! Hän oli suuri kuin kaappi, ja käsissä oli paljon tatuointeja. Mies oli kalju ja hänellä oli kuriton musta parta. Silmät olivat sameat ja mies haisi hirveältä. Juuri tuollaisia ihmisiä äiti oli käskenyt välttää. Mies astui hiukan sivummalle ja Felicia näki, että miehen takana oli vielä kaksi miestä. Toinen ilmeisesti nukkui, ja toinen joi jotain vihreästä lasipullosta. “Kuka sinä olet,” Felicia kysyi. Mies rypisti otsaansa. “Kyllähän mulla joku nimi oli.” Mies kääntyi pullosta juovan kaverinsa puoleen. “Hei Dan! Mikä mun nimi on?” Daniksi kutsuttu mies kohotti katseensa ja hikkasi. “Sehän on Ronny! Etkö enää edes omaa nimeäsi muista?” Ronny ei välittänyt, vaan nyökkäili vain. Feliciasta tuntui, että keskustelu ei sujunut kovin hyvin, joten hän päätti vaihtaa aihetta. “Missä minä olen?” Hän kysyi. “Mistä me tiedettäis?” Ronny kysyi. Felicia alkoi yhä vahvemmin epäilemään, että miehet olivat sekaisin. “Mut sä voit jäädä juhlimaan meidän kanssa,” Dan huudahti. “Kiitos tarjouksesta, mutta minun on jatkettava matkaa.” Felicia sanoi. “Ok, mut nähään sit joskus.” Dan hihkaisi ja Ronny nauroi.

Felicia kiirehti pois mahdollisimman nopeasti. Hän ei halunnut  jäädä miesten seuraan hetkeksikään. Kohtaamisessa oli kuitenkin yksi hyväkin puoli. Se oli nimittäin vienyt hänen ajatuksensa pois perheestään. Loppupäivän Felicia vaelsi New Yorkin pimenevillä kujilla. Hän oli oppinut virheestään ja yritti etsiä mahdollisimman mukavan nukkumispaikan. Lopulta hän löysi lupaavan näköisen syrjäisen puiston ja istahti yhdelle sen penkeistä. Hän söi korppuja ja joi vettä. Samalla hän lupasi itselleen, että jos kaikki joskus palaisi ennalleen ja hän pääsisi pois täältä, hän ei enää ikinä söisi hapankorppuja. Ne olivat niin kuivia ja kovia.Syötyään, Felicia asetteli vilttinsä mahdollisimman mukavasti penkille ja
huomasi olevansa auton takapenkillä. Edessä istui isä ja isän vieressä äiti. Felicia oli ihmeissään. Oliko äiti sittenkin saatu pelastettua. Felicia vilkaisi viereensä ja hämmästyi. Hänen vieressään istui Catherine, ilmielävänä! “Catherine on niin ihana nähdä sinut!” Felicia huudahti, mutta Catherine ei vastannut mitään. Hän vain tuijotti eteensä.

Felicia katsoi ulos ikkunasta. Oli sateinen iltapäivä.
Äkkiä heidän edestään kuului jarrujen kirskahdus ja jokin osui kovaa Catherinen puoleiseen oveen. Auto lähti heittelehtimään ja Felicia kirkui. Auto lennähti katolleen ja putosi ojaan. Se jatkoi kierimistään jonkin aikaa kunnes pysähtyi. Felicia katsoi viereensä. Toinen puoli autosta oli litistynyt ja palasina. Lasinsirujen keskeltä pilkisti Catherinen verinen käsi…

Felicia heräsi omaan huutoonsa. Hän oli edelleen kadulla. Oli aamu. Se oli vain unta, se oli vain unta, Felicia yritti vakuuttaa itselleen. Mutta hän tiesi sen olleen totta. Niin oli tapahtunut kaksi vuotta sitten.

Oli ollut sateinen päivä. Heidän perheensä oli ollut matkalla konserttiin, jossa äidin piti soittaa pianoa. Heidän mukanaan oli ollut heidän autonkuljettajansa Rudolf. Felicia muisti miten kuljettaja oli valittanut tien olleen liukas. Heitä vastaan tullut rekka oli suistunut kaistaltaan, yrittänyt jarruttaa ja osunut heidän autonsa vasempaan puoleen, niin että se oli mennyt murskaksi. Rudolf oli kuollut lasinsirujen aiheuttamaan verenvuotoon. Äidin selkäranka oli murtunut. Catherine oli mennyt murskaksi rekan kaatuessa hänen päälleen. Rekan kuljettaja oli lentänyt ojaan ja taittanut niskansa. Bensiiniä kuljettanut rekka paloi. Muita onnettomuudessa ei ollut loukkaantunut.

Felicia muisti miten pelastajat olivat saapuneet, vetäneet hänet, äidin ja isän ulos autosta, kantaneet heidät ambulanssiin ja vieneet sairaalaan. Hänellä ja isällä oli kuulemma käynyt tuuri. Felician mielestä ei. Hän olisi mieluummin kuollut, kuin elänyt ilman siskoaan.

Kuudes luku: Reppana

Kun Felicia muisteli auto-onnettomuutta hän ei huomannut ruskeaa koiraa joka läähätti hänen vieressään. Ja kun hän havahtui mietteistään hän säikähti koiraa. Se oli ruskea, sen selkä oli musta ja sen turkki oli ihan takussa. Sillä oli pienet mustat nappisilmät ja suippo kuono. Se näytti niin reppanalta ja söpöltä.

“Kukas sinä olet?” Felicia kysyi koiralta.
Se ei vastannut, vaan tuijotti keskittyneesti Felician reppua. “Sinulla on varmaan kova nälkä,” Felicia sanoi. Hänen mahansa ainakin  murisi.

Hän oli syönyt kunnolla viimeksi kaksi päivää sitten. Kuitenkin hän antoi viimeisen korppunsa koiralle. Se oli ollut todennäköisesti ilman ruokaa kauemmin kuin Felicia.
Kun koira oli syönyt korpun se haukahti Felicialle, aivan kuin se olisi sanonut kiitos.

Sitten se painoi päänsä Felician syliin, joka silitti sen takkuista turkkia. “Voi sinua reppanaa, oletko ollut yksinäinen,” Felicia kysyi koiralta. Kuullessaan sanan reppana, koira säpsähti ja tuijotti Feliciaa. “Reppana, sekö on sinun nimesi,” Felicia naurahti. Koira haukahti. Felicia nauroi ensimmäisen kerran siskonsa kuoleman jälkeen. Sitten hän muisti yöllisen unensa ja vakavoitui.

Hän oli toki aiemmin nähnyt usein unta kolarista, mutta oli luullut niiden loppuneen. Näemmä niin ei ollut käynyt. Felicia oli harmissaan. Hän toivoi, etteivät painajaiset palaisi.
Hänen mahansa murisi uudestaan. Nyt Reppanakin kuuli sen. Se haukahti ja hyppäsi alas penkiltä. Sitten se lähti kävelemään poispäin. Felicia istui edelleen penkiltä. Reppana tuli takaisin ja alkoi kiskoa Feliciaa hampailla hihasta. “Hyvä on, minä tulen,” Felicia sanoi. Hän heitti repun takaisin olalleen ja lähti kävelemään koiran perässä.
Reppana opasti Felician puiston taakse kujalle. Se tönäisi suuren roskapöntön nurin ja alkoi tonkia sen sisältöä. Se löysi pahvilaatikon ja kantoi sen hampaillaan Felician jalkojen juureen. Laatikko näytti Feliciasta jotenkin etäisesti tutulta. Hän avasi sen. Sitten Felicia muisti mistä tunsi laatikon. Se oli pizzalaatikko. Sen sisällä oli puolikas kinkkupizza. Felicia nuuhkaisi sitä. Se tuoksui ihanalta. Felicia ei ollut syönyt muuta kuin hapankorppuja viimeisinä kahtena päivänä ja hänellä oli hirveä nälkä. Felician perhe oli syönyt pizzaa vain kerran. Isän mielestä se oli rahvaanomaista ruokaa. Nyt Felicia ei siitä piitannut. Hän söi. Voi kumpa isä olisi ollut näkemässä. Hän olisi varmasti paheksunut sormilla syömistä. Äiti olisi vain nauranut.
Kun Felicia oli syönyt, hän heitti pizzalaatikon takaisin roskakoriin. Sitten hän nosti sen pystyyn. Reppana nuuhki ilmaa ja säntäsi yhtäkkiä juoksuun. Se katosi kulman taa. Hetken päästä se juoksi takaisin, suussaan suuri leipä.

Sen takana juoksi tyttö joka yritti saada koiran pysähtymään. Reppana heitti leivän Felician jalkoihin ja tyttö seisahtui Felician eteen. “Onko tuo sun koira,” hän kysyi. “On. Anteeksi, se vei leipäsi,” Felicia sanoi. “Ei haittaa. Kukas sä muuten oot?” tyttö kysyi. “Minun nimeni on…” Felicia empi. Jos isä saisi selville hänen olinpaikkansa hän joutuisi sisäoppilaitokseen. Niinpä hän valehteli “Emily. Nimeni on Emily.” “No Emily, mä oon Alice, ooksäkin koditon,” hän kysyi. Alice oli noin Felician ikäinen, paljon pidempi ja hoikka. Hänellä oli tumma iho ja mustat lyhyet kiharat hiukset. Päällään hänellä oli ruskea takki, vihreä kaulaliina ja vaaleanpunainen pipo. Jalassaan hänellä oli mustat lenkkarit. “Joo, kyllä minä olen koditon,” Felicia vastasi. “No sit sä voit tulla meidän kaa, jos haluut,” Alice sanoi. “Meidän? Onko täällä muita?” Felicia kysyi. Alice nauroi ja huusi jotain selkänsä taakse vieraalla kielellä. Kulman takaa astui neljä nuorta. Yksi lyhyt, ruskeahiuksinen tyttö ja poika, jotka näyttivät ihan samalta.  Vaaleahiuksinen tyttö, jolla oli sylissään noin kolmevuotias poika, sekä mustahiuksinen lihaksikas poika. Heillä kaikilla oli yhteistä liian suuret, selvästi aikuisten vaatteet ja lyhyet takkuiset hiukset.

Hetken juteltuaan heidän kanssaan Felicia huomasi yhden yhteyden heidän välillään. Kaikki olivat karanneet kotoa. Paitsi kolmevuotias poika joka oli vain löytynyt puistosta ilman vanhempia ja muut olivat päättäneet huolehtia hänestä. Felician uudet ystävät.

[Kulovalkea]

Seitsemäs luku: Isä
 
Felician isä käveli ympäri huonetta. Felician katoamisesta oli nyt kolme päivää. Isä ei ollut löytänyt mitään vihjeitä siitä, mihin hän olisi voinut mennä. Felicia ei ollut jättänyt viestiä. Isä oli löytänyt Felician hiuksia kylpyhuoneen lattialta ja huomannut Felician rahojen kadonneen. Ehkä hänen ei olisi pitänyt rikkoa flyygeliä. Saatika menettää malttiaan. Hän ei vain ollut kyennyt hallitsemaan tunteitaan. Isä oli yrittänyt koota flyygeliä takaisin ennalleen, mutta huonoin tuloksin. Nyt hänen perheestään ei ollut jäljellä enää ketään.

Isä huokaisi raskaasti ja solmi kravatin kaulaansa. Hänen päällään oli musta puku. Oli hautajaispäivä. Viimeinen ihminen jota hän oli rakastanut täydestä sydämestään oli kuollut neljä päivää sitten. Ja yksi jota hän oli rakastanut liian vähän oli karannut. Isä oli ilmoittanut poliisille heti, kun huomasi Felician kadonneen. Häntä ei silti ollut vielä löytynyt. Eikä varmaan löytyisikää pian. Poliisi ei tiennyt miltä hän näyttää ja jos hän oli leikannut hiuksensa lyhyeksi…

Vaikka isä oli sanonut monta kertaa, että Felicia oli vain tiellä, hän toivoi silti hänen löytyvän. Siksi että hänen äitinsä olisi toivonut sitä. Felicia ei ollut kuullut sitä, mutta viimeisenä toiveenaan äiti oli pyytänyt isää pitämään huolta Feliciasta. Ja hän oli epäonnistunut.

Isä seisoi kirkon ovella. Hän veti syvään henkeä ja astui sisään. Kirkossa ei ollut ihmisiä. Vain pappi seisoi alttarilla valkoisen arkun edessä. Isä käveli arkun luokse. Hänen vaimonsa makasi siinä. Hän näytti pieneltä ja hauraalta. Kasvot olivat luurankomaisen kalpeat. Hän näytti nukkuvalta.
Isä muisti päivän jona oli tavannut hänet. Oli ollut elokuu. He olivat olleet nuoria ja vapaita. Onnellisia. He olivat myös olleet ymmärtämättömiä ja rakastuneita. He olivat haaveilleet ajasta, jolloin heillä olisi perhe. Niin heillä oli ollutkin. Kaksi ihanaa tytärtä. Hetken aikaa kaikki oli hyvin. Hän kaipasi niitä kolmeatoista vuotta. Hänen elämänsä parhaat kolmetoista vuotta. Hän katsoi vaimoaan. Laski kuivuneet kissankellot hänen rintansa päälle. Katsoi häntä viimeisen kerran, kääntyi ja käveli ulos kirkosta katsomatta taakseen.

Kahdeksas luku: luotettava

Felicia  istui majan lattialla. Se oli rakennettu laudoista ja kattona oli pelti. Toisessa reunassa oli vanha peltitynnyri johon oli sytytetty nuotio. Se toi karuun majaan lämpöä. Majan lattialla oli vanhoja, kuluneita mattoja. Toisessa reunassa oli myös kulunut nojatuoli. Oli yö. Felicia oli ainut joka ei saanut unta. Hän oli koko illan jutellut muiden kanssa ja ystävystynyt heihin. Vanhin heistä oli vaaleahiuksinen Annabeth joka oli 18 vuotias. Mustahiuksinen lihaksikas poika oli nimeltään Daniel. Kaksoset olivat Lizie ja Kevin. Pieni poika oli Ryan. Jokaisella heistä oli oma tarinansa. Alice oli adoptoitu pienenä Keniasta.

Reppana oli saanut tulla majaan myös. Se nukkui pää painettuna Felician syliin.
Muut nukkuivat matoilla huovat päällään. Majassa oli melko lämmin. Ryan nukkui Annabethin vieressä nojatuolissa. He olisivat aivan hyvin voineet olla sisarukset. Alice nukkui Felician oikealla puolella.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Felicia tunsi olevansa turvassa. Hän oli kylläinen ja hänellä oli lämmin. Felicia katseli tulta ja mietti miten nopeasti oli pudonnut varakkaan perheen tyttärestä, köyhäksi kodittomaksi. Hän mietti myös etsikö isä häntä. Sillä ei kylläkään ollut edes väliä. Hän oli niin erilainen, ettei isä koskaan enää tunnistaisi häntä. Eikä hän ollut muuttunut pelkästään ulkoisesti, vaan myös sisäisesti. Hän oli nykyään kuin eri ihminen. Hän oli silti onnellinen. Hän oli turvassa.

Alice hätkähti hereille. Ulkona oli vielä pimeää. Kaikki muut nukkuivat. Hän päätti mennä ulos selvittämään ajatuksiaan. Pujotellessaan huopien ja patjojen lävitse hän näki, että yksi niistä oli tyhjillään. Hän mietti kuka puuttui, muttei keksinyt. Tullessaan ulos majasta hän näki jonkun istuvan vanhan pahvilaatikon päällä. Tullessaan lähemmäksi ja nähdessään lyhyet ruskeat hiukset hän hymyili. Hän oli uusi tyttö, Emily.
 “Etkö sinäkään saanut unta?” Alice kysyi. Tyttö hätkähti ja kääntyi äänen suuntaan. Äänettömästi hän pudisti päätään. Alice istui tytön viereen pahvilaatikolle. “Kun karkasin kotoa, luulin etten koskaan enää voisi olla iloinen…” Alice kertoi. Emily katsoi häntä. “Minäkin ajattelin niin.” tyttö sanoi. “Usko pois, tulet vielä onnelliseksi.” Alice vakuutti. “Kuinka voit olla noin varma? Et tiedä sitä, mutta olen menettänyt kaiken minulle rakkaan. Kaikki…” Emilyn ääni hiipui pois ja Alice tajusi tytön olevan suunniltaan surusta. “Olen varma, että jos olisit pystynyt niin olisit estänyt ne tapahtumat.” Alice sanoi. Hän näki Emilyn vetävän väristen henkeä. “Niin olisin, mutta en voinut. Mitä olen tehnyt ansaitakseni tällaisen kohtalon?” Emily alkoi jälleen nyyhkyttää. Alice kiersi kätensä hänen harteilleen.

“En tiedä mitä olet joutunut kokemaan ennen kuin tulit tänne, mutta olen varma, että ne asiat eivät olleet sinun valintasi.” Alice sanoi ja nousi lähteäkseen. “Muista, että olet vahva. Älä ruoki surua itkulla. Etsi elämästä hyvät asiat. Takerru niihin." Alice lähti takaisin sisälle.

Vielä monta minuuttia sen jälkeen Felicia etsi elämästään hyviä asioita. Ehkä Alice oli oikeassa. Oli aika ryhdistäytyä.
 
Yhdeksäs luku: Vahva

Seuraavana aamuna kaikki olivat syömässä aamiaiseksi kuivahtanutta leipää, kun Annabeth yhtäkkiä sai idean. “Minusta voisimme mennä puistoon. Sieltä löytyy varmasti ruokaa ja Ryankin pääsisi leikkimään ikäistensä kanssa” Hän sanoi. Kaikki kannattivat ajatusta, joten pian he kävelivät kohti läheistä puistoa, josta Felicia oli löytänyt Reppanan. Ilma oli tuulinen, mutta ei satanut. Puiden lehdet helottivat oransseina ja punaisina. Olihan nyt jo lokakuu.

Kun he saapuivat puistoon, he näkivät sen eteen parkkeeratun poliisiauton. Heidät nähdessään poliisi astui ulos autosta ja käveli heidän luokseen. “Jaahas, sitä on lähdetty ystäväporukalla ulos näin aikaisin aamulla,” poliisi sanoi. Heillä ei ollut mitään aavistusta kellonajasta. “Niin, ajattelimme kävellä hetken puistossa ja jutella,” sanoi Annabeth.
“Miksi teillä on pieni lapsi mukananne, hän ei taatusti ole sinun lapsesi,” poliisi kysyi. “Hän on ööm… minun veljeni,” Annabeth valehteli.

“Jaaha, varokaa ettette palellu.”
Poliisi katsoi vielä kerran heitä epäluuloisesti ja katosi sitten takaisin autoonsa. Annabeth huokaisi helpotuksesta. “Se oli aika lähellä.” Hän totesi. Felician mielestä se oli ollut hiukan turhankin lähellä, mutta hän ei valittanut. Puistossa nimittäin oli todella hauskaa.

 Sillä välin kun Lizie, Kevin ja Alice etsivät ruokaa, hän, Daniel ja Annabeth leikkivät Ryanin kanssa. Ryan istui hiekkalaatikossa ja löi hiekkaa käsillään. “Mitä sinä touhuat”, Felicia kysyi lempeällä äänensävyllä.

“Minä leivon kakkua, herkkukakkua,” hän sanoi ja jatkoi hakkaamista. Melkein tunnin ajan hän, Daniel ja Annabeth söivät kymmeniä herkkukakkuja. Siis leikisti söivät. Heillä oli hirveä nälkä.

Juuri silloin, kuin tilauksesta Lizie, Kevin ja Alice palasivat. Heillä oli mukanaan muovipussi, josta levisi herkullinen tuoksu. Reppana juoksi heidän vierellään häntäänsä heiluttaen. Felicia juoksi heitä vastaan ja kurkisti pussiin. Pussissa oli kokonainen kurpitsapiirakka. Ties miten he olivat sen saaneet.

“ Vau, mistä te tuon löysitte,” Daniel kysyi. “Ammattisalaisuus.” Alice sanoi silmää iskien. Annabethkin kurkkasi kaikkien päiden yli. “Meidän kannattaa nyt palata kotiin,” hän sanoi. Kaikki kävelivät vatsat kurnien kohti tuttua kujaa. Sisälle päästyään kaikki lähes hyökkäsivät piirakan kimppuun, mutta Annabeth käski heidän odottaa. Hän leikkasi piirakan siisteihin viipaleisiin ja antoi jokaiselle yhden. Felicia söi nälkäisenä omansa ja katseli kuinka muutkin herkuttelivat. Ryan oli aivan innoissaan. “Miksi emme voi syödä tätä joka päivä?” Hän kysyi suu täynnä. “Se on liian epäterveellistä.” Annabeth selitti.
Felicia kuitenkin näki ahdistuksen tämän silmissä ja ymmärsi miten pahalta Annabethista tuntui, kun he saivat herkkuja ja hyvää ruokaa vain pari kertaa vuodessa. Ruoan jälkeen kaikki menivät heti nukkumaan väsyneinä, mutta kylläisinä.

[Kulovalkea]

Kymmenes luku : totuus

Felicia heräsi. Aamun ensimmäiset auringonsäteet alkoivat sarastaa majan seinien lautojen takaa. ketään muista ei ollut vielä hereillä. Vain Annabeth istui majan suuaukon edessä ja tuijotti kaukaisuuteen.
“Joskus minä mietin miksi oikein olemme täällä,” Annabeth sanoi. Hän ei ollut kääntynyt, mutta jollain tavalla hän tiesi Felician olevan takanaan. “Mitä tarkoitat,” Felicia kysyi. “Tuntuu pahalta, että Ryan on vasta kolme, ja suurin osa hänen ajastaan menee ruuan ja polttopuiden etsimiseen. Hänen kuuluisi elää talossa, perheensä luona, niinkuin meidän kaikkien muidenkin. silti minä rakastan tätä elämää,” hän sanoi.
“Eikö sinua sureta, että sinulla ei ole äitiä tai isää,” Felicia kysyi. “Ei, tässä perheessä minä olen sekä äiti, että isä,” Annabeth selitti.
“Olin vain kaksitoista, kun lähdin kotoani. olisin voinut saada paljon enemmän elämältä, jos olisin jäänyt. ymmärrät varmaan mitä tarkoitan, Emily.”
“Felicia.” Annabeth kääntyi katsomaan Feliciaa yllättyneenä. “Felicia, se on minun oikea nimeni.” Annabeth näytti entistä hämmentyneemmältä. “Valehtelitko sinä nimestäsi meille,” hän kysyi epäuskoisena. Feliciaa nolostutti. “En ollut aluksi varma, voinko luottaa teihin,” hän selitti.
 “Olen viime aikoina kokenut niin monia tilanteita, jolloin en enää ole voinut luottaa tuntemiini ihmisiin. Te ette olleet ensimmäisenä mielessäni, kun ajattelin luoetettavia ihmisiä. “Miksi karkasit kotoa?” Annabeth kysyi varovasti. Felicia huokaisi ja kertoi:
“Minun sisareni kuoli muutama vuosi sitten ja Äitini muutama viikko sitten,” Felicia sanoi ja kertoi koko tarinan Flyygelistä, karkaamisesta, Ronnystä ja danista ja siitä miten oli löytänyt kodittomat. Kun Felicia oli lopettanut, Annabeth sanoi vain:
“Ymmärrän sinua paremmin, kuin uskotkaan, minunkin perheeni on kuollut. Ryan ei ole oikea veljeni. Olin melkoisen hukassa ensmmäiset kaksi vuottani kadulla. ennenkuin opin luottamaan ihmisiin, kuten Alice, Daniel tai kaksoset.”

“Ymmärrän, sen on pitänyt olla rankkaa,” Felicia sanoi täydestä sydämestään. Hän oli ajatellut, ettei kenelläkään muulla ollut voinut olla niin vaikeaa kuin hänellä. Ehkä hän olikin vain ollut itsekäs. Siihen oli tultava muutos. Felicia nyökkäsi. “En ole ennen ymmärtänyt, että oma elämäni ei ole kaikkein kamalin. On paljon ihmisiä, joilla menee vielä huonommin Annabeth hymyili.”Kannattaa olla iloinen siitä mitä on.  kadulla asuminen muuttaa ihmisiä. Ei tekisi huonoa, että jokainen kokeilisi hetkeksi kodittoman asemaa ja näkisi, että elämän pienet asiat ovat tärkeitä. Niistä pitää vain osata iloita.”

Yhdestoista luku: hukkuva

He olivat olleet koko päivän puistossa. Päivä oli ollut melkein liian hyvä. He olivat syöneet vatsansa täyteen, loikoilleet auringonpaisteessa, syöneet Ryanin herkkukakkuja ja etsineet nurmikosta neliapiloita. Felicia oli onnellisempi kuin koskaan heidän kävellessään kohti majaa.
Kääntyessään tutusta kulmasta, maja tuli näkyviin. Tai se mitä siitä oli jäljellä. Mustunut seinän kappale ja hiiltynyt sohva. Majan vieressä naureskeli kolme tuttua miestä. Dan, Ronny ja heidän viimeksi nukkumassa ollut kaverinsa. Ronnylla oli kädessään aski tulitikkuja joita hän sytytteli ja heitteli majan päälle. Kaksi muuta joivat jotain pulloista. Kaikki kolme olivat selvästi humalassa.

Felicia reagoi ennen muita. Hän syöksyi eteenpäin ja löi Ronnya kaikin voimin rintaan. “Te ette polta meidän kotiamme senkin #*#¥%!” Felicia huusi rumimman sanan mitä oli koskaan kuullut. Ronny ei edes horjahtanut, vaan tarttui Feliciaa vyötäröstä. “Mitä sinä tyttö luulet tekeväsi,” Ronny sammalsi ja Felicia haistoi hänen kuvottavan hengityksensä.
Felicia huusi ja takoi Häntä rintaan niin lujaa kuin pystyi. Muut olivat juosseet hakemaan vettä joesta ja yrittivät sammuttaa paloa. Felicia löi ronnyä repullaan kasvoihin. Ronny karjaisi ja heitti Felician ilmaan. Hän näki nopeasti lähestyvän joen pinnan ja paiskautui sitä päin.
Felicia kääntyi hädissään ja näki palavan majan ja Danielin, joka juoksi ronnyn luo. Felician pään upotessa jokeen, hän näki Daniel kohottavan nyrkkinsä ja kuuli lyönnin äänen. Kaikki pimeni.

Felicia avasi silmänsä. Oli yö. Tähdet valaisivat taivaan. Veden kohinan ääni kuului läheltä. Felicia kääntyi ja oksensi joen uomalle. Hän tärisi kauttaaltaan, ja yökkäili.
Vähän matkan päässä hän näki talon ja alkoi huutaa apua. Pian talossa syttyivät valot ja hän näki vieraan naisen tulevan ulos.
Naisen nähdessä Felician, hän kiiruhti tämän luokse ja auttoi hänet ylös. “Oletko kunnossa lapsukainen?” Nainen kysyi lempeästi. Felicia nyökkäsi heikosti.

Naisen hiukset olivat jo iän harmaannuttamat, mutta ryhti oli suora ja itsevarma. “Viedäänpä sinut sisälle lepäämään,” nainen ehdotti ja lähti taluttamaan Feliciaa kohti taloaan. Naisen avatessa oven, lämpö palasi Felician raajoihin ja hän istahti läheiselle sohvalle lepäämään. Nainen ojensi Felicialle höyryävän kupin ja istui itse tämän viereen. “Mikäs sinun nimesi on?” Nainen kysyi Felician juodessa. “Olen Felicia,” hän kertoi. “Minä olen Amber,” nainen sanoi. “Onko sinulla perhettä?” “Oli. Mutta en ole varma onko enää.” Felicia sanoi surullisena.

“Ymmärrän, voit asua täällä ainakin vähän aikaa.” “Kiitos paljon,” Felicia henkäisi ja halasi Amberia. Amber taputti häntä selkään ja lähti huoneesta. Felicia katseli ympärilleen. Sohva, jolla hän istui oli aika vanha, mutta pehmeä. Siinä oli kaunis ruudullinen päällyste. Nurkassa oli keittonurkkaus ja neljälle hengelle tarkoitettu pöytä. Vastapäätä sohvaa oli takka ja sen vieressä… Felicia vetäisi henkeä. Se oli piano. Ei suuri flyygeli niin kuin hänellä oli ollut, vaan kaunis ruskea pystypiano.
Ennen kuin Felicia ehti tutkia huonetta enempää, Amber palasi mukanaan peitto ja tyyny. “Voit nukkua sohvalla, jos haluat. Minulla ei ole toista sänkyä,” Amber kuulosti olevan pahoillaan, mutta Felicia oli todella onnellinen. “Sohva on ihan hyvä,” hän sanoi. Felician vaihtoi päälleen Amberin antamat vaatteet, sillä hänen reppunsa oli hukkunut jokeen. Hänellä ei ollut enää nuottikirjaa tai muuta omaisuuttaan. Hopeinen medaljonki kiilteli hänen kaulassaan.
Amber peitteli hänet sänkyyn ja Felicia muisti miten äiti oli peitellyt häntä, kun hän oli ollut pieni. “Hyvää yötä Felicia,” Amber kuiskasi ja sulki varovasti oven.

Kahdestoista luku: ehjä

Herätessään Felicia tunsi olonsa lämpimäksi ja onnelliseksi. Keittonurkkauksessa paloi valo ja Felicia näki Amberin häärivän suuren kattilan kanssa. Felicia nousi ylös ja laskosti peiton sohvalle. Hän käveli pöydän luokse juuri kun Amber kantoi kattilan pöytään. “ Sinulla mahtaa olla nälkä, koditon raukka,” hän sanoi myötätuntoisella äänellä.
Selvisi, että kattilassa oli puuroa. Ensin he vain söivät, mutta lopulta he alkoivat keskustella. Amber kertoi itsestään ja Felicia kuunteli. Hän sai tietää, että Amberin mies oli kuollut muutama vuosi sitten ja Amber oli jäänyt leskeksi.

Syötyään Felicia katsoi haaveillen pianoa. “Haluaisitko kokeilla soittaa,” Amber kysyi. Felicia nyökkäsi ja käveli pianon luokse. Hän istahti pianotuolille ja laski kätensä koskettimille.
Ensin sävelet olivat varovaisia ja haparoivia, mutta pikku hiljaa Felicia alkoi soittaa rohkeammin ja määrätietoisemmin. Sormet juoksivat pitkin pianon valkoisia koskettimia. Laulu meni mollissa ja teki nopeita kuvioita. Felicia ei ollut ennen kuullut laulua. Se syntyi sitä mukaa, kun Hän soitti. Oli kuin hän olisi kertonut pianolle tarinansa ilosta ja surusta. Hän purki nuotteihin, kauniisiin säveliin kaiken mikä oli painanut hänen mieltään.
Lopulta hän lopetti. Loppusointu oli duurissa, onnellinen. Kuten hän itse. Felicia katsoi kääntyi katsomaan Amberia. Tämä oli mykistynyt. “Tuo oli uskomatonta,” Amber huudahti saatuaan äänensä toimimaan. Felicia hymyili.
“Miten koditon, eksynyt pieni tyttö voikaan soittaa noin kauniisti! Se vaatii monien vuosien harjoitusta,” hän ihmetteli. “En ole aina ollut koditon, kerran, kauan sitten minulla oli perhe. Perhe jota rakastin. Nyt rakastan vain musiikkia,” Felicia sanoi ja kertoi Amberille tarinansa.
Hänen lopetettuaan Amber ei sanonut mitään vain nyökkäsi ja lähti ulos huoneesta.

[Kulovalkea]

A/N: viimenen luku! Kiitos kaikille, jotka on lukenu ja vielä saa kommentoida.

Kolmastoista luku: Kohtaaminen

Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen Amber palasi. Hänen mukanaan huoneeseen astui luurankomaisen kalpea mies, jonka kasvojen iho roikkui ja silmät tuijottivat tyhjinä kuopissaan. Hän oli kalju ja laiha. Meni hetki ennen kuin Felicia tunnisti hänet omaksi isäkseen. “Felicia? Sinäkö se olet,” Isä kysyi.
Felician päällimmäinen tunne oli suru. Suru siitä, että isä näytti huonovointiselta. Surun alla kihisi raivo. Felicia oli toivonut ettei enää näkisi isäänsä. Joukossa oli myös iloa. Mutta paljon vähemmän kuin muita tunteita. “ Kyllä, minä se olen,” Felicia sanoi. Isä näytti siltä,kuin olisi havahtunut transsista. Yhtäkkiä hän käveli Felician luokse ja löi tätä kasvoihin. “Ettäs kehtaat lähteä sillä tavalla! Aavistatko ollenkaan miten huolissani olen ollut,” hän huusi. “Sinulla ei ole mitään oikeutta olla huolissasi minusta! Hädin tuskin välitit olenko elossa,” Felicia tiuskaisi. “Olet alaikäinen ja minulla on oikeus määrätä sinut sisäoppilaitokseen. Sinne sinä kuulutkin, ilman musiikkia!”
Amber oli seissyt hiljaa koko keskustelun ajan, mutta nyt hän sanoi:
“Ei. Tämä ihmeellinen tyttö kuuluu musiikkiopistoon opettelemaan musiikkia. Tuollaisia lahjoja ei sovi hukata.”
“Sinä et päätä minun lastani koskevista asioista,” Felician isä tiuskaisi Amberille. “Vaikka olitkin tärkeä henkilö hänen äidilleen, et ole Felician isoäiti!”
Isä tarttui Feliciaa lujasti käsivarresta ja alkoi raahata tätä kohti ovea. Amber nappasi puurokauhan pöydältä ja näpäytti sillä isää sormille. Isän ote Felician kädestä irtosi ja Felicia kaatui lattialle. “Luulen, että sen jälkeen miten olet kohdellut häntä, laki ei enää velvoita häntä tottelemaan sinun käskyjäsi,” Amber sanoi hyytävällä äänellä. “En tarkoittanut mitään pahaa Felicialle. Halusin vain suojella häntä,” Isä sanoi hiljaisella äänellä. “Ei ketään tarvitse suojella musiikilta. Varsinkaan ketään niin lahjakasta kuin sinun tyttäresi.” Amber sanoi napakasti.
“Olen viimeaikoina käyttäytynyt väärin sinua kohtaan, Felicia. Äitisi kuoleman jälkeen olen miettinyt asioita ja tullut siihen tulokseen, etten halua menettää sinuakin,” Isä sanoi.
“Et voi suojella minua miltään, mikä ei ole vaarallista. En koskaan ole saanut ystäviä tai uinut meressä ja molemmista on ollut minulle haittaa viimeaikoina. En luottanut ihmisiin ja melkein hukuin jokeen!”
“Anteeksi, olen pahoillani.” Isä sanoi kärsivällä äänellä.
“Saat anteeksi,” Felicia sanoi, vaikka hän tiesi, että menisi vielä pitkä aika ennen kuin hän todella voisi antaa isälleen anteeksi.

Epilogi: kolme vuotta myöhemmin

Suuri yleisö hurrasi. Aplodit kaikuivat konserttisalissa. Esitys oli mennyt aivan nappiin. Felicia muisti miten häntä oli jännittänyt ensimmäisessä konsertissaan, melkein kolme vuotta sitten. Sittemmin Felicia oli tottunut esiintymiseen. Kolmessa vuodessa ehtii tapahtua vaikka mitä.

Felicia kumarsi yleisölle ja laskeutui portaat alas lavalta. Portaiden edessä seisoi isä. Felicia halasi isäänsä. Kyyneleet valuivat isän poskilla. Onnen kyyneleet. “Olen niin ylpeä sinusta, Felicia,” Isä sanoi.
Alice seisoi isän vieressä pukeutuneena punaiseen mekkoon. Hänenkin esityksensä oli mennyt hyvin. Alice oli nykyään laulajana bändissä ja opiskeli samassa opistossa Felician kanssa. Annabeth oli valmistunut edellisenä keväänä kampaajaksi. Monien hakemusten kautta hän oli saanut huoltajuusoikeuden Ryaniin.
Kevin ja Lizie olivat päässeet myös lukioon.

Felicia ja Alice lähtivät konserttitalosta. Hetken käveltyään he saapuivat samaan puistoon jossa olivat kohdanneet ensimmäisen kerran. Muut odottivat jo siellä. Annabeth hymyili ja piti Ryania kädestä. Ryan oli kasvanut hurjasti ja lähestyi uhmaikää. Annabeth kuitenkin oli loputtoman kärsivällinen. Kevin ja Lizie hymyilivät vierekkäin ja heidän vieressään oli Felician paras ystävä Alice. Daniel astui lähemmäs ja Felician sydän hyppäsi voltin. Daniel oli muutama kuukausi sitten kertonut olleensa jo kauan ihastunut Feliciaan ja he olivat alkaneet seurustella. Felicia katsoi kaikkia ystäviään ja oli pakahtua onnesta.

 Pian hän kuitenkin lähti kotiin ja käveli lempihuoneeseensa. Isä oli ostanut Felicialle uuden flyygelin. Hän silitti sen pintaa ja istahti tuolille. Sormet alkoivat soittaa kuin itsestään ja kaunis sävelmä täytti huoneen. Laulu oli onnea täynnä ja kumpusi suoraan Felician sydämestä. Kappaleen loputtua Felicia ajatteli kolme vuotta sitten tapahtunutta seikkailuaan ja sitä miten oli muuttunut sen aikana. Kolme vuotta sitten hän oli ollut vain pieni tyttö, joka oli ajatellut ettei hänen elämänsä voisi olla onnellinen. Hänen elämänsä oli ollut ja tulisi olemaan parempaa kuin monen muun. Hänellä oli mahdollisuus valita tulevaisuutensa.
Felicia  sulki flyygelin kannen.