Title: Läpi jään
Author: Meldis
Rating: S
Pairing: Jack Frost/teenage!Jamie
Genre: eeeerittäin siirappista fluffya ja kliseitä ja songfic
Warnings: slash
Disclaimer: Hahmot on poimittu Dreamworksin leffasta Rise of the Guardians, aivan mahti leffa, käykää katsomassa. ^^
Summary:
Läpi jään, kylmän sään, lämpimäänA/N: Oi, kun niin tahdoin kirjoittaa jouluficin, niin kuin olen joka joulu yrittänyt ja alkuperäinen tarkoitus oli kirjoittaa jotain kivaa Merliniä, kun siihenkään fandomiin en ole ahkerasta fanituksesta huolimatta astunut. Idea oli mutta se ei jotenkin päässyt paperille. Kävin sitten viime sunnuntaina katsomassa leffan Rise of the Guardians ja pikkuinen lamppu syttyi vielä samana iltana. Sain kirjoitettua koko roskan itse asiassa töissä ja toivon, että sitä ei huomaa laadusta. Ei ole käynyt betalla, koska halusin tämän mahdollisimman nopeasti esille, joten itse olen kahlannut läpi, eli ei ole epäkohteliasta huomauttaa virheistä.
Käytetty biisi on, oi kyllä, Antti Tuiskua, nimeltä Läpi Jään ja sen voi ajatella olevan Jackin ajatuksia. Eilen tätä vielä läpi käydessäni, se pärähti soimaan omasta soittimesta ja se vain sopi tähän niin täydellisesti. ^^
Tämä on vain jotain tosi söpöä ja kamalan kliseistä, mutta toivottavasti tulee edes vähän jouluinen mieli. Laittakaa villasukat jalkaan ja ottakaa glögimuki käteen tätä lukiessa. Hyviä jouluja kaikille! ^^
Läpi jään
Ihan niin kuin kuu alkoi pilkottaa joka ilta, Jamie oli varma, että näkisi Jackin vielä. Ei ollut väliä kuinka vanhaksi hän kasvaisi tai vaikka opettajat ja naapurit sanoisivat hänelle, että hänen tulisi kasvaa isoksi ja käyttäytyä kuin 15-vuotiaan täytyy, hän ei lakkaisi ikinä uskomasta. Jamie jopa tiesi, ettei ollut yksin uskonsa kanssa. Hän tiesi ystäviensä yhä muistavan sen maagisen yön monta vuotta sitten, vaikka he antoivat muuta ymmärtää, sillä Jamie oli nähnyt Pullan koulun kaapin sisäovessa piirretyn kuvan Pääsisäpupusta ja sen yläpuolella luki ”Pupu rokkaa!” Eikä silläkään olisi ollut väliä, jos he eivät olisi enää jaksaneet uskoa. Jamie tiesi, että ei ollut nähnyt Jackia viimestä kertaa.
Jamie ei varsinaisesti odottanut, että toinen ilmaantuisi vain paikalle, sillä suojelijana tällä oli nyt paljon enemmän hoidettavaa kuin ennen. Jamie muisti yhä millainen vastus Pitch oli ollut ja toivoi, että sellaisia ei enempää ilmenisi. Hän ei aikonut enää pelätä mörköä vaatekaapissa, mutta ei kyllä toivonut silti törmäävänsä uudestaan siihen.
Oikeastaan Jamie olisi tahtonut tavata muitakin suojelijoita. Kun hänen viimeinen maitohampaansa oli irronnut, hän oli hartaasti toivonut tapaavansa hammaskeijun vielä kerran, mutta se toive ei toteutunut, joskin kolikon lisäksi tyynyn alla oli ollut kirkkaanvihreä kiiltävä sulka. Se oli yhä Jamiella turvassa säilössä muidenkin saamiensa kolikoiden kanssa sinisessä lumihiutalein koristellussa peltirasiassa kirjahyllyssä.
Joka joulu Jamie yritti taistella unta vastaan ja kuulostella, josko joulupukki tupsahtaisi olohuoneeseen. Hiljaisia poron kellojen ääniä, kumeita tapsutuksia matolla tai huomaamatonta tömäyhdystä esimerkiksi takan reunaan ei kuitenkaan koskaan kuulunut ja Jamie oli joka jouluaatoyönä antautunut unelle vihdoin ja viimein. Siitä hän saattoi syyttää vain Nukkumattia, jota taisi olla täysin mahdotonta nähdä valveilla. Ehkä pukki ja Nukkumatti tekivät yhteistyötä, tiesivät, että Jamie takuulla halusi nähdä molemmat ja siksi olivat erityisen tarkkaavaisia. Tai sitten olivat vain tehneet hommiaan satoja vuosia.
Enää ei kulunut pääsiäistä ilman pääsiäsmunia. Vielä kuluneena vuonna, kun Jamie oli ollut 14-vuotias pääsiäisen aikaan, hän lähti innoissaan jahtiin, sillä se oli ainoa hetki, kun pupu saattoi tulla maan pinnalle. Koskaan hän ei ollut nähnyt ei edes töpöhännän vilahdusta tai kuullut bumerangin viuhahdusta. Pääsiäismunat hän yritti säilyttää kolikoiden tapaan, mutta iän myötä ne haurastuivat ja kaikkein vanhimmat olivat halkeilleet ja haalistuneet, vaikka voisi kuvitella, että oikean Pääsiäispupun pääsiäismunat kestäisivät ikuisesti. Niitä kuitenkin tuli uusia joka vuosi, aina vain upeampia.
Mutta kunnon pakkasöinä, kun ikkunat jäätyivät kiinni ja ainoa lämmin paikka oli Jamien oma sänky, poika pysytteli hereillä yrittäen nähdä vilauksen kylmänkalpeista hiuksista ja kimaltelevasta sauvasta. Hän kuvitteli, että ikkunaan piirtyisi sinihohteinen jänis, joka liitäisi hänen huoneensa halki niin kuin vuosia sitten. Ihan liian monia vuosia sitten. Aina kun ensilumi laskeutui Jamien kotikaupunkiin, hän leikki ulkona lumisotaa niin pitkään kuin vain tarkeni, mutta koskaan toivottua tyhjästä lentänyttä lumipalloa ei hänen takaraivoonsa osunut. Pääsiäisenäkin hän odotti, silloin he olivat tavanneet ensimmäisen kerran, tai oikeastaan silloin Jamie oli nähnyt Jackin ensimmäisen kerran, Jack oli ollut hänen luonaan ilmeisesti aina. Mutta se oli silti tärkeä päivä, tai ehkä yö pikemminkin. Myös talven kaikkein kylmimpinä öinä, kun pakkanen paukkui, hän istui vain sängyssään silmät iskostuneena ikkunaansa ja toisti mielessään ’minä uskon Jack Frostiin, minä uskon Jack Frostiin, minä uskon Jack Frostiin’. Hän yritti olla pettymättä, kun pakkasen herra ei koskaan tullut.
Nyt pakkanen paukkuikin todella kovaa, vaikka oli vasta joulu, eikä siihen vuodenaikaan yleensä ollut kuin hädin tuskin lumi maassa. Jouluyö tikutti eteenpäin ja Jamie osittain oli valveilla siksi, että yritti kuunnella joulupukin ääniä olohuoneesta ja porojen korskuntaa. Hän makasi kasvot ikkunaan päin valveilla, mutta väsyneenä, eikä hän odottanut oikeastaan ketään ja kenties niin se pitikin olla.
Pojan huomaamatta ikkunan karmit jäätyivät, kahvoihin kohosi kiteitä ja kovan pakkasen poissa pitämä tuuli äkkiä yltyi kuin taiottuna. Se lakkasi kuitenkin niin nopeasti kuin oli alkanutkin, pyrähtäessään vain Jamien talon luokse. Samalla samaisen talon katolle laskeutui hiljaisesti kuin varjo porojen vetämä reki. Reestä loikkasi keveästi ja äänettömänä iso hahmo, joka heilautti kättään toiselle pienemmälle hahmolle erään ikkunan luona. Hahmo laski huppunsa alas ja työnsi ikkunaa pikkuriikkisen verran auki.
Jamie oli hieman horroksessa, mutta yhä hereillä ja kuuli ja sitten näki kuinka ikkuna alkoi avautua. Hän muisti varmasti sulkeneensa sen, eikä kovinkaan tuuli voinut aukaista sitä. Ellei joku kääntänyt kahvasta. Sekunnissa Jamie oli hereillä ja ponnahti istumaan.
Siinä missä Jamie oli kasvanut viiden vuoden ajan kuten normaali poika, Jack näytti täsmälleen samalta kuin nuori poika muisti. Kiiltävä teräksenharmaa tukka, joka näytti siltä että se oli jäätä, kalpea sileä iho, joka oli elävä muistutus siitä, että tämä olento ei ollut ihan tavallinen teini, syvänharmaat silmät, joissa näkyi kaikki ne kolmesataa vuotta, jotka Jack oli todella elänyt, eikä vain 18, minkä ikäiseksi Jamie olisi voinut arvella toisen olevan, jos tämä olisi ollut…normaali.
Leveä virne kasvoillaan Jack avasi ikkunan kokonaan ja loikkasi alas lattialle hieman ehkä leijuen. Kylmyys täytti pienen huoneen heti, mutta Jamie ei juuri huomannut sitä, vaikka hänellä olikin vain ohut harmaa t-paita ja pitkät mustat pyjamahousut jalassaan. Hän laski jalkansa myös lattialle.
”Sinä tulit”, nuorempi henkäisi ja hänen hengityksensä höyrysi ilmassa.
”Pitäähän sitä joskus käydä vierailulla. Minähän lupasin, että näemme vielä”, Jack muistutti ja hypähti istumaan tuolille Jamieta vastapäätä. ”Enkä tullut ihan vain käymään. Minulla on sinulle jotain”, hän jatkoi vielä. Vanhempi työnsi kätensä sinisen jäisenä kiiltelevän hupparin taskuun ja veti sieltä jotain kiiltävää. Hän ojensi sen Jamielle, joka nousi ja tuli lähemmäksi.
”Se on ikijäätä, eikä koskaan sula”, Jack lausui. Jamie otti kylmän lahjan käsiinsä. Se oli jäinen koristeellinen lumihiutale, hänen kämmenensa kokoinen, paksu ja kimalteli ikkunasta lankeavan kuun valossa. Se tuntui kylmältä, mutta ei kuitenkaan tavalliselta jäältä, sillä Jamien hivellessä sitä sormillaan, se ei alkanut sulaa millään lailla. Poika tuijotti sitä sanattomana.
”Minulla ei ole sinulle mitään”, hän sai ensimmäiseksi sanottua ja nosti katseensa toiseen. Tämä vain naurahti ja heilautti kättään.
”Älä sitä mieti, mistä sinä olisit voinut tietää, että juuri nyt minä tulen”, Jack vastasi lempeästi. Jamiesta tuntui siltä hieman nololta, kun hän oli saanut jotain näin hienoa, eikä hänellä ollut mitään tarjottavaksi vuorostaan.
”Sovitaanko, että tulen ensi jouluna uudestaan ja silloin sinä annat minulle vuorostaan lahjan”, Jack ehdotti huomatessaan, että toinen ei selvästikään voinut antaa asian olla. Jamie unohti ongelman heti.
”Tuletko sinä jo ensi jouluna uudestaan?” hän innostui ja harppoi kirjahyllylleen asetellakseen lahjansa varovasti peltisen rasian viereen esille.
”Päätetään nyt, että tulen.” Nuorempi kääntyi hyllyltään ja hymyili vähän helpottuneesti.
”Niin nopeasti. Vaikka nyt sinulla kesti…aika kauan”, hän lausui hiljaa, yrittäen pitää pettymyksen äänestään poissa.
Jamie näki Jackin hymyn oikein rapistuvan tämän kasvoilta, tämän tajuessa kuinka paljon poika oli häntä ja muita suojelijoita kaivannut.
”Mutta, siis, ei se haittaa, olet suojelija, ei sinulla voi olla aikaa vierailla yhtenään jonkun lapsen luona”, hän kiirehti sanomaan ja käveli takaisin istumaan sängylle. Jack istui hetken hiljaa ja ponnahti sitten taianomaisesti Jamien viereen asettaen kätensä nuoremman olalle.
”Jamie”, hän sanoi painokkaasti, ”sinä et koskaan ole ’joku lapsi’.” Pakkasherran käsi oli kylmä pojan olalla, mutta se tuntui silti turvalliselta ja mukavalta. Jamie hymyili lammasmaisesti tälle.
”No, mitä olet puuhaillut?” Jamie avasi suunsa.
Ilmeisesti ihan kaikkea. Jackin selittäessä, mitä suojelijan homma toi tullessaan, hän nousi toisen viereltä, Jamien harmiksi, ja selitti innokkaasti mitä kaikkea oli sattunut viimeisen viiden vuoden kuluessa. Nuorempi ei puhunut juuri, kun toinen tarinoi hänelle, hän vain hymyili hiljaa ja katsoi kuinka Jack välillä nousi kattoon saakka taiallaan. Hän kertoi tavanneensa muunmuassa hyvän haltiakummin sekä metsän hengen, joka oli kuulemma melko tiukkapipoinen hänestä kerrottuihin legendoihin verrattuna. Pakkasen herra kertoi myös pystyvänsä kommunukoimaan kuu-ukon kanssa paljon paremmin ja enemmän kuin ennen. Kun Jack hetkeksi sulki suunsa ja hypähti takaisin tuolille istumaan ilman halki nojaten jäänkuultavaan sauvaansa, Jamie avasi suunsa vihdoin.
”Miltä lentäminen tuntuu?” Jackin kulmat kohosivat ja yllättäen hän kohautti olkiaan.
”No, jos totta puhutaan, enhän minä lennä. Pystyn komentamaan tuulta kuljettamaan minut minne haluan, joten se on pikemminkin… surffaamista, jos niin voi sanoa”, hän naurahti ja samalla ponnahti kattoon asti ja takaisin. Jamie katsoi hänen taiteiluaan ihailun vallassa.
”Eikä sitä voi kuvailla, miltä se tuntuu. Se on mahtavin tunne. Se tuntuu vapaudelta”, Jack vastasi kysymykseen arvoituksellisesti ja kuin tajuten jotain kääntyi katsomaan virne huulillaan nuorempaa poikaa. Hän asteli ikkunalle ja raotti sitä sauvallaan. Jamie luuli hetken, että tämä oli lähtemässä noin vain, mutta tämäpä ojensi pojalle kätensä ja sanoi: ”Tule.”
Jamie olisi keksinyt monen monta syytä, miksi lentäminen Jack Frostin kanssa ei olisi välkyin idea keskellä kylmää jouluyötä, mutta miettimättä ainuttakaan sekuntiakaan, hän nousi sängyltä ja astui yhtä paljasjalkaisena kuin vieraansakin tämän luokse ja otti kylmästä kädestä kiinni. Jack avasi ikkunan kummatkin ovet ja nousi ikkunalaudalle kevyesti. Hän veti toista lähemmäs ja kömpelösti Jamie nousi istumaan tämän vierelle. Siinä vaiheessa hän alkoi epäillä, miksi ryhtyi tähän, kun pakkanen iski täysiä hänen poskilleen, varpailleen ja sormilleen ja hän avasi suunsa, ”Jack –”, mutta sitten hetki oli ohi ja Jack oli vetänyt hänet ikkunasta alas.
Kylmyys iski vasten Jamien kasvoja ja hän sulki silmänsä, oli varma, että putoaisi takapihalleen sekunnissa. Mitään törmäystä ei kuitenkaan tapahtunut ja viima puri yhä vain hänen poskiaan. Jackin kylmä ja tiukka ote hänen kädestään ei hellinnyt ja Jamie uskalsi avata silmänsä.
Pukki oli aikoja sitten kadonnut kaupungista, sillä hän ei voinut Jackin tapaan hukata aikaa yhdessä paikassa. Jamie katsoi ihmeissään kuinka he nousivat kauemmas hänen kotitalostaan ja taakse jäi aukinainen ikkuna ja lämmin sänky. Pian se ei haitannut poikaa lainkaan.
Alla levittäytyi hänen kotikaupunkinsa, kirkkaana ja hiljaisena ja se pieneni yhä sillä kaksikko kohosi yhä ylemmäs. Nuori poika ei roikkunut toisen otteessa vaan tuuli kuljetti heitä molempia yhtä lailla ja Jack veti Jamieta lähemmäs, jotta saattoi ohjata heitä. Ylempänä alkoi olla yhä kylmempää, mutta poika oli liian sekä kauhistunut ja ihastunut näkymästä alapuolellaan. Talojen lukuisat jouluvalot pilkottivat siellä täällä kuin pienen pienet tähdet. Katujen valot tekivät kuvioita maan pinnalle ja Jamie erotti koulunsa pihassa ison joulukuusen ja sen kimmeltävät valot.
Se todella tuntui vapaudelta. Vielä kun yritti kovasti unohtaa pistelevän kylmyyden, Jamie tunsi olonsa kuin maailman vapaimmaksi linnuksi, kaikki se alhaalla oleva oli hänen leikkikenttänsä ja hän oli vapaa menemään minne mieli tahtoi. Se oli upein tunne ikinä.
Suunta muuttui. Jack veti Jamien lähemmäs ja otti tätä kyljestä kiinni samalla kun yhä piteli tämän kättä tiukassa otteessaan ja lensi alas päin viistosi, kohti isoa metsää. Jamie kuuli tuulen ulisevan korvissaan, hän tunsi pikkuhiljaa olevansa todella jäässä, mutta ei halunnut välittää siitä. Maisema oli liian kaunis. Korkeat männyt hipoivat jo heidän varpaitaan ja äkkiä alhalla välkkyi jäinen lampi, mutta sekunnissa se katosi, kun Jack antoi tuulen johdattaa heitä kauemmas kaupungista. He kiisivät pienen mäennyppylän ylitse ja toinen kirkas kaupunki avautui heidän alapuolellaan. Se oli isompi kuin Jamien kotikaupunki, siellä oli paljon enemmän valoja ja ihmisiä vielä liikkeellä. Jack laski heitä alemmas talojen kattojen tasalle ja laski heidät erään kotitalon päälle. Hän piti vielä kiinni kädellä Jamien kädestä, mutta antoi hänen astella pari askelta lumisella harjanteella, kunnes nosti heidät taas ilmaan loikatakseen seuraavalle katolle. He hyppivät tuulen nopeudella pitkin kaupungin yläilmoja ja äkkiä Jamie huomasi seisovansa jonkun kirkon katolla, varpaat liukuen kaltevalla alustalla. Jack tarrasi tämän kädestä tiukemmin kiinni ja liu’utti heidät katon reunalle ja hyppäsi siitä ilmaan. Jamie ei voinut sille mitään, mutta huusi ääneen säikähdyksestä ja kuuli Jackin nauravan. Pojan huuto vaihtui sekin nauruun.
Kuulas ilma ja tuuli pureskeli kovasti Jamieta joka puolelta ja vaikka uusi maisema, pitkät lumiset pellot näyttivät upeammilta kuun loisteessa kuin koskaan, Jamie alkoi toivoa, että olisi ehtinyt laittaa edes sukat jalkaan ennen lähtöä. Jack ilmiselvästi ja varmasti nautti lentämisestä toisen kanssa, eikä Jamie ollut varma tajusiko tämä hänen olevan kohta yhtä ikijäässä kuin vanhemman antama lumihiutale. Ilmeisesti ei sillä Jack halusi näyttää hänelle vielä jotain. He liisivät alemmas pellolle, joka oli hautautunut paksuun pakkaslumeen. Jack laski sauvansa lumelle hellästi. Samasta kohtaa lähti pumpulilumen pinnalla kiemurtelemaan jääkiteitä, jotka liikkuivat eteenpäin lumella. Jack antoi sauvansa vilistää lumella ja kiidätti heitä pitkin hangen pintaa. Jää teki kuvoita, abstrakteja muotoja ja täytti koko pellon kylmällä aineella. Sitten hän ponnahti Jamie mukanaan taas ylemmäs, jotta he näkivät kuviot kokonaisuudessaan. Kuun valo sai sen säihkymään ja kiiltämään maailman kauneimapana luisteluratana.
Jack kiskaisi ystävänsä ylemmäs ja pian he liisivät uuden lumisen metsän yllä. Tuuli vei heitä ylemmäs ja Jack veti Jamien kädestä, jotta tämä kääntyisi katsomaan häneen. Yhä ylemmäs lennettäessä, Jack avasi suunsa ja kysyi pojalta: ”Luotatko minuun?”
Jamie kurtisti kulmiaan ja vaikka tiesi toisen omistavan erittäin vallattoman puolen, ei hän halunnut uskoa, että tämä tekisi mitään kamalaa hänelle. Huulet turtana kylmästä, Jamie pakottautui vain nyökkäämään. Ja samssa sekunnissa Jack riisti kätensä Jamien sormien välistä.
Äänetön huuto jäi Jamien huulille, kun hän tunsi suuntansa muuttuvan alaspäin, katse ylöspäin. He olivat todella korkealla, joten hän ei heti osuisi maahan, jos edes ehtisi ennen sitä, kun puut ensin repisivät hänen ihonsa ja sitten hän katkoisi joka ikisen luunsa. Tai niin hän olisi ainakin pelännyt tapahtuvan ellei olisi todella luottanut Jackiin.
Jack oli niin nopea, että poika näki hänet enää tummana hahmona kirkasta kuuta vasten, kun valkoiset puut lähestyivät häntä hurjaa vauhtia ja sitten tämä oli siinä. Sieppasi Jamien kainaloiden alta ja vaikka poika uskotteli mielessään, että oli tiennyt koko ajan toisen ottavan jossain vaiheessa kiinni, hän ripustautui tiukasti toisen ympärille huojentuneena. Tuuli vaihtoi heidän suuntansa ylemmäs.
”Olet sekopää!” Jamie huusi toisen korvaan ja kuuli tämän vain nauravan. Nuorempi alkoi itsekin nauraa ja tunsi lihastensa rentoutuvan, vaikka yhä puristikin toista tiukasti otteessaan.
”Ja kuitenkin toivoit, että tulen takaisin.” Jamie kuuli Jackin puhuvan, sitten tämä liikutti päätään pojan olalta tämän kasvojen eteen ja painoi siniset huulensa tämän omille.
Se olisi tuntunut jäiseltä, kylmemmältä kuin mikään muu viima tai jään kosketus sinä iltana, jos Jamieta ei olisi vallannut kuumottava tunne heti huulten koskettaessa. Hän yritti puristaa Jackia vielä enemmän syliinsä. Suudelma oli voimakas, eikä Jamielle jäänyt epäselväksi, mitä Jack sillä todella tarkoitti. Jack raotti varovasti huuliaan ja kummallinen tunne levisi nuoremman suuhun, kun kuuma palo hänen sisällään ja toisen kylmä kieli kohtasivat. Jamiesta tuntui, kuin olisi saanut jopa pakkasen herran lämpenemään hieman. Ihan liian pian se loppui ja Jack avasi sulkeutuneet silmänsä kohdatakseen Jamien katseen.
”Toivon vastakin”, poika sanoi.
Aivan Jamien huomaamatta, Jack johdatti heidät takaisin tämän talolle ja samaiselle ikkunalle, jonka takana odotti lämpöinen sänky. Jamie astui ikkunasta sisään, mutta Jack jäi riippumaan ilmaan sen ulkopuolelle. Nuorempi tiesi, mitä oli tulossa.
”Sinä lähdet, vai mitä?” hän totesi edes yrittämättä kuulostaa pettyneeltä. Jack katsoi häntä haikea hymy huulillaan.
”Olet aika huonomuistinen pojaksi, joka sanoo yhä uskovansa Jack Frostiin ja joulupukkiin”, hän naurahti ja nosti vapaan kätensä Jamien rinnalle osoittaakseen sormella tämän sydäntä. ”Muistathan”, hän kuiskasi vinkaten silmää. Jamie hymyili. Jack kurottautui ikkunalta kohtaamaan tämän huulet vielä kerran ja Jamie vei kätensä tämän poskille kuin yrittäen estää häntä lähemästä. Jack laski kylmän kätensä tämän kädelle. Huulet erosivat ja Jamie ehti avata silmänsä nähdäkseen viimeisen vilauksen toisesta ennen kuin tuuli ahmaisi hänet mukaansa kiidättäen ylös yötaivaalle.
Poika seisoi ikkunassa hetken, tiiraillen tähtitaivaalle, mutta Jack oli kadonnut jo näkyvistä, eikä tulisi takaisin kuin vasta vuoden päästä. Haikeasti Jamie vihdoin veti ikkunan kiinni ja laahusi sänkyynsä ja vasta siellä alkoi tajuta, miten jäässä hän olikaan. Hän veti päälleen torkkupeittonsa ja päiväpeittonsa täkkinsä lisäksi ja kellahti kyljelleen lakanoille kasvot ikkunaa kohti. Hiljalleen hän antoi periksi Nukkumatille ja vaipui uneen, hymy huulillaan.
Jamien nukahdettua, ikkunaan kohosi hitaasti jääpeite ja siihen piirtyivät sanat ’
En usko, että teet niin, mutta pyydän unohtamaan sen lahjan ensi vuodeksi, annoit minulle jo parhaan mahdollisen. –Jack’
Jos saan, niin kävelen sun luokse
En kiirehdi en juokse
En katso myöskään taakse
Tuun sua rakastamaan
Tajusin just äsken
Jäi paljon meiltä kesken
Siis palaan jos vain saan, jee
Ja mä kuljen eteenpäin
Teiden tomuu kengissäin
Toivoen et mua vielä kaipaat
Päästätkö sisään
Jos sun oven taakse jään
Aikaas pyytämään?
Ennen en tiennyt mutta jälkeenpäin mä sain vastauksen
Tahtoisin istua viereesi, kertoo sen
Kertoa sulle sen
Vain kertoa sen
Läpi jään
Kylmän sään
Lämpimään
Kuljen vain
Jotta taas
Sun kauneutesi nään
Mieleeni kasvosi ikuistin
Oot ihanampi kuin muistin
Sun nimeäsi toistin
Se tarttui kieleen
Mä sinut kyllä löydän
Puhdistaisimme pöydän
Sä painuit mieleen
Päästätkö sisään
Jos sun oven taakse jään
Aikaas pyytämään?
Ennen en tiennyt mutta jälkeenpäin mä sain vastauksen
Tahtoisin istua viereesi, kertoo sen
Kertoa sulle sen
Vain kertoa sen
Läpi jään
Kylmän sään
Lämpimään
Kuljen vaan
Jotta taas
Sun kauneutesi nään
Askel askeleelta matkani lyhenee
Jos sä annat, niin saavun
En enää pois mee
Läpi jään
Kylmän sään
Lämpimään
Kuljen vain
Jotta taas
Sun kauneutesi nään
Läpi jään
Kylmän sään
Lämpimään
Kuljen vain
Jotta taas
Sun kauneutesi nään~Fin