Nimi: Aurinkokuntaoppia
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Fandom: House M.D.
Tyylilaji: On tässä romanttinen elementti. Siellä jossain *viittaa epämääräisesti ympärilleen* One-shot.
Ikäraja: K-11
Paritus: Gregory House/James Wilson
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Jotenkin minun on viimeaikoina tehnyt mieli vain kirjoittaa sellaisia one-shotteja, joissa käsitellään sitä turhautumista, joka syntyy kun mistään OTP:sta ei tule canonia pelkällä ajatuksenvoimalla vaikka kuinka haluaisi. (Paitsi että Hilson nyt on mun kirjoissa silti trolololo.)
Aurinkokuntaoppia
Itse asiassa House muistaa kaiken mitä Wilson on koskaan sanonut. Kaiken senkin mikä sisältää vain itseään toistavaa nalkutusta, repertuaariaan Wilson ei vaihda. Samat sanat, samassa järjestyksessä, samalla tavalla painotettuina. Edes aihe ei vaihtunut niin usein, että merkitys olisi sanottavasti muuttunut.
”Minä kieltäydyn edesauttamasta mielipuolista käytöstäsi enää yhtään! Painu takaisin vankilaan, jos sinne niin hanakasti haluat, vähänkö se minua kiinnostaa”, Wilson saarnasi ja ainoa suhteellisen uusi elementti oli vankilalla uhkailu, mikä tarkemmin ottaen toimi pelotteena vain Foremanin suusta - silloinkin vain näennäisesti.
Kaikki muu oli puvustusta myöten tuttua teatteria. Siinä on hihat käärittyinä hieman kyynärpään alle, kera asiallisen mitäänsanomattoman solmion, joka on juuri sen verran vinossa, että Wilsonin voi arvata nyplänneensä sitä tuohtuneena jo ennen kuin House ylipäätänsä linkkasi vihaisena sisään.
House ei tietenkään sanonut vielä mitään, sillä tässä kohtaa asioiden kuului mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Oikeasti hän tietysti kuuli kaiken, mutta huonoon käytökseen kuuluu tietää milloin pitää oikein esittämällä esittää tympeää.
Katsos, aiheuttaakseen todellista syvää mielipahaa pitää tietää mitkä asiat ketäkin eniten närästää. Informaation kerääminen vaatii sekä tarkkaavaisuutta että kiinnostusta, mutta onneksi ihmiset tuppaavat ihan omin sanoin paljastamaan mikä pahiten hiertäisi, pitää vain jaksaa kuunnella. Oikeasti täysin välinpitämätön tyyppi voi aiheuttaa vain niin paljon harmia kuin mitä muilla kestää tajuta säästää omaa mielenterveyttään ja lakata pulputtamasta kuuroille korville.
On taitolaji loukata yksiä samoja ihmisiä yhä uudestaan ja uudestaan.
Riippuen nyt vähän vuorokaudenajasta, viikonpäivästä ja aiheesta Wilsonin luento voi jatkua muutamasta minuutista pariin kolmeen varttiin. Niin, ja sillä on tietysti oma vaikutuksensa kauanko Housea huvittaa olla paikalla. Siitä ei ole empiiristä tietoa kauanko Wilson teoriassa jatkaisi, jos Housen saisi vaikka pultattua kiinni kätilöjen taukotilan ergonomiseen nahkatuoliin, tai muuhun vastaavaan.
”House. Et taaskaan kuuntele yhtään.”
”Kuuntelenpas. Plaa, plaa, plaa, plaa, plaaplaaplaaplaaplaa, kantelen Foremanille, plaa plaa. Jos sinua oikeasti ei muka kiinnostaisi, niin olisit tälläkin hetkellä silittelemässä super-duper urheiden leukemialapsosten kaljuja kuulia. Siinä sinä ämmä kuitenkin vain vingut ja vingut”, House sanoi vähääkään mitään originellia keksimättä. Ihan turha tuhlata mitään uusia solvauksia, Wilsonkin tietää tämän vääntämisen olevan niin merkityksetöntä, ettei edes nimellisesti jaksa vääntää naamastaan origamia.
”Kantelenkin jos et ala käyttäytyä. Se olisi sinulle oikein”, ja totta kai se olisi kaikkien kannalta oikein, jos House viettäisi vaikka pidemmän aikaa telkien takana. Wilsonista vain näkee sen milloin hän ei ole tosissaan.
”Kantelupukki kaakattaa, ei saa rauhassa maatakaan”, tölväisi House sen verran lapsellisesti, että se kirvoitti Wilsonista irti ihan pienen irvistyksen, mutta hän on sen verran fiksu jättääkseen asiaan sikseen. Kiristyvistä sormista lanteilla kuitenkin näkee, että mieli tekisi lällätellä jotain yhtä typerää takaisin.
Naurettavaa. House muistaa kaikki pienet ja suuret irvistykset viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta, eikä niistä mikään ole koskaan tarkoittanut mitään muuta kuin hullua kiintymystä.
On Wilson tietysti joskus ollut myös tosissaan. Eikä siitä ole edes niin kamalan kauankaan, mutta Wilsonin ongelma on, ettei hän pysty päästämään Housesta irti yhtään sen enempää kuin House unohtamaan minuuttiakaan Wilsonin loputtomasta nalkutuksesta. Kaiken muun hän on aina osannut lajitella tärkeisiin ja tarpeettomiin, mutta Wilson on vähän niin kuin kaiken ilmatilan dominoiva radiomasto, jonka lähellä hienostunut elektroniikka menee sekaisin.
Ha! Symbolismia! In your face motherfuckers!
Paitsi että Housesta puhuttaessa 'hienostunut' on adjektiivina vähän siinä ja siinä.
House istui siinä Wilsonin työhuoneen nahkasohvalla jalat hajallaan katsoen laiskasti ylös niin, että pää lepäsi seinään. Wilson ei nojannut pöytään, mutta seisoi sen ääressä kuin ajattelisi asiaa. Käsi pyyhkäisi hiukset takaa sekaisin ja tuolta, nimenomaan tuolta musertava ylivoima näyttää lääkäriksi puettuna. Pieni käden liike niskassa, oikaiseva kaula ja paino jalalta toiselle. Wilson on niin typerryttävän hypnoottinen nimenomaan sanojensa välissä, ettei sekuntiakaan raaski unohtaa.
Seuraavaksi pitäisi pahoittaa Wilsonin mieli. Niin se toimii, näin tämä keskustelu on aina tavannut mennä. Eikä ihan pelkästään siksi, että House on ihmispaska, joka nauttii toisten mielenrauhan järkyttämisestä, vaan myös siksi, ettei Wilson tajua panttaavansa kädessään miehen niputtavaa valttikorttia.
House muistaa kaiken. Aivan kaiken, Wilsonista, eikä kenestäkään muusta.
Ja kun muistaa yhden asian, ei muistakaan toista ja Housen suurin salaisuus on se, ettei hän Wilsonin välittömässä läheisyydessä voi keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen kuinka hän ensimmäistä kertaa sai poikamaisen syöpälääkärin purskauttamaan kokiksen nenästään. Tai jotain muuta yhtä idioottimaista, mutta verrattavaa.
Jokainen paikaltaan pudonnut hiussortuva tai outoon paikkaan tullut hengenveto kieltäytyi häipymästä Housen mielestä. Toistui tämä sama nillitys sellaisenaan kuinka monta kertaa tahansa, niin Housesta niistä jokainen tapahtui aina samaan aikaan tässä samassa huoneessa, jossa Wilson oli samaan aikaan kaikkea mitä hän on koskaan ollut.
Täytyy tietysti valottaa, että Housen ajattelutavalle oli aivan luonnollista käsitellä asioita aina palapelimäisinä kokonaisuuksina. Tavalliset ihmiset eivät muiden kanssa kommunikoidessaan halua tai tarvitse kaikkea mahdollista informaatiota tullakseen toimeen, heistä on tyydyttävää nähdä vain se puoli mitä toinen haluaa näyttää itsestään. Mutta Houselle täydellisyys on pakkomielle.
Ongelma onkin pääpiirteittäin siinä, että parin vuosikymmenen aikana Wilsonista on tullut niin iso muistipeli, että kaikkien osien hahmottaminen samaan aikaan vie tuhottomasti energiaa. Käytännössä Wilson raahasi siis tietämättään ympärillään ihan koko universumia.
Niinpä päästäkseen vähäksi aikaa pois oli sanottava rumasti. Se on nimittäin aivan pakko tehdä, sillä jos House ei pistäisi jatkuvasti Wilsonia tuntemaan oloaan ihmisenä epäonnistuneeksi riekaleeksi olisi pakko sanoa sen tilalla:
”Minä rakastan sinua”, koska House rakasti Wilsonia ja sen kieltämisestä koostui enemmän tai vähemmän koko kahdenkymmenenvuoden ystävyyden kuoppainen historia.
”Mennäänkö lounaalle?” Wilson kysyi arvioituaan hiljaisuuden kestäneen ihan riittävän kauan. House mulkaisi pahasti ja tuhahti armottoman ylimielisesti, mistä Wilson taas kerran harmistui juuri sen verran, ettei tajunnut paikkaansa kahdenkeskeisen aurinkokunnan keskuksena. Se vaatisi sen rakkaudentunnustuksen ja nimenomaan ääneen, mutta minkäs teet.
House ei kuunapäivänä omasta tahdostaan tunnusta olevansa kenenkään piskuinen kiertolainen.
FIN
A/N: Vähänkö tän otsikko kuulostaa siltä et ois pitänyt olla Sherlock Holmes-ficci. Hee, ei näillä fandomeilla turhaan ole asiayhteys^^
