Author: Smile^ taas vaiheeksi
Rating: Sallittu on
Genre: drama?, fluff ehkä ja one-shot.
Beta: ei ole
Disclaimer: Hahmot Meyerin, tarina on minun
Fandom: Houkutus, Twilight
Pairing: Ei paritusta, mutta ficissä on Edward, Bella ja Jacob.
Summary: Bella näkee unta komeasta vaaleaihoisesta pojasta... vai onko se unta?
Haaveunta”Kotona ollaan Char…Isä!” Huudahdin eteisestä hetki kun olin pamauttanut ulko-oven kiinni. Laskin hupun päästä, ravistelin märän sadetakin pois harteiltani ja ripustin sen naulakkoon. ”Kauhea sää, vai mitä?” Vieläkään ei mitään vastausta. Missä Charlie oikein oli?
”Isä?” Huikkasin vielä ja kurkistin kulman takaa olohuoneeseen. Silmäni osuivat salamana kuorsaavaan Charlieen ja auki olevaan televisioon. Nappasin sohvapöydältä kapulan ja sammutin tv:n. Hymähdin itsekseni kun katsoin Charlieen ja käännyn portaikon suuntaan, loikkiakseni portaat ylös.
Suljin huoneeni oven hiljaa ja kävelin työpöydän ääreen. Avasin vanhan kannettavan tietokoneeni ja odottelin, että kone olisi täysin ladannut ennen kuin menin katsomaan sähköpostini. Jouduinkin odottelemaan useamman minuutin, koneeni oli niin hidas. Sillä
välin mietin kulunutta päivää.
Minulla oli ollut tänäänkin kivaa reservaatissa Jacobin ja muiden poikien kanssa. Olihan joukossa Leahkin, mutta minä en kamalasti pitänyt hänestä. Hän oli kamalan pessimisti ja nyrpeä. Toisaalta, olihan meistä kaikki välillä pessimistejä, mutta Leahin jatkuva negatiivisuus kävi jo hermoilleni, varsinkin silloin, kun kaikki näytti olevan hyvin ja kaikilla oli hauskaa, niin hän murjotti. Mutta en välittänyt siitä, niin kuin ei muutkaan. Kaikin puolin oli ollut kivaa tänään, vaikka olimmekin vain olleet La Pushin rannalla ja ennen sadetta pojat olivat hyppineet kallioilta. Minä en ollut uskaltanut.
Mietteistäni minut herätti viileä viima, joka tuli avoimesta ikkunastani. Suljin sen ja käännyin tietokoneeseeni päin.
Avasin sähköposti kansion. Viesti Reneéltä. Hän kysyi miten minulla meni ja kertoi jotain Philin pesäpallo asioita. Vastasin hänelle, en kovin pitkästi, mutta tiesin, että se kelpaisi äidilleni. Hän vain haluaisi mahdollisimman nopean vastaukseni, tietääkseen että olin vieläkin hengissä, mahdoton kömpelys kun olin.
Suljin kannettavan tietokoneeni läpän ja lähdin suihkuun. Pistin veden valumaan lämpimänä ja astuin pisaroiden alle. Pesin itseni tavallista hitaammin, en tiedä mistä johtuen.
Vihdoin kun olin valmis, puin yöpaidan päälle ja pesin hampaani. Avasin kylpyhuoneen oven ja hiivin pimeässä omaan huoneeseeni, sulkien oven perässäni. Nappasin lattialta lempi kirjani sieltä mihin sen olin viimeksi jättänyt. Rojahdin makaamaan sängylleni vatsalleen ja käänsin rahisevan, kuluneen sivun seuraavaan.
Olin lukenut jo muutaman sivun, kunnes tajusin, että en ollut keskittynyt ollenkaan, joten palasin takaisin siihen kohtaan mistä lähdinkin. Olin kirjan jo moneen kertaan lukenut, mutta en silti haluaisi jäädä paitsi mistään juonisaloista.
Olin lukenut vähän aikaa, kunnes huomasin rivien menevän ristiin ja silmiä alkoi särkeä. Päätin laittaa kirjan sivuun, sammuttaa valon, käpertyä syvemmälle peiton sisälle ja nukahtaa.
Kävelin metsässä. En tunnistanut tätä metsää, joten se ei varmasti ollut sama, mikä oli talomme lähettyvillä. Kävelin silti eteenpäin uteliaana, haluten tietää mitä polun päässä oli. Synkkä metsä ahdisti minua, kun huomasin sen kumartuvan ylleni ja pian näinkin valoa kaukana edessäpäin. Vaikka lisäsin vauhtia, kuljin silti sulavasti, en edes kompastellut. Se ihmetytti minua.
Saavuin aukiolle, niitylle. Se oli täydellisen ympyrän muotoinen ja hyvin kaunis. Siellä oli erivärisiä kauniita kukkia ja kuulin puron solinan lähellä. Silmäni osuivat kuitenkin poikaan, pikemminkin nuoreen mieheen, joka makasi liikkumatta, kimaltaen keskellä niittyä. Miksi hän kimalsi? Se ei kumminkaan pelottanut minua, kiinnosti vain hivenen. Poika oli hyvin komea, kalpea sileä iho ja pronssin väriset hiukset. Täydelliset veistokselliset kasvot, sana komea ei edes täsmännyt. Hän oli enemmän kuin komea. Hänen silmiänsä en nähnyt, sillä silmäluomet pitkillä ripsillä peittivät hänen silmänsä. Huulet olivat kaartuneet pieneen hymyyn ja huulet liikkuivat, ihan kun hän laulaisi. Sanoja, enkä melodiaa kuullut.
Kävelin uteliaana lähemmäksi ja istuin hänen viereensä. Heti kun oli maahan istunut, hänen silmänsä rävähtivät auki ja hän lakkasi laulamasta. Silmät olivat maailman kauneimmat, mitä olin koskaan eläessäni nähnyt. Ne olivat väriltään sulaa kultaisen väristä toffeeta, ihan varmasti maailman kauneinta väriä. Hän katsoi minua ja minä häntä. Niitä silmiä katsoessa suustani lipsahti kysymys.
”Miksi sinä kimallat?” Se kuulosti pikkulapsen kysymältä. En silti nolostunut naurettavasta kysymyksestäni, halusin niin kovasti tietää vastaukseni.
Hän naurahti ja nousi istuma-asentoon.
”Enkö saisi?” Hän kysyi silkin sileällä äänellä, hymyillen hieman, ilkikurisesti.
”Saat tietenkin jos haluat. En vain ennen ole törmännyt kimaltavaan ihmiseen.” Vastasin hänelle. Eihän tuollaisia joka päivä näe. Vaikka hän ei olisi kimaltanutkaan, oli hän silti kaunein näkemäni olento koko maan päällä. Kauniimpi kuin ne enkelit kirkoin seinämaalauksissa, kauniimpi kuin yksikään supermalli.
”Entä jos en olekaan ihminen?” Hän vastasi siristäen silmiään, hymyillen silti. Hän esitti kysymyksen hymystä huolimatta vakavissaan. Hänen silmänsä porautuivat omiini, ihan kuin hän olisi koettanut saada selville vastauksen vain katsomalla minua.
”Mikä sinä sitten olet?” Kysyin itse, vastaamatta hänen kysymykseensä.
”Et vastannut kysymykseeni.”
”Etkä sinä minun.”
Tuli hetkeksi hiljaista. Minä päätin rikkoa sen, koska halusin kovasti kuulla hänen kiehtovan äänensä.
”Olen Bella. Kuka sinä olet?”
”Minä olen Edward. Mitä sinä täällä teet?” Hän vastasi hymyillen ystävällisesti. Se ei ollut suinkaan vihainen ”mitä sinä täällä teet?”, vaan puhdasta uteliaisuutta.
”Itse asiassa, minä en tiedä.” Sanoin mutristaen kulmiani, koittaen saada selville miksi minä olin tänne tullut. En tosiaankaan tiennyt. Edwardia alkoi naurattaa, joko vastaukseni tai typerä ilmeeni.
”Kai sinä jostain tulit.” Hän nauroi. Maailman kaunein ääni.
”No tuota… Minä tavallaan heräsin metsästä, näin valoa täältäpäin ja päätin seurata polkua tänne.”
”Haluatko kyydin takaisin polun toiseen päähän?” Hän kysyi minulta kirkkain silmin, innoissaan.
Ihmettelin kysymystä. Kyydin? Oliko hänellä taskussa joku kokoon taitettava maasto tandempyörä tai jotain?
”Miten sinä kyydin ajattelit antaa?”
”Tule reppuselkääni.” Hän vastasi. Tämä oli vitsi, vai mitä? Hän näytti kyllä olevansa vakavissaan.
”Mutta sittenhän me kuljemme tavallista hitaammin.”
”Minä voinkin näyttää miten itse kuljen metsässä kun kukaan ei näe.”
”Ethän sinä jaksa minua kantaa.”
”Lyödäänkö vetoa?” Hän sanoi ilkikurinen hymy huulillaan ja ilmestyi viereeni. Vähän kuin juoksemista, mutta liike oli niin nopea, että se oli enemmänkin teleportaallinen siirtyminen, kuin juoksu. Hän nosti vierestäni minua paljon isomman kiven ja heitti sen voimalla varmaan kymmenen metrin päähän, tai jopa pidemmällä. Siirsin katseeni häneen ja näytin varmaan samalta kuin peura ajovaloissa. Hän hymyili minulle niin, että täydelliset hampaat välkähtelivät auringonvalossa kilpaa hänen ihonsa kanssa.
Hän nappasi minut selkäänsä ja lähti juoksemaan. Mieleni olisi tehnyt kiljua, mutta olin jähmettynyt kauhusta, niin etten edes pystynyt avaamaan suutani. Parempi varmaan niin, saattaisin oksentaa jos avaisin suuni. Edwardia selvästi nauratti miten lujaa puristin hänen paitansa kaulusta, kuin pikkulapsi. Hän oli muutamassa minuutissa polun toisessa päässä ja hidasti vauhtiaan. Edward kiepautti minut käsivarsilleen ja katsoi minua lähempää kuin koskaan aikaisemmin. Niin läheltä, että haistoin hänen makean hengityksen kasvoillani. Hän katsoi minua vain muutaman sentin päästä, kullanruskeat silmät palavina.
KLONG.Hätkähdin hereille ja pomppasin istumaan säikähdyksestä. Kääntelin päätäni, yrittäen löytää melun aiheuttajaa. Silmäni havaitsivat lampun lattialla, miten se oli yhtäkkiä työpöydältä pudonnut?
Huokaisin turhautuneena ja kävin makaamaan uudelleen. Pitikin sen unen loppua. Minulla oli suorastaan ikävä jo Edwardia, se oli ollut niin todellista. Käännin kyljelleni suupielet alhaalla ja silmäni osuivat avonaiseen ikkunaan. Minähän olin laittanut sen kiinni juuri ennen kuin kävin nukkumaan.
Nousin ylös ja kävelin ikkunalle ja katsoin alas. Ketään tai mitään ei näkynyt.
Suljin ikkunan ja kävelin takaisin sänkyyn, toivoen, että kun nukahdan, niin uni jatkuisi.
A/N: Vähän aikaa jo tuolla wordissa muhinu, ajattelin että vois nyt tänne pistää näitä vanhoja mitä oon kirjotellu
Halusin et tässä on vähän salaperänen tuo loppu, että onko se Edward oikeasti käyny kattoo Bellan untai vai ei
Tiedän, että Edward olis pitäny parempaa huolta henkilöllisyydestään, mutta tämäpä oli vain uni.
Kommentit piristävät aina päivää
