Nimi: Keinupuu
Kirjoittaja: hedge14
Fandom: Supernatural
Ikäraja: S
Genre: fluff, angst, friendship
Hahmot/Paritus: Meg, Castiel tai Meg/Castiel
Summary: "Castiel jatkoikin yksityistä keikkaansa, serenadiansa demonille."
A/N: Mukana Vaihda genresi haasteessa.
-Keinupuu-
"Castiel, tule heti alas sieltä!"
Väärinpäin puusta roikkuva enkeli ei ollut kuulevinaankaan kehotusta, vaan alkoi keinua polvitaipeidensa varassa. Hänen musta tukkansa oli liian lyhyt valahtaakseen taakse, joten se uhmasi painovoimaa omistajansa lailla. Valkoinen t-paita tosin valui uhkaavasti alaspäin niin, että alhaalla parveilevat hoitajat näkivät potilaansa kuulaan vatsan ja lopulta kiinteän rintakehän. Yksi naishoitajista punastui ja alkoi katselemaan yllättävän kiinnostuneena maahan unohtunutta kenkää. Hän nosti sen ylös ja mietti, kuinka se kuului söpölle puussa heiluvalle hullulle.
Meg nyrpisteli nenäänsä koko touhulle, mutta yritti esittää sopivan huolestunutta. Demonin mielestä sekopäisen enkelin oli melkein parempi pysyä puussa, sillä ainakaan hän ei ollut Megin itsensä tiellä. Meg oli mennyt sekaisin laskuissa, kuinka monta kertaa Castiel oli puhunut hänelle kirkkaankeltaisista tanssivista iiriksistä. Tai huoneensa seinien jumppatunneista.
"Tässä vaiheessa olisi parasta soittaa palokunta apuun." Meg sanoi ja mielessään kihersi tyytyväisenä. Siihen menisi ainakin tunti, ennen kuin Castiel saataisiin alas puusta. Vapaa-aikaa!
Ylemmän johdon herrasmies pudisteli päätään ja mietti sitä inhottavan suurta laskua, joka saapuisi palomiehien mukana. Mutta olisi ehkä parempi saada apua, ennen kuin potilas mätkähtäisi alas kymmenien mielisairaiden tallomalle nurmikolle.
"Hyvä on. Hoitaja Masters saa jäädä vahtimaan potilasta."
Sekalainen seurakunta hoitajia, lääkäreitä ja muuta henkilökuntaa kiiruhti sisälle jättäen Castielin ja Megin kahdestaan voimistuvaan iltatuuleen.
Kun Meg lähestyi puuta, alkoi Castiel laulaa. Siinä laulussa ei ollut oikeita sanoja, vain sekalaisia tavuja ja kirskuvia kurkkuäänteitä. Meg tahtoi kovasti läimäyttää kädet korvilleen ja pakottaa mokoman ulinan pois tärykalvoiltaan.
Kun Castiel sai laulunsa loppuun, Meg taputti kohteliaasti toivoen, että enkeli ei saisi siitä intoa uuteen kappaleeseen.
Mutta Castiel jatkoikin yksityistä keikkaansa, serenadiansa demonille. Tällä kertaa laulu ei satuttanutkaan Megin korvia ja Castielin ääni sopi hyvin valitsemaansa kappaleeseen. Progressiivinen rokki oli ehkä outo valinta enkelille, jonka olettaisi veisaavan Hoosiannaa kyllästymiseen saakka, mutta Meg ei aikonut bändivalintaa moittiakaan.
Hän kuunteli kiltisti Castielin esitystä ja sanoja arvaamattomasta pojasta, liian korkealle lentämisestä. Odottavasta taivaasta, uupuneesta päästä ja levosta. Megin mieleen nousi liian helposti muistikuva nahkatakista ja mustasta autosta, vaikka jokin sanoissa sai myös mieleen jumalan ja paholaisen. Ehkä siinä oli myös ripaus laulajaansa, Castielia.
Eksymistä ja pisaroita lankeamisesta.
"Älä itke enää." Castiel lopetti ja jätti viimeiset hyräilyt laulamatta. Hän heilui yhtäkkiä enemmän, kuin aloittaisi tanssin, jonka unohti laulun aikana suorittaa. Hänen kätensä sätkivät ja kauhoivat ilmaa kuin hän yrittäisi nousta lentoon.
Meg antoi aplodinsa anteliaammin ja jaksoi nostaa äänensäkin kehuun.
"Se oli hyvä biisi. Tuollaista voisit laulaa useammin."
Castiel tuijotti Megiin epäluuloisena ja tarkkaavaisin silmin. Meg rypisti otsaansa, sillä hänellä ei ollut hajuakaan, mikä Castielia nyt mietitytti. Enkeli vain keinui, eikä vastannut mitään.
"Luciferin valinta." hän lopulta sanoi, kuin se selittäisi kaiken. Meg muisti yhtäkkiä yhden syyn valkoiseen hoitajantakkiinsa ja siihen, miksi hän oikein oli siellä.
"Vai niin." Meg sanoi. Hän halusi kovasti tietää, oliko hallusinaatiossa jotain aitoakin mukana, mutta hänellä ei oikeastaan ollut mitään keinoa sen selvittämiseen. Koko homma tuntui turhalta, mutta minne muuallekaan hän voisi mennä? Hän oli vailla ohjeistusta ja suuntalinjaa.
"Tule tänne." Castiel sanoi ja viittoi demonia luokseen kuin aistien Megin äkillisen harmistumisen. Enkeli piti demonistaan, paljonkin, eikä turhaan tahtonut loukata toisen mieltä. Kuuntelihan Meg Castielin kuiskutuksia mehiläisparven keskeltä ja antoi sinitarraa, jotta Castiel saisi piirroksensa huoneensa seinille. Asetti aina ruokailun aikana oman keksinsä Castielin tarjottimelle.
Megin valtasi puuska energiaa ja yllätyksellistä intoa. Eihän siitä mitään haittaakaan olisi, jos Meg Castielin seuraksi kiipeäisi. Ainakaan, jos kukaan ei huomaisi moista touhua. Niinpä hän astuikin puun alle ja etsi käden- ja jalansijaa.
"Toisella puolella." ohjeisti Castiel paraatipaikaltaan ja osoitti vielä oikeaan suuntaan, aivan kuin Meg ei ymmärtäisi tavallista puhetta.
Hän meni puun taakse ja löysi muovituolin, jonka avulla Castiel ensimmäiselle oksalle aiemmin ylettyi. Meg naurahti kevyesti ja ihmetteli, kuinka enkeli sai sen sinne raahattua ilman, että kukaan esti hänen aikomuksiaan.
Loppumatkan kiipeäminen oli yllättävän vaikeaa teräkunnossa olevalle demonillekin.
Lopulta hän saapui oikealle oksalle.
Meg haukkoi henkeään. Maasta ei ollut kunnolla huomannut, kuinka korkealle oksalle enkeli oli itsensä asettanut. Nyt Meg näki pudotuksen sen kaikessa loisteliaisuudessaan ja huomasi myös oksien ohuuden. Hän ei voinut kuin ihmetellä, kuinka enkeli pysyi puussa tai koko puu ylipäätään kasassa.
"Tule tänne." Castiel toisti. Hänen oli jo pakko korottaa ääntään tuulen voimistuttua sillä aikaa, kun Meg kiipesi.
"Enkä varmana tule!" Meg kirkui ja tarrautui runkoon kiinni. Vaikka hän ei kuolisi, jos iskeytyisi maahan, ei hän ainakaan vapaaehtoisesti murskaisi itseään nurmikkoon. "Sekopää!"
Castiel heilautti itsensä istumaan oksalle ja liikkui salamannopeasti Megin luo. Hän veti tyrmistyneen demonin otteessaan oksalle. Meg mietti, miten ihmeessä hän pääsisi koko jupakasta pois tai miksi ylipäätään ryhtyi siihen. Castiel oli kuitenkin kärsivällinen opettaja, eikä välittänyt Megin kiroilusta tai uhkauksista. Lopulta hän sai naisen roikkumaan oikeaoppisesti ja Castiel pystyi itsekin asettumaan nurinpäin oksalle.
Meg oli hänen vierellään hiljainen. Hän oli mykistynyt maiseman kauneudesta.
Maailma oli niin päin hyvin erilainen. Kummallinen ja outo. Kaikki tuttu ja tylsä muuttui Megin ja Castielin silmien alla uuteen mielenkiintoiseen ja upeaan muotoon. Mielisairaalan vanhat ja kuluneet savupiiput tavoittelivat yhä taivasta, mutta taivas ei enää ollutkaan niiden tavoittamattomissa, vaan alhaalla. Se tuntui olevan niin lähellä, että Meg olisi voinut sitä hipaista. Meg yritti ottaa kaikesta selvää, tunsi itsensä kuin kalaksi, joka hetken mielijohteesta ui väärinpäin.
Castielikin etsi uusia yksityiskohtia, niitä, joita kukaan ei viitsinyt oikeinpäin huomata. Näki ilmassa leijailevan voikukan untuvan ja puihin takertuneen leijan kaukana horisontissa. Ehkä tämä olikin se oikea tapa katsella ja kokea asioita.
"Keinutaanko?" hän kysyi, kun kyllästyi pelkkään näkemiseen. Ojensi kättään kohti Megiä.
Meg tarjosi oman kätensä. Hänen ei tarvinnut vastata mitään muuta.
